maanantai 31. elokuuta 2015

Oi ihana elokuu.


Elokuussa kuvasin vähemmän kuin missään kuussa moneen vuoteen. Ensin oli liian kylmää ja sateista, sitten liikaa töitä ja uusia rutiineja ja lopulta taas liian hyvät kelit, jotta kameraa olisi jaksanut kantaa mukana saati kaivaa esille. Kuvattomuus ei silti juuri ole haitannut: sen sijaan, että olisin iltaisin halunnut avata läppärin ja päivittää blogiin viimeisimmät kuulumiset, olemme miehen kanssa leiriytyneet yhdessä sohvannurkkaan ja katsoneet Netflixistä ensin The Killingin toisen, sitten kolmannen tuotantokauden. Aika hyvä niinkin.

Silti kameraan ja puhelimen muistiin on kuukauden aikana ilmestynyt sekalainen kasa yksittäisiä hetkiä, jotka olen jostain syystä halunnut ikuistaa. Koska ehdittiinhän me elokuussa vaikka mitä: juhlittiin kolmia syntymäpäiviä ja käytiin kerran HopLopissa, ajettiin mummolaan kahtena viikonloppuna, saatiin pieni nelivuotias vieras meille leikkimään ja syömään spagettia, tehtiin välillä vähän parempaa arkiruokaa ja syötiin ulkona, nähtiin ystäviä, luettiin loppuun Mio, poikani Mio ja aloitettiin sen jälkeen Veljeni, Leijonamieli, vietiin nelivuotiasta yleisurheilukouluun ja istuttiin iltoja hiekkalaatikon reunalla, opeteltiin taas arkirytmiin, pakattiin kesävaatteet vintille ja haettiin ne sieltä takaisin käyttöön, uitiin ja otettiin aurinkoa, grillattiin, luettiin kasa kirjoja ja lehtiä ja tehtiin taas vähän matkasuunnitelmia ja -varauksia. Ihan hyvä kuukausi kaiken kaikkiaan.

Puhelinkuvista huolimatta minua ei edelleenkään löydä Instagramista enkä ole myöskään opetellut snäppäilemään. Olen päättänyt, että minun elämäni on mieluummin jossain muualla: leikkipuistossa, aamupalapöydässä oman perheen kesken, satuhetkissä tai vaikka illoissa, joina minulla on aikaa tehdä voileivät ja linnoittautua katsomaan tv:tä ilman sen kummempia paineita mistään muusta.

lauantai 29. elokuuta 2015

Operaatio Kesäkurpitsa eli kuinka taltuttaa nelivuotiaan kasviskammo.



Sen jälkeen kun viime marraskuussa kirjoitin perheemme kasviskammoisesta leikki-ikäisestä, sain useamman viestin ja kommentin perheiltä, joissa pohditaan ihan samoja ruoka-asioita. 

Ja vaikka muuta toivoinkin, minulla ei ollut antaa yhden yhtä hyvää neuvoa siihen, miten taaperon saa olemaan pelkäämättä kasviksia.

Meillä taistellaan nimittäin edelleen samojen asioiden kanssa. Nelivuotias, joka on matkustellut paljon, syönyt ulkona varmasti useamman sata kertaa ja mainitsee lempiruokaa kysyttäessä aina makaronin lisäksi myös sushin, saa edelleen alahuulensa väpättämään kuullessaan sanan kasvisruoka ja suhtautuu epäillen poikkeuksetta jokaiseen kasvikseen tai vihannekseen, oli niitä sitten syöty ennenkin tai ei. Toki ymmärrän, ettei kaikesta voi pitää - eikä missään nimessä tarvitsekaan - mutta tästä kummasta automaattisesta kasviskammosta haluaisin silti eroon, ihan jo siitä syytä, että koko perhe voisi jatkossakin syödä yhtä ja samaa ruokaa ja saada siitä vatsansa täyteen.

Jonkinlaista kompromissia olemme sentään lähestyneet. Yhä edelleen meillä tarjoillaan kaikkea väliltä marokkolainen kanakastike ja perinteinen karjalanpaisti, syödään sekä puolieineksiä että alusta asti itse kokattua ratatouillea ja aterian lisukkeeksi pilkotaan salaatti tai valmistetaan nopea raaste ja yhä edelleen kaikkea ruokaa maistetaan eikä tarjolla ole kasvisruokapäivinäkään mitään vaihtoehto B:tä. Mutta myös kokki on löysännyt hattuaan: edes niinä päivinä, joina olen haudutellut kasvispataa kaksi tuntia, en enää saa superäitipisteitä kasvattavia keittiökilareita, jos perheen nelivuotiaan lautanen näyttää ruokailun loputtua käytännössä samalta kuin sen alkaessa. Ehkä osin siitä johtuen poika R on viime aikoina syönyt pizzaa ilman, että jokainen herkkusieni on ensin nypitty siitä pois ja maistanut sekä tofua että sitä Akilleen kantapäätä, kesäkurpitsaa.

Päiväkodin ilmoitustaululta löysin myös muutaman muun vinkin, jolla lasta voi totuttaa uusiin ruokiin ja ruokailutapoihin. Kokeilemisen arvoisia ovat varmasti ainakin seuraavat - myös meille:



1. Ruoka-ajoista ja -rajoista on pelisäännöt. Perhe syö säännöllisinä ruoka-aikoina ja ruokailutilanne on rauhallinen ja mukava yhteinen hetki.

2. Ruoka-ajan lähestymisestä ilmoitetaan ajoissa. Televisio suljetaan ruuan ajaksi.

3. Lapsi saa ottaa ruokaa itse ja osallistua taitojensa mukaan myös ruuan laittoon esimerkiksi hämmentämällä, sekoittamalla tai pilkkomalla.

4. Tehdään maistamissopimus. Uusia ruokalajeja tarjotaan toistuvasti tutustuttavaksi.

5. Lasta kiitetään ja kannustetaan. Lautasta ei ole pakko syödä tyhjäksi ja vaikka ei maistuisikaan, lapsi saa silti olla mukana perheen ruokahetkessä.

6. Ruokia, joiden syömiseen halutaan kannustaa, tarjotaan mukavissa tilanteissa. Kasviksia voi esimerkiksi pilkkoa esille vapaasti napsittaviksi (toimii muuten oikeasti!). Joskus tehdään arjestakin juhlaa kattauksilla ja lempiruuilla

7. Herkkuja ei käytetä syömisen palkkioina.



Mitä kuuluu muiden lapsiperheiden keittiöihin?

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

"Siellä hän vihdoin tuli. Paperipoika. Kibbutsilta katosi lapsi. Kymmenen päivää ja kymmenen yötä aikuiset etsivät kadonnutta poikaa poliisien ja sotilaitten kanssa. Lopulta ruumis löytyi, niin pahasti murjottuna, ettei lapsille haluttu kertoa, mitä oli tapahtunut.
      Mutta he tiesivät silti.
      David ja Avital, jotka olivat siinä vaiheessa varttuneet aikuisiksi, katsoivat toisiaan, ja heidän välillään vallitsi sanaton ymmärrys. He tiesivät, mikä pojan kohtalo oli.
      Paperipoika oli käynyt hakemassa hänet.
      Ja oli vain ajan kysymys, milloin tämä palaisi takaisin."


Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (Davidssjärnor, 2013)
WSOY, 496 sivua.


Minun ja nelivuotiaan jokatorstainen yhteinen juttu on käynti kirjastoautolla: kun kannamme kolmen jälkeen kotiin pinon uusia kirjoja, tuntuu, että viikonloppu on jo ihan nurkan takana. Meidän kahden lisäksi sama traditio on myös monella lähialueen eläkeläisrouvalla, jotka näyttävät tapaavan tostai-iltapäivisin kirjahyllyjen välissä. Jostain syystä rouvilla on viime viikkoina ollut erityinen kiire kirjastoauton kyytiin, jopa pieni kilpailu siitä, kuka ehtiikään paikalle ensimmäisenä. Muutaman viikon ihmettelyn jälkeen syykin selvisi: mummoista nopein ehtii aina katsastaa dekkarihyllyn Ohlsson-valikoiman ennen muita. Kirjahyllyjen äärellä lähitalojen eläkeläiset kävivät vielä läpi Fredrika Bergmanin uusimmat käänteet ja odottelivat sarjan uusinta osaa.

Tuli hyvä mieli. Etenkin, kun tiesin, että minulla juuri sillä samaisella hetkellä sattui olemaan laukussani se himoittu ja puhuttu uusin ohlsson, Daavidintähdet.

Ihan tavallinen tammikuinen torstai-iltapäivä Tukholmassa saa järkyttävän käänteen, kun yksi juutalaisen päiväkodin lastentarhanopettajista ammutaan kylmäverisesti keskelle ulkoilevaa lapsijoukkoa ja lapsiaan hakemaan tulleita vanhempia. Vain muutamaa tuntia myöhemmin murhan järkyttämä seurakunta saa seuraavat huonot uutisensa: kaksi seurakuntaan kuuluvaa kymmenvuotiasta poikaa ei ikinä saapunut sovittuihin tennisharjoituksiinsa. Vaikka etsinnät jatkuvat läpi hyytävänkylmän yön, löytyvät pojat aamulla kuolleina. Lumihangessa makaavilla ruumiilla on päässään paperikassit, joihin on maalattu kauhistuneet kasvot.

Kun Alex Rechtin ja Fredrika Bergmanin kaksihenkiseksi kutistunut tutkimusryhmä ottaa tapaukset tutkittavikseen, eivät he tiedä, minkä oven ovat raottamassa. Kaikki jäljet tuntuvat johtavan Israeliin, jossa kerrotaan vanhaa juutalaista myyttiä lapsia julmasti silpovasta Paperipojasta. Ja sitten pieni juutalaistyttö katoaa.
"Hetken päästä hän saa tietää, mitä on tapahtunut.
  Että hänen miehensä ja lapsensa ovat kuolleet.
  Ettei jäljellä ole ketään.
  Hän seisoo ovensuussa hiljaa, katselee huonetta jossa he lepäävät, näkee kuhinan ympärillään pelastushenkilökunnan koettaessa tehdä sen, mitä on tehtävissä, vaikka on myöhäistä tehdä enää mitään. Ja se näky jää kaikkien paikalla olevien mieliin pysyvästi.
   Kaikki muistavat naisen, joka seisoi ovella luminen takki yllään ja viulu kädessään."

Kristina Ohlssonin avatessaan tietää yleensä saavansa, mitä haluaa. Niin nytkin: jo ensimmäisiltä sivuilta olin koukussa. Ohlssonilla on christiemäinen taito kertoa tarinansa niin, että tapauksen edetessä lukija tuntee koko ajan olevansa ihan lähellä ratkaisua - ihan vaan huomatakseen, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Takaumien sijaan lukijalle tarjoillaan tällä kertaa etiäisiä tulevasta katastrofista  sekä luonnollisesti myös paloja tuttujen poliisien yksityiselämistä. Lopussa tarina ehkä vähän hajoaa, mutta kuten edelliset ohlssonit, myös Daavidintähdet on kirja, jonka aamulla kotoa lähtiessään sujauttaa automaattisesti laukkuun siinä toivossa, että jossain välissä ehtisi lukea sivun tai kaksi.

Toki tällä kertaa oli hyväkin, että kirja tuli lopulta luettua muutamassa päivässä. Ainakin meidän naapurustossa nimittäin on useampi rouva, jotka jonottavat vesi kielellä samaa nidettä kirjaston varausjonossa.

maanantai 24. elokuuta 2015

#kasvisruokaviikko vol 2.

Viime helmikuussa kokosin meidän perheen suosikkikasvisruuat #kasvisruokaviikko-postauksen alle. Yhä edelleen meillä syödään kasvisruokaa keskimäärin kerran viikossa, etsitään niitä parhaimpia kasvisruokaohjeita ja yritetään opettaa perheen nelivuotiaalle, että kesäkurpitsa ei ole kirosana. Jotain uusia ohjeita ollaan toki löydettykin - ja niiden lisäksi herätelty henkiin jokunen vanha, jo aiemmin hyväksi havaittu mutta sittemmin unohdettu resepti. Tässä siis postaussarjan toinen osa, #kasvisruokaviikko vol 2, eli meidän suosikkiohjeitamme arkiviikolle: ei yletöntä ruokahifistelyä tai aineita, joiden takia pitäisi ajaa kaupasta toiseen vaan perusruokia, jotka jaksaa laittaa vielä työpäivän jälkeenkin ja joista suurin osa, ainakin niinä hyvinä päivinä, maistuu perheen pienimmällekin.




MAANANTAI: TUORETOMAATTIPASTA
Ohje alun perin: Safkaa - maanantaista sunnuntaihin -kirjasta


2 valkosipulinkynttä
rasiallinen kirsikkatomaatteja
tuoretta basilikaa silputtuna
1/2 dl oliiviöljyä
150 g fetaa
suolaa 
mustapippuria
täysjyväspagettia


Hienonna valkosipuli ja basilika sekä pilko tomaatit ja laita ainekset tarjoiluvatiin. Sekoita joukkoon oliiviöljy ja mausteet ja anna seoksen tekeytyä huoneenlämmössä.
Keitä pasta suolavedessä al denteksi ja ota talteen hieman keitinvettä.
Sekoita kastikeainesten joukkoon valutettu spagetti sekä keitinvettä maun mukaan. Lisää vielä feta sekä rouhittua mustapippuria. Tarjoile heti.



TIISTAI: MANSIKKA-LEIPÄJUUSTOSALAATTI
Ohje alun perin: ystävän keittiöstä

paketti salaattimixiä
rucolaa
tuoreita mansikoita
kurkkua
avokadoa
leipäjuustoa
kastikkeeksi tummaa balsamicoa



KESKIVIIKKO: KASVIS-TOFUWOKKI 
Ohje alun perin: Ruokapirkka-lehdestä

250 g maustamatonta kiinteää tofua
2 rkl öljyä
1 ps wokkivihanneksia
1/2 dl makeaa chilikastiketta
2 rkl marinadia
mustapippuria

Marinadi: 3/4 dl soijakastiketta
3 valkosipulinkynttä
3 rkl öljyä
2 rkl juoksevaa hunajaa


Huuhdo tofu juoksevalla vedellä, kuivaa talouspaperilla ja paloittele. Lado kuutiot astian pohjalle ja valele päälle marinadi. Anna maustua kylmässä tunnista kahteen.

Siivilöi tofukuutiot, mutta säästä marinadi. Paista kuutiot öljyssä, kunnes ne saavat hiukan väriä ja nosta sitten sivuun. Vokkaa vihanneksia kymmenisen minuuttia ja lisää tofut. Mausta vokki chilikastikkeella, marinadilla, pippurilla ja tarvittaessa vedellä. Tarjoile riisin tai nuudelien kanssa.



TORSTAI: PASTA VERDURO
Ohje alun perin: Safkaa-kirjasta (muunneltu)

1/2 dl oliiviöljyä
punainen paprika
pala munakoisoa
kesäkurpista
3 valkosipulinkynttä
3 kypsää tomaattia
1 1/2 dl valkoviiniä
suolaa, mustapippuria
tuoretta basilikaa
täysjyväfusillia
vuohenjuustoa

Paloittele kesäkurpitsa ja munakoiso, ripottele pinnalle suolaa ja anna palojen itkettyä hetki huoneenlämmössä. Pyyhi pinnalle kertynyt vesi pois.
Kaada kattilaan puolet oliiviöljystä, kuumenna ja freesaa pilkotut kasvikset siinä vuorotellen. Lisää kattilaan pilkotut tomaatit, valkoviini, valkosipuli sekä mausteet ja kiehauta kannen alla kymmenisen minuuttia. Ota kansi pois ja anna muhia kokoon reilut 15 minuuttia.
Tarkista maku ja lisää mukaan tuoreet yrtit.

Kaada valutettu pasta kasvisten joukkoon ja sekoita. Ripottele pinnalle vuohenjuustoa.




PERJANTAI: TOMAATTI-MOZZARELLAPIZZA
Ohje alun perin: muistaakseni netistä

Pohja: 25 g hiivaa
1 tl suolaa 
2 dl kädenlämpöistä vettä
2 rkl oliiviöljyä 
n. 7 dl vehnäjauhoja

Tomaattikastike: puolikas tölkki Mutti-tomaattimurskaa
oliiviöljyä
puristettu valkosipulinkynsi
mustapippuria, pizzamaustetta, valkopippuria, suolaa, basilikaa

Täyte: mozzarellaa
miniluumutomaatteja
vihreää pestoa
edamraastetta
rucolaa


Valmista pizzataikina ja anna kohota rauhassa. Sekoita mausteet, oliiviöljy ja valkosipuli tomaattimurskaa. 
Levitä pizzapohjalle tomaattikastiketta, puolitettuja miniluumutomaatteja, mozzarellaa siivuina sekä vihreää pestoa. Peitä juustoraasteella. Paista pizzaa 225-asteisessa uunissa viitisentoista minuuttia ja laita lopuksi päälle reilusti rucolaa.

perjantai 21. elokuuta 2015

Lastenhuoneen säilytysratkaisuista sekä hieman lelufilosofiaa.



Silloin kun poika R oli vielä ihan pieni, päätimme, että meistä - jo ihan omistamamme vajaan kuudenkymmenen neliön takia - ei ikinä tule perhettä, joka hitaasti hautautuu jättimäisen leluvuoren alle. No, sen jälkeen olemme juhlineet neljät synttärit ja viettäneet neljästi joulua - ja huomanneet, että hyvistä aikeista huolimatta meiltäkin on alkanut löytyä niitä soivia monivärisiä muovihärpäkkeitä, joista halusimme pysyä erossa. 

Toisaalta olemme selvinneet melko hyvin: kaveripiirissämme sijoitumme varmasti hyvään keskikastiin, jos vertaillaan lelujen määrää. Olemme nykyään kaukana perheistä, joissa lasten lelut mahtuvat kahteen siistiin, olohuoneen nurkassa olevaan laatikkoon, mutta toisaalta vielä pitkän matkan päästä myös niistä, joiden lastenhuoneessa tuntee itsekin saapuneensa Disneylandiin. Neljävuotiaan lelut mahtuvat ja yleensä pysyvätkin omassa huoneessa, eikä olohuoneessa kävellessään tarvitse raivata tietään legomeren läpi. Ja vain pienen osan leluista olemme hankkineet itse.

Toisaalta kohtuudessa tasapainottelu on välillä vaikeaa. Entisenä lama-ajan lapsena haluaisin usein ostaa pojalleni kaiken sen, mitä itse en aikoinani saanut, ja usein mietin, miksi silti aina laitan nelivuotiaan palauttamaan takaisin hyllyyn sen kauppareissulla ostoskärryihin ilmestyneen lego-paketin, johon minulla kuitenkin on varaa. Silti kerrat, joina neljän vuoden aikana ruokakaupassa hihnalle on päätynyt myös lelu, voi laskea yhden käden sormilla. Materian haalimisen sijaan haluan opettaa poikaani arvostamaan enemmän kokemuksia: esimerkiksi leikkipuistossa käyntiä ja kavereiden tapaamista uudella junaradalla rakentelun sijaan. Lisäksi haluan myös opettaa, ettei kaikkea voi saada edes niinä päivinä, joina kiukkuisena heittäydytään leluhyllyn eteen. Viime aikoina suuri tavaramäärä niin lastenhuoneessa kuin muuallakin kotona on alkanut ahdistaa entistä enemmän: sitä mukaan, kun esimerkiksi blogit jokasyksyiseen tapaansa täyttyvät sisustusuutuuksista ja lastenvaatemallistojen dropeista, tekee itse jonkinasteisena vastareaktiona mieli kuluttaa entistä vähemmän.

Hyvänä sääntönä lelumäärän rajoittamisessa meillä on pidetty sitä, että leluja saa olla sen verran, kuin niille on säilytyspaikkojakin: siis ensin tila, sitten vasta lelut. Pikkulegojen vähitellen rantautuessa lastenhuoneeseen päädyimme kuitenkin hankkimaan legoille säilytyslaatikoiksi limenväriset Dublo-palikat. Pikaisella googlettelulla selvisi, että säilytyslaatikkoja olisi saatavilla melkein kaikissa väreissä, mutta koska meiltä löytyy lastenhuoneesta jo muutenkin limeä, tuntui se parhaalta vaihtoehdolta. Harvoin on samasta säilytysratkaisusta olleet yhtä innoissaan sekä äiti että poika.



Pehmolelujen säilytykseen meillä olisi muuten hankintalistalla vielä musta metallikori. 
Osaakohan joku vinkata, mistä sellaisen löytäisi?

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

"Hän ei ollut kuka tahansa. Kohta hän voisi olla kuka tahansa. Hän voisi olla ei-kukaan."


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Like, 361 sivua.


Kumma juttu tuo hypetys: Kun kyyhkyset katosivat aiheutti ilmestyessään niin valtavan mediamylläkän ja nostatti sellaisen kohun, että minäkin jotenkin alitajuisesti kuvittelin lukeneeni kirjan jo ajat sitten. Silti kirja jäi minulta kolme vuotta sitten lukematta, ja tartuin siihen ensimmäistä kertaa vasta tänä kesänä - siitäkin huolimatta, että hypetys kirjan ympärillä oli aikoinaan kova ja että teoksen pokkariversioon törmää vielä nykyäänkin  jokaiselta R-kioskilla ja lähikaupassa.

Kun kyyhkyset katosivat käsittelee sekin pitkälti Viron lähihistoriaa ja jatkaa näin Stalinin lehmien ja Puhdistuksen aloittamaa sarjaa. Tällä kertaa aikatasolla liikutaan 1930-luvulta 1960-luvulle, jolloin Viro oli ensin Neuvostoliiton, sitten natsi-Saksan ja lopulta taas Neuvostoliiton vallan alla. Romaanin teemoja ovat oikea ja väärä, sopeutuminen sekä moraali: millaiseen valintaan meistä kukin paineen alla lopulta päätyykään ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman nahkansa.

Toisin kuin Viro-sarjan edellisissä oksasissa, Kun kyyhkyset katosivat -kirjan päähenkilö on mies, Edgar Parts.  Aina uuden valloittajan alla ja ruokkivan käden toivossa Edgar omaksuu uuden henkilöllisyyden, kirjoittaa itselleen uuden nimen, muuttaa menneisyytensä ja tarttuu tunnontuskitta uuteen aatteeseen. Voisi luulla, että Edgarin toimintaa ajaa pelko, jonkinlainen äärimmäinen selviytymisvietti, sillä täytenä ihmishirviönäkään häntä ei voi pitää. Mies, joka on ulkoa kylmä, tunteeton sekä valmis uhraamaan jokaisen läheisensä, kavaltamaan omansa ja kirjoittamaan historian uudelleen saavuttaakseen tavoitteensa, piirtyy rivien välissä myös itsestään epävarmana miehenä, joka ei koskaan ole uskalla tunnustaa, mitä oikeasti on. Mutta kun oman edun tavoittelu menee äärimmilleen, useampi elämä tuhoutuu.

"Kihlauduttuaan Rosalie oli tutustuttanut Juuditin Simsonien sukuun eikä Juudit ollut ensin kiinnittänyt mitään huomiota Rolandin lukuintoiseen serkkuun, ei ennen kuin Rosalie oli kertonut, että poika ei suinkaan ollut niin väritön kuin ensinäkemältä olisi saattanut luulla, hänestä tulisi pilotti. Juudit oli lukenut Punaisen lentäjän ja jokainen Juuditin esittämä kysymys ja ihmettely oli saanut pojan innostumaan kauniiksi asti ja he olivat käyneet lukuisia kiihkeitä keskusteluja Manfred von Richthofenista. Tavassa innostua oli jotain ihmeellistä, intohimoista, eikä Juudit ollut epäillyt valintaansa yhtään, ei paikkaansa katsomossa, kun mies tekisi taitolentonäytöksen Immelmannin käännöksen. Rosalie oli kehunut Juuditin valintaa ja Juudit Rosalien. He olivat pitäneet itseään onnekkaina."

Edgarin lisäksi Kyyhkysten keskiössä ovat maansa puolesta kaikkensa tekevä Roland sekä Edgarin vaimo Juudit. Näistä erityisesti jälkimmäinen oli kaikessa hauraudessaan ja heikkoudessaan hahmo, jolle niin kovin mielellään olisi kirjoittanut onnellisen lopun ja lopettanut sen sanoihin sen pituinen se.

Puhdistuksesta pidin aikoinani kovasti ja sen perusteella odotin myös sarjan seuraavalta osalta paljon. Ja kyllä, olisin tahtonut rakastua kirjaan silmittömästi ja hotkaista sen yhdessä yössä - vähän niin kuin kävi Puhdistuksen kanssa. Sen sijaan Kyyhkysissä teksti tuntui paikoin jopa puuduttavan sekavalta seurata, ja pysyäkseen tarinassa mukana piti monesti selailla sivuja taaksepäin. Kirja alkoi jotenkin keskeltä tarinaa, selittelemättä tai kertomatta yhtään mitään, ja heti ensisivuilta näkökulma- ja kertojavaihdokset, hyppäykset aikakaudesta toiseen ja takaisin sekä tarkat yksityiskohdat tuntuvat vyöryvän päälle sellaisella voimalla, että osa itse tarinasta jäi auttamatta niiden alle. Ja kun tarinaa ei heti saanut kunnolla näppeihinsä, ei se myöskään päässyt kokonaan ihon alle myöhemmässäkään vaiheessa. Ihan yhtä paljon tuntui siltä, kuin käsissä olisi ollut ihan erityinen teos, josta ei siltikään saanut irti puoliakaan.

Huono kirja Kun kyyhkyset katosivat ei missään nimessä ollut. Sen sijaan siinä oli vähän liikaa kaikkea - ajasta toiseen hyppimisiä, yksityiskohtatulvaa sekä toinen toisiinsa liittyviä henkilöhahmoja - että se olisi ollut myöskään ihan kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Maalla.



Se olisi taas aamuherätyksiä, päiväkotireppuja, korkkaripäiviä ja maanantai-illan hätäisiä automarketreissuja. Ihana, kiireinen arki.

Vaikka arki taas uudessa työssä onkin lähtenyt sujumaan yllättävän sujuvasti, on hyppy suloisesta joutilaisuudesta takaisin tuntisuunnitelmiin ja kello seitsemän herätyksiin kyllä myös vaatinut veronsa: koko viikon olen ollut ihan uskomattoman väsynyt. Kaiken edellisiltä kuudelta työsyksyltä tutun lisäksi olen viimeisen viikon ajan tutustunut päivittäin keskimäärin neljäänkymmeneen uuteen ihmiseen, opetellut uuden työpaikan tavoille, perehtynyt uusiin kirjoihin ja käytänteisiin ja samalla pyrkinyt pitämään takaisin päiväkotirytmiin totuttelevan nelivuotiaan hoitopäivät lyhyinä. Perjantaina töistä kotiutuessani tuntuikin, että viikon sosiaalisuuskiintiö oli täynnä ja että tämän illan vietän ihan vaan omalla sohvalla viltin alla Netflixiä tuijotellen - siitäkin huolimatta, että olin alunperin suunnitellut lähteväni ystävän luokse katsastamaan Noshin uutuusmalliston. Jo ennen kahdeksaa kääriydyttiinkin poika R:n kanssa peittojen alle sipsipussin ja Veljeni Leijonamielen kanssa (en muuten voi suositella näistä ensimmäistä, jos olet juuri vaihtanut lakanat).

Ihan samalla tavalla tuntui, että viikonloppuna oli saatava vaihtaa viikon jalassa olleet korkkarit anopin kumppareihin. Siksi kaikesta väsymyksestä huolimatta ajoimme lauantaina maalle. Seuraava vuorokausi vietettiinkin totaalisesti lorvaillen: aurinkoa ottaen, nukkuen, saunoen, aikakauslehtiä lukien, marjoja poimien sekä jonkun muun laittamalla ruualla ja mustikkapiirakalla herkutellen. 

Tuntui vähän jopa oikealta lomalta.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kesäloman Bucket list - ja kuinkas sitten kävikään



Toukokuun lopulla listasin blogissa asioita, joita halusin lomalla tehdä. Nyt on hyvä katsoa, miten lopulta kävikään.


Kesäloman Bucket list  - ja kuinkas sitten kävikään


...kävin kerran mato-ongella mummolassa ja sain kolme kalaa.
...saunoin puusaunassa kolmesti mummolassa ja kerran ystävien rantasaunassa.
...grillasin ystävien kanssa useamman kerran - mutten kuitenkaan tarpeeksi.
...söimme Berliinissä aamiaista ulkona muutaman kerran. Brunssille emme Saksassa ehtineet. Sen sijaan ulkona on tullut syötyä tänä kesänä monesti ja jatkamme samaa varmasti syksylläkin.
...Haloo Helsingin -keikan jälkeen kävelin kotiin ennen auringon nousua. (Ei kai kolmekymppinen nyt oikeasti jaksa valvoa pidempään?) Satoi, joten jalassa oli nahkakengät ja päällä nahkatakki, neulepaita sekä sadeviitta. 


...en ehtinyt kertaakaan puistokirppikselle, vaikka lajittelinkin ylimääräisiä tavaroita valmiiksi IKEA-kasseihin.
...myös kuluneen vuoden valokuvat ovat edelleen selaamatta, tilaamatta ja laittamatta albumeihin.
...miehen kanssa kävimme treffeillä kerran: ulkona syömässä sekä SuomiPop-festivaaleilla.
...kiitos sateisen kesän, rusketusrajat jäivät hankkimatta. 


...heinäkuun alussa maalasimme taas Oikokatua.
...ajelimme myös ympäri Suomea ystäviä tapaamassa, vaikkemme joka kaupunkiin ehtineetkään.
...torikahvitreffitkin oli sovittu - kunnes taas alkoi sataa.
...iltasoittoa kuuntelimme ikkunasta aina kotona iltasatua lukiessamme.
...pidimme perhepuistossa piknikiä useammalla eri kokoonpanolla useamman kerran.


...meressä en uinut kertaakaan. Ehdoton kohta ensi kesän bucket listille!
...mutta kirjahyllyn päältä meiltä löytyy nyt oma palamme Berliinin muuria.
...heinäkuussa vietimme tyttöjen viikonloppua Tampereella opiskelukavereiden kanssa.
...olin lomafiiliksellä vielä kesäkuussa, kunnes palasimme Suomen sateisiin.


...ja edelleen, oli loma tai ei, sanon pojalleni liian usein "odota, ihan kohta".

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kesäloman viimeinen sunnuntai: Bohon brunssilla.



Mitä? Sunnuntaibrunssi Bohon terassilla.

Milloin? Kesäloman viimeisenä sunnuntaina. Brunssi Bohossa sunnuntaisin klo 12-16.

Kuka? Me kolme sekä ystäväpariskunta. Muuten paljon nuoria kaveriporukoita, pariskuntia ja lapsiperheitä

Mitä maksoi? 19,50 henkilöltä. Nelivuotias söi brunssin ilmaiseksi, mistä iso peukku paikalle!

Mitä sisälsi? Runsaan salaattipöydän: muun muassa kurkkua, kirsikkatomaatteja, paprikaa, juustoja, leikkeleitä, caesar-salaattia, katkarapusalaattia sekä erityisen hyvää kana-pastasalaattia. Lisänä croissanteja ja leipää sekä lämpimänä ruokana esimerkiksi vartaita, makkaraa ja lihapullia, kasviksia ja kasvistäytteisiä munakoisoja. Raikasta alkoholitonta boolia sekä jälkiruokapöydässä leivonnaisia, jäätelöä, hedelmiä ja karkkeja. 

Mitä erityistä? Mukavan rento, nuorekas tunnelma ja lapsetkin toivotettiin heti tervetulleiksi. Dj soitti sunnuntaifiilikseen sopivaa musiikkia.

Arvio? Tykättiin kovasti. Hinta-laatusuhteeltaan erinomainen: koko perheen monta lautasellista sisältänyt brunssi kustansi alle neljäkymppiä. Varmasti kaupungin parhaita brunssipaikkoja.

perjantai 7. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste.


Katri haastoi minut viikko sitten kertomaan, mitkä kolme bloggaamaani kirjaa haluaisin lukea uudelleen. Ja voin sanoa, että pian neljän vuoden bloggausurakan jälkeen valinta ei ollut helppo! Sen lisäksi, että olen viime vuosina lukenut kasan mahtavia, minulle uusia kirjoja, olen myös kirjoitellut lempikirjoistani, siis niistä, jotka jo muutenkin voisin lukea kerta toisensa jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin näihin kolmeen. Näistä jokaista voisin helposti suositella ystävälle, joka pyytää minulta lukuvinkkejä, mutta jostain syystä mainitsen siitäkin huolimatta usein jonkin muun kirjan. 



Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 
(1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema)

Yksi toissavuoden parhaita lukukokemuksiani oli ehdottomasti Jonas Gardellin Tårka aldrig tårar utan handskar -trilogia. Luin trilogian aikoinani vähän väärässä järjestyksessä ja alkuperäiskielellä - ihan vaan siitä syystä, että sillä tavoin sain sarjan luettua melko tuoreeltaan. Tällä kertaa trilogia olisi kiva lukea oikeassa järjestyksessä ja vaihteeksi suomeksi.
       Jonas Gardellin yhdeksänsataasivuisesta eepoksesta ei oikeastaan voi sanoa mitään ilman, että kirjaa jollain tapaa aliarvioi. Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin on kuitenkin sekä yksi rumimmista paloista modernia lähihistoriaamme että yksi kaunis rakkaustarina, joka kieltäytyi kuolemasta - ja lopulta voitti.



Tove Jansson: Kesäkirja

Olen joskus kuullut, että monelle Tove Janssonin Kesäkirja on jokavuotinen juttu: kirja, joka kaivetaan hyllystä aina kesäisin ja jonka haikeankauniiseen tunnelmaan tekee mieli palata aina silloin, kun laineet lyövät laituriin ja kesäisessä yössä alkaa olla jo hivenen syksyn tuntua. En yhtään ihmettele, miksi. Kesäkirja on näennäisen kepeä kirja erilaisesta ystävyydestä, saaristosta, vanhuudesta ja surusta, mutta pienien tarinoidensa väliin se kätkee no, kaiken, ja jokainen luku tekisi mieli lukea heti uudelleen, jotta jokainen sävy varmasti aukenisi. Lukekaa itse, niin tiedätte.



Myöhempien aikojen pyhien kohdalla ei missään nimessä voi puhua rakkaudesta ensi silmäyksellä, sillä ensimmäisellä lukukerralla kirja vaikutti tylsältä ja jäi lopulta kesken. Mutta sitten tartuin kirjaan jonkin ajan kuluttua uudelleen - ja ahmaisin sen melkein yhdeltä istumalta. Kirjan teemat syyllisyys, häpeä ja ahdistus tekevät tekstistä välillä vähän raskaan lukea, mutta silti Itkosella on taito tuoda kirjaan toivoa. Sillä suurin niistä on siltikin rakkaus.



Haaste oli tarkoitus lähettää eteenpäin kolmelle bloggaajalle, mutta minä päädyin vain yhteen - tosin sellaiseen, joka vastaa helposti kolmea bloggaajaa. Penjami, jokohan olisi aika herättää blogi uudelleen eloon?



Minkä kirjan sinä haluaisit lukea uudelleen?

tiistai 4. elokuuta 2015

Ajatuksia arjesta.


Sillä on uusi keltainen sadetakki. Muuta ei tänä syksynä tarvitakaan; nelivuotias on valmis päiväkotiin.

Vaikka pitkä yhteinen kesäloma on ehdottomasti etuoikeus, olemme joka syksy samassa tilanteessa: uuteen arkeen ei hypätäkään takaisin noin vain, ilman totuttelua. Sen jälkeen, kun perheen nelivuotias viimeksi pakkasi mukaansa päiväkotirepun ja jätti kumpparinsa oman naulakkonsa alle, on tapahtunut paljon. Olemme asuneet kuukauden ulkomailla maassa, jonka kieltä emme kukaan edelleenkään kunnolla osaa, palanneet takaisin kotiin, viettäneet leffailtoja, paistaneet makkaraa nuotiolla, lomailleet mummoloissa ja syöneet jäätelöä, tylsistyneet huonossa säässä ja kaivanneet naapurin kavereita, viettäneet kokonaisia päiviä lähipuistossa ja heräilleet aina hitaasti lastenohjelmia olohuoneen sohvalla katsellen. Kun viimeisen kahden kuukauden ajan on halutessaan voinut kulkea yöpuvussa lounaaseen asti, vaatii taas totuttelua lähteä hoitoon heti aamuseitsemän jälkeen. Kahdessa kuukaudessa puolet nelivuotiaan hoitoryhmästä on vaihtunut kuusivuotiaiden siirryttyä eskarilaisiksi, yksi hoitajista siirtynyt toiseen päiväkotiin ja minä olen hyvästellyt kolme vuotta tuntemani työkaverit ja hakenut avaimen uuteen taloon. Tällä viikolla lähdemme siis taas totuttelemaan päiväkotiarkeen ennen, kuin se varsinainen arki pinaattilettupäivällisineen ja aamukiireineen ensi maanantaina taas alkaa.

Sateiselle kesälle ei mitään voi, mutta minun osaltani se näkyy kuitenkin siinä, etten lomasta huolimatta ole onnistunut lataamaan akkuja siinä määrin, kun raskaan kevään jälkeen olisin toivonut. On satanut, ollut kylmä eikä ole juuri kiinnostanut kaivaa kameraa esiin tai kirjoitella mitään, mikä on näkynyt tekstien tasossa. Emme ehtineet koko kesänä rannalle, kävelleet asfaltilla paljain jaloin tai istuneet iltaa auringon paisteessa - sen sijaan olemme tänä kesänä katsoneet Netflixin kautta sarjoja ennemmän kuin koskaan aiemmin. Koko kuukausi Suomessa on tuntunut vilahtaneen ohi ihan hetkessä.

Uuden työn aloittamisesta tekee ristiriitaista myös se, että jo ennen varsinaisen työn alkamista olen joutunut selvittelemään oikeuksiani viransijaisena sekä vääntämään minulle kuuluvasta kymmenen päivän palkasta liiton luottamusmiehen kanssa. Päällimmäiseksi koko turhasta sotkusta jäi turhautuminen siihen, että viimeiset lomaviikot menivät omien oikeuksien ajamiseen. Vaikka asia uuvuttavan setvimisen jälkeen lopulta minun edukseni ratkesikin, on fiilis edelleen kurja. Silti kaupungissa oli tänä vuonna auki kaksi työpaikkaa, joista minä sain sen toisen. Siksi tuntuu, ettei epäreiluakaan kohtelua ole kauheasti viitsinyt julkisesti protestoida: aina on jonossa joku, jolle kaikki työ kelpaa.

Mutta tästä se taas ensi viikolla alkaa, arki. Arki, joka varmasti ensimmäisinä päivinä kahden kuukauden aikatauluttoman joutilaisuuden jälkeen tuntuu enemmän kuin ankealta mutta joka vauhtiin päästyään on alkanut aina mastua hyvältä. Siitä jatkuvasta kiireestä huolimatta.


Kuvan keltainen sadetakki löytyi muuten Stadiumilta. Ja jostain kumman syystä koko loppupäivän sen ostamisen jälkeen päässä soi Ultra Bran Sinä lähdit pois.

lauantai 1. elokuuta 2015

Päivitetty retroherkku.


Käsi ylös, kenen muun lapsuusmuistoihin kuuluu lämpimät voileivät? No ainakin minun ja mieheni - ja aina silloin tällöin nostalgiapuuskan vallassa tehdään niitä kahdeksankymmentäluvun meetvursti-tomaatti-sipuli-suolakurkku-leipiä uunissa itsekin. Tämän päivitetyn version vanhasta retroklassikosta nappasimme kuitenkin mukaan pari viikkoa sitten ystävien luona vieraillessamme. Toimii hyvin esimerkiksi iltapalana ja on nopea valmistaa yllättävillekin vieraille.



LÄMPIMÄT VOILEIVÄT

paahtoleipää
paholaisenhilloa
vuohenjuustoa
mustapippuria
rucolaa


Voitele paahtoleivät paholaisenhillolla ja leikkaa päälle siivut vuohenjuustoa. Mausta halutessasi mustapippurilla. Paista leipiä 200 asteessa 10-15 minuuttia. Koristele rucolalla.