tiistai 29. joulukuuta 2015

Vuonna 2015.



Tänä vuonna muun muassa...


Poika R täytti neljä, järjesti Ryhmä Hau -teemaiset syntymäpäivät ja rupesi suunnittelemaan viisivuotissyntymäpäiviään heti seuraavalla viikolla.
Vietimme viisivuotishääpäiväämme miehen kanssa kahdestaan SuomiPoP-festareilla.
Stressasimme edelleen töistä ja erityisesti niiden määräaikaisuuksista ihan liikaa.
Asuimme koko perhe kuukauden Berliinissä.
 Maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni currywurstia ja yllättäen tykkäsin.
Marraskuun alussa unohdin, miten nukutaan, ja vuoden loppuun mennessä aloin olla jo ihan totaalisen uupunut.


Opettelimme neljävuotiaan kanssa ajamaan ilman apupyöriä. Jatkamme ensi vuonna.
Kirosimme Suomen kesäsäätä. Paljon.
 Hyvästelin toukokuussa maailman parhaat työkaverit ja ihanan, oman luokkani.
Kokeilimme miehen kanssa Room Escapea ja koukutuimme.
Näimme kaikki kolme ensimmäistä kertaa elämässämme virtahevot, sarvikuonot, kirahvit ja jääkarhun sekä ihailimme maailman suurinta dinosauruksen luurankoa Berliinin luonnonhistoriallisessa museossa.


Vietin kesän synkimmän päivän yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä. 
Näin raskaustestissä kauan odotetut kaksi viivaa ja tunsin taas vatsassani pienet potkut.
Grillasimme liian vähän.
Kriiseilin vielä satunnaisesti ikääni.
Mies ei edelleenkään luopunut parrastaan.
Kokeilimme uusia kasvisreseptejä ja päätimme vähentää punaisen lihan syöntiä.
Näimme paikan, johon Hitlerin bunkkeri aikoinaan haudattiin, ja poika R laski sen yläpuolella olevasta liukumäestä.


Möimme keväällä ison kasan vaatehuoneen rojuista kirpputorilla vain huomataksemme syksyllä taas hukkuvamme tavarapaljouteen.
Kävelimme Berliinin muurin viertä.
Tunsin välillä, että elämä oli raskaampaa ja epäreilumpaa kuin koskaan aiemmin.
Aloitin uudessa työpaikassa ja ihastuin Yoogaiaan.
Näin Egotripin livenä kolmesti ja ihastuin täysillä bändin uuteen levyyn.
Maalasimme makuuhuoneen ruskean tehosteseinän valkoiseksi.
Kyynelehdin John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä sekä kirjana että leffana.


Olin huolissani terveydestäni.
Rakastuin vietnamilaiseen ruokaan ja Kristina Ohlssonin dekkareihin.
Vietimme hiihtolomaa Tukholmassa ja syyslomaa Tallinnassa.
Helmikuussa poika R:n mielestä Ville Viikinki oli kovin juttu vähään aikaan.
Vietin liian vähän aikaa siskoni kanssa.
Näimme myös liian vähän nelivuotiaan kummisetiä, jotka molemmat olivat suurimman osan vuodesta ulkomailla.
Perheen keskusteluissa alkoi yhä enemmän esiintyä uusi henkilö: pikkuveli.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Asioita, joita huomasin joulun aikaan.



 Asioita, joita huomasin joulun aikaan:

Että mustaan jouluun alkaa Keski-Suomessakin olla jo niin tottunut, että kastemadon bongaaminen joulupäivänä ei ole enää ihme eikä mikään. Että Monopolya varten pitää varata aikaa aina vähintään pari tuntia. Että Ihmeellinen on elämä saa edelleen kyyneleet silmiin, vaikka sen olisi nähnyt jo kolmekymmentä kertaa aiemminkin. Että poika R olisi tarvinnut vain yhden lahjan, sillä muut paketit unohtuivat Oktonautti-aluksen ilmestyttyä esiin. Että ilman lunta ja katuvaloja maalla on oikeasti pimeää. Että suklaaseenkin voi lopulta kyllästyä. Että jouluun kuuluu, että on meluisaa, ahdasta, koottavia legorakennelmia, uusia villasukkia, päiväunia, hyvää ruokaa sekä kirjoja, joita kerkeää lopulta lukea ihan liian vähän.

Silti jotenkin tuntuu, että meidän varsinainen joululomamme alkaa tänään täällä kotona, kun laukut on purettu, pyykit pesty, jääkaappi taas täynnä arkiruokaa, uudet lelut löytäneet paikkansa ja me miehen kanssa avaamme meidän tänä vuonna itsellemme hankkimamme lahjan, HBO Nordicin, ja kääriydymme vilttien alle tuijottamaan uutta tv-sarjaa ilman kiirettä yhtään mihinkään.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Se olisi niin kuin moikka.


Kokeet korjattu, numerot näpytelty koneelle, perinteinen jouluflunssa hankittu, loppuvuoden työpaperit järjestelty mappeihin, laukut pakattu, lahjat paketoitu ja ihan käsittämättömän täysi auto (siis apua, meitähän on vain kolme!) lastattu valmiiksi joulun sukulaiskierrosta varten. Tästä alkaa joulubreikki.

Koska tänäkään jouluna emme ole aattona kotona, olemme päättäneet tehdä kaiken helpoimman kautta. Joulusiivouksen, ylettömän koristelun tai imelletyn perunalaatikon valmistamisen sijaan olemme keskittyneet viime aikoina enemmän siihen fiilistelyyn. Istuttu iltaa glögimukien ääressä naapurien ja ystävien kanssa. Koottu piparikaupunki. Katsottu iltaisin elokuvia, kuunneltu joululauluja, syöty suklaata jo nyt ihan liikaa. 

Tämän postauksen myötä myös blogi hiljenee pienelle tauolle. Tästä nimittäin alkaa meidän varsinainen yhteinen loma, jonka aion olla suurimmaksi osaksi jossain muualla kuin netissä tai somessa.


Kiitos teille kuluneen vuoden kommenteista, klikkauksista ja ajatusten jakamisesta sekä 
rentouttavaa joulua ihan jokaiselle! 

Palataan ruudun ääreen taas loppuvuodesta.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

11 weeks to go.



Neulemekko // H&M Mama
Tekonahkahousut // H&M
Koru // 24 colors


Juuri kun ehdin tuskailemaan, kuinka en millään ole löytänyt tyylilleni, vartalolleni ja kukkarolleni sopivia äitiysvaatteita, sattui Hennesin nettikaupassa silmiin tämä neulemekko. 

Jänniä nämä pienet asiat - sekä nämä mielialanvaihtelut myös - sillä uusi mekko yhdistettynä kaipaamiini vanhoihin tekonahkahousuihin ja olo tuntui heti paljon enemmän minulta.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

"Hän istui vuoteen reunalla ja katseli ulos. Uudenlainen, lohduton tunne kasvoi hänen sisällään, kuin reikä valkokankaalla kun filmi juuttui projektoriin ja paloi puhki. Reikä hänen sisässään, joka poltti ja kirvelsi."

 
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (2015)
Otava, 382 sivua.


Kuten jo lokakuussa kirjoitin, on kulunut syksy ollut jostain syystä keskinkertaisten, ihankivojen kirjojen syksy. Yhden hyvän dekkarin sekä hienon novellikokoelman lisäksi olen lukenut kasan kirjoja, joita tuskin enää muista sekä tarttunut myös muutamaan sellaiseen, jotka olen aika pian kärrännyt takaisin kirjastoon. Oikeastaan ainoastaan Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri oli kirja, joka tänä syksynä on jollain tasolla koskettanut tavallista enemmän. Ja sitten on vielä oma sarjansa eli kirjailijat, joiden uutuutta olen odottanut kieli pitkällä, mutta jotka luettuani olo on ennemminkin pettynyt. Kuten nyt vaikka Laura Honkasalon kanssa kävi.

Edustusvaimo Vuokko elää täydellisen seurapiirirouvan elämää 60-luvun Helsingissä: miehensä Riston takoessa rahaa rakennusfirmallaan sisustaa Vuokko perheen luksustaloa Me naiset -lehden artikkelia varten, kiertelee vaateputiikkeja ja pitää silmällä puutarhuria, kotiapulaista sekä perheen teini-ikäisiä tyttäriä. Kiiltävän pinnan alla on kuitenkin pelkkää tyhjyyttä: muiden kadehtimasta kodista, perheestä ja elämästä on tullut Vuokolle kultainen häkki.

Saman tyhjyyden, tosin omalla tavallaan, tuntee myös kaupungin toisella puolella Riston täti, uskovainen vanhapiika Aune. Lähetyssaarnaajavanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen Aune on suorittanut elämäänsä koko perheensä edestä, tyytynyt aina vähän vähempään kuin mitä olisi ansainnut, tehnyt kuuliaisesti töitä ja kieltäytynyt aina kaikesta ylellisestä, kaikesta hemmottelusta, ihmissuhteistakin. Yllättävä matka Kanarialle saa hänet kuitenkin näkemään, että jos on liian kiltti, joutuu lopulta vain muiden tallomaksi.

"Aune seisoi sijoillaan, katsoi miten hän käynnisti moottorin, huiskautti. Auto liukui poispäin hänestä, hän kääntyi, puiston varjot joiden suojassa oli ihmisiä, nuoria kuhertelemassa. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista, kukaan ei ollut edes pitänyt häntä kädestä. Hänen askeleensa rahisivat sorakäytävällä, ilta oli pakahduttavan kaunis, sammuvan auringon kajo ja lupaus kesän kuulaudesta."

Eletään kesää 1966, pillerihattujen, Peyton Placen ja Twiggyn aikaa, aikaa ennen todella leveitä lahkeita ja rakkauden vapautumista, aikaa jolloin kesät olivat pitkiä ja kuumia ja pakettimatkat Kanarialle jotain uutta ja eksoottista, jota vain harvat olivat uskaltaneet kokeilla.

Jos Laura Honkasalon edeltäjien, Sinun lapsesi eivät ole sinun ja Eropapereiden, teema oli aikuisten maailmaan liian aikaisin revityt lapset, niin uusimman kirjan keskiössä on tietynlainen tyhjyys ja hengettömyys, joita ei voi haudata tavarapaljoudella, ulkokuorta kiillottamalla tai suorittamalla. Jotenkin sama hengettömyys vaivaa kuitenkin myös Honkasalon kirjaa itseään. Siinä missä kirja on kyllä loistava ajankuva, yksityiskohtatulvineen jopa vähän liian silmille hyppäävä sellainen, tuntuu välillä siltä, että kirjan se jokin on hukkunut kauniin pinnan alle. Honkasalon edellisten kirjojen jälkeen on väkisinkin vähän pettynyt. Kaikesta seitsemänkymmentälukulaisesta nostalgiasta huolimatta Sinun lapsesi eivät ole sinun onnistui myös liikuttamaan: tekstiä lukiessa tuntee välillä ihan konkreettisesti, miltä aikuisen murheet vasta lukemaan oppineen olkapäillä tuntuvat. Myös Eropapereiden vahvuus oli sen koskettavuudessa: lapsissa, jotka on pakotettu liian varhain osaksi aikuisten maailmaa, sekä naisissa, jotka rakkaus hajotti palasiksi. Perillä kello kuudessa sen sijaan on kyllä tarkasti hiotut hienot puitteet, ihan niin kuin päähenkilö Vuokon elämässäkin, mutta niiden alla kirja jättää lopulta kovin kylmäksi.


Joko sanoin, että tämä syksy on ehdottomasti ollut ihankivojen kirjojen syksy?

tiistai 15. joulukuuta 2015

Asioita, joita kaipaan ajalta ennen raskautta.


Asioita, joita kaipaan ajalta ennen raskautta:


Sushi
Jo muutenkin krooninen sushinhimo tuntuu vain pahentuneen nyt, kun herkku on neuvolan kiellettyjen ruokien listalla. Vaikka oikeasti olenkin sitä mieltä, että monet neuvolan kielloista ovat pitkälti hätävarjelun liioittelua, en ole juuri käytännössä uskaltanut muutamaa kasvismakia lukuunottamatta lähteä kapinoimaan saamaani kieltolistaa vastaan, sillä mitäsittenjos. Silti tuntuu jonkinasteiselta kohtalon ivalta, että juuri nyt Jyväskylään on avattu tänne pitkään kaipaamani Hanko Sushi.


Pitkät kävelylenkit sekä hölkkääminen ystävän kanssa
...sekä pelkästään se, että saatoin nousta portaat työpäivän aikana useamman kerran ilman, että piti pysähtyä haukkaamaan happea tai irvistelemään supistuksille.


Tietty yksityisyys
On päiviä, joina on kiva saada kommentteja söpöstä mahasta, ja sitten on niitä päiviä, joina jo muutenkin tunnen itseni valtavaksi ja saan tosissani kiristellä hampaitani vastatessani "Siis vasta MAALISKUUSSA? Etkö siis synnytäkään ennen joulua?" -kommentteihin.


Se, että vaatteita aamulla kaapista valitessa oli oikeasti jotain, mistä valita
Vaikka tällä kertaa päätin, että panostan mukaviin ja nätteihin äitiysvaatteisiin, olen lopulta ajautunut samaan tilanteeseen kuin esikoista odottaessani: koska en kerta kaikkiaan löydä kaupoista minun raskausvatsalleni, vartalotyypilleni ja kukkarolleni istuvia, nuorekkaita äitiysvaatteita, olen jälleen päätynyt käyttämään päivästä toiseen sitä samaa tavallista, pidempää toppia yhdistettynä jakkuun tai neuletakkiin. Jo useamman kuukauden samalla tavalla pukeutuneena kaipaan todella farkkupaitaani, tekonahkahousujani sekä vanhaa talvitakkiani, jonka nähdessään nelivuotias ei ikinä kommentoinut, että "äiti, miksi sulla on isin takki päällä?".


Tunne siitä, että olen jotenkin enemmän minä
eli se, että mihinkään ei kolottanut, mikään ei kivistänyt ja sain kengät jalkaani tuosta vain ja ihan itse tai etten hormonihuuruissani liikuttunut kyyneliin Kauniita ja rohkeita katsoessani, masentunut totaalisesti viikkokausiksi empatiakyvyttömän neuvolalääkärin tahdittomista kommenteista tai raivostunut silmittömästi siitä, että mies toikin kauppareissulta vääränlaisia punajuuria.


Punaviini ja leipäjuusto -yhdistelmä
No words needed.


(Ja ei, tähän loppuun en laita, että onhan tämä silti maailman ihmeellisintä aikaa, koska kaikki sen jo tietävät muutenkin.)

lauantai 12. joulukuuta 2015

Minä, lattemamma.


Jostain syystä aihe Lapsi päiväkodissa johtaa nykyään aina samaan: alkoi keskustelu sitten mistä tahansa, käytiin se missä tahansa ja oli osallistujien tilanne mikä tahansa, on äiti aina lopulta toiselle äidille susi. Siksi olin pitkään sitä mieltä, etten missään vaiheessa edes mainitse blogissani meidän aikovan pitää kiinni esikoisen päiväkotipaikasta vielä pikkuveljen syntymän jälkeenkin - hyvä, kun uskalsin kertoa asiasta ystäville ja tutuille. Ei sillä, että millään tapaa häpeäisin valintaa, joka oli meille lopulta aika itsestään selvä, vaan siksi, etten kokenut tarvetta perustella asiaa yhtään kenellekään, etenkään sille kaikista aggressiivisimmin kantansa esille tuovalle besserwisserille, joka aina tuntuu löytävän paikalle, kun päivähoidosta netissä keskustellaan.

Sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Siitäkin huolimatta, että moni lisää väitteen perään ainakin mielessään sanan mutta.

Vaikka perheen nelivuotiaan päiväkotiura ei lopukaan minun äitiyslomani alkuun, en ole missään vaiheessa kokenut olevani lattemamma. En vie esikoistani hoitoon saadakseni omaa aikaa, päästäkseni ripsihuoltoon tai voidakseni vauvan päiväunien aikaan nauttia kahvilassa cappucinoni ilman tuolilta toiselle kiipeilevää nelivuotiasta. Yhden kerran rankan synnytyksen, sen jälkeiset komplikaatiot ja kuukausia kestäneen fyysisen toipumisen sekä jonkinasteisen synnytyksen jälkeisen masennuksen läpikäyneenä tiedän sen sijaan tulevani luultavasti tarvitsemaan apua. Lisäksi tiedän, etten voi soittaa isovanhempia avuksi puolen tunnin varoitusajalla, kun akuutisti tarvitsen lisäkäsiä, ja että mies tulee edelleen tekemään satunnaisia (ulkomaan)työmatkojaan, jolloin on selvittävä ihan yksin. Myös työmatkaviikkoina ja viikkoina, joina pikkuveli valvottaa yö yön jälkeen, haluan, että esikoisella on mahdollisuus ohjattuun askarteluun, jumppaan, vanhojen kaverisuhteiden ylläpitämiseen ja Porsas Urhea -näytelmäharjoituksiin. Silloin kun en näitä itse voi hänelle tarjota, mahdollistaa sen meille mahtava hoitopaikka, se nelivuotiaalle tuttu ja turvallinen, jossa hän minun äitiyslomallani jatkaa kahtena päivänä viikossa.

Toisin kuin monessa muussa maan suurista kaupungeista, päätettiin Jyväskylässä viime viikolla rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta. Vaikka me emme minun äitiyslomani aikana esikoisen kokopäivähoitoa tarvitsekaan, tulee muutos vaikuttamaan meihin niin, että jatkossa hoitopaikan saaminen kahdelle lapselle tulee olemaan entistä vaikeampaa eikä meillä edes ole oikeutta kokopäivähoitoon. Tämä ainoastaan siitä syystä, että kahdesta maisterintutkinnosta, yhdestä tohtorintutkinnosta sekä useiden vuosien työkokemuksista huolimatta sekä minä että mieheni teemme edelleen pätkätöitä. Niitä sellaisia, joiden alkamisesta on parhaassa tapauksessa tiennyt kolmea kuukautta aiemmin, pahimmassa tapauksessa edellisenä päivänä. Niitä sellaisia, jotka vastaanottaaksemme me jossain vaiheessa tulemme tarvitsemaan hoitopaikat niin esikoiselle kuin pikkuveljellekin.

Olisi toki kiva myös selvitä ilman kunnan päivähoitopalveluita. Saada ehkä isovanhemmilta hoitoapua silloin tällöin ja aina hädän tullen, viedä satunnaisesti lapsia yökylään ja muuten selvitä kerhoilla sekä naapurin tädin lastenvahtiavulla. Tietää, että työpaikka on varma eläkeikään asti ja ettei koskaan tule väsymään tai sairastumaan vakavasti. Kotiäideille nostan oikopäätä hattua. Meille hyvä, tuttu ja samana pysyvä päivähoitopaikka on kuitenkin tärkeä. Jos me loppujen lopuksi ihan tavallisena keskivertoperheenä tulemme häviämään päivähoito-oikeuden rajaamisessa, voi vain kuvitella, mitä oikeuden rajaaminen tekee perheille, joissa painitaan esimerkiksi masennuksen, pitkäaikaistyöttömyyden, mielenterveysongelmien, uupumuksen tai alkoholismin kanssa. Päivähoito-oikeuskeskustelua seuratessa onkin välillä ihan järkyttänyt se kylmyys, jolla ihmiset puhuvat ja kirjoittavat subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajista lapsiaan seitsemästä viiteen päiväkodissa pitävinä pitkäaikaistyöttöminä, yhteiskunnalla lapsensa kasvattavina alkoholisteina sekä pikkuvauvojen äiteinä, jotka istuvat kahviloissa päivästä toiseen. Jokaisen perheen tilannetta sen tarkemmin tietämättä ainakaan minä en tuntisi olevani oikeutettu päättämään, kenellä on toista suurempi oikeus kokopäiväiseen hoitopaikkaan - etenkin kun hyvinvointivaltion pitäisi jo tasa-arvon nimissä tarjota kaikille samat mahdollisuudet yhteiskunnan palveluiden hyödyntämiseen.

Loppujen lopuksi suurin osa niistä perheistä, joissa toinen vanhempi on syystä tai toisesta kotona, tekee varmasti kuten mekin: käyttää subjektiivisen päivähoito-oikeutensa vain osa-aikaisena. Silti valinnan mahdollisuus pitäisi olla perheellä itsellään, ei asuinpaikkakunnalla.

Sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Ilman että sen perään tulee muttaa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

"Hänet on haudattu riippakoivun juureen vanhan junaradan varteen, haudan merkkinä on kiviasetelma. Oikeastaan vain pieni kasa kiviä. En halunnut hänen leposijansa herättävän huomiota, mutten voinut jättää häntä kokonaan ilman muistomerkkiä. Siellä hän saa nukkua rauhassa, kenenkään häiritsemättä, siellä ei ole muita ääniä kuin linnunlaulua ja ohi ajavien junien matala jylinä."

Paula Hawkins: Nainen junassa (The Girl on the Train, 2015)
Otava, 382 sivua.


Rachel on nainen junassa. Joka aamu hän kulkee vajaan tunnin matkan paikallisjunalla esikaupungista Lontoon keskustaan ja illalla takaisin, välillä selaillen puoliunessa puhelintaan tai päivän lehteä lukien, välillä tuttuja maisemia katsellen, ihan niin kuin moni muukin työmatkalainen. Muista työmatkalaisista poiketen Rachel on kuitenkin menettänyt työpaikkansa jo kuukausia sitten ja kulkee junassa enää pelkästä tottumuksesta, pitäen epätoivoisesti kiinni edes entisen elämänsä rippeistä ja salatakseen alennustilansa kämppikseltään. Työnsä lisäksi Rachel on viime vuosina menettänyt ensin rakentamansa haavekuvan omasta lapsesta, sitten miehensä ja kotinsa - ja ahdistuksena hän on oppinut hukuttamaan punaviinillä.

Junan ikkunasta Rachel alkaa seurata radan varressa asuvan pariskunnan elämää. Päivien kuluessa hän alkaa epätoivoisesti kehitellä heille tarinaa, nimiä, ammattia ja ystäviä, täydellistä elämää ja onnellista avioliittoa. Sitten eräänä päivänä Rachel näkee junan ikkunasta välähdyksen jostain, joka hajottaa hetkessä koko harhakuvitelman. Kun nainen, joka Rachelin mielikuvissa on nimeltään Jess, sitten katoaa, tulee Rachel yhtäkkiä repäistyksi osaksi kirjoittamaansa tarinaa, joka lähempää katsottuna enää olekaan niin täydellinen.

"Yksi tietää surua, kaksi lupaa iloa, kolme tuo tyttölapsen. Tyttölapsen. Tyttölapsen. Jään jumiin kolmanteen kohtaan, en vain pääse edemmäs. Pääni täyttyy äänistä, suuni täyttyy verestä. Kolme tuo tyttölapsen. Kuulen harakat - ne nauravat, pilkkaavat minua, käkättävät remakasti. Lintuparvi. Pahanilmanlintu. Nyt minä näen sen, mustana aurinkoa vasten. En lintuja, vaan jotain muuta. Joku tulee. Joku puhuu minulle. Katso nyt. Katso nyt, mitä sinä sait minut tekemään."

Nainen junassa on Paula Hawkinsin tänä vuonna julkaistu esikoisteos, joka nousi heti suunnattomaksi kansainväliseksi bestselleriksi Antlantin molemmin puolin. Kaikken hehkutuksen, mainonnan ja ylisanojen jälkeen on pakko ihmetellä, miksi. Vaikka teksti ja tarina periaatteessa toimivatkin, jää se viimeinen se jokin kuitenkin jollain tavalla puuttumaan eikä kirja loppujen lopuksi osaa yllättää kovinkaan paljoa. Tiheätunnelmainen kirja toki on, samoin koukuttavakin, mutta näiden vastapainona teksti on paikoin kovinkin heppoista ja juonenkäänteet epäuskottavia.

Toki syynä voi olla myös pelkkä Lontoo, mutta jostain syystä sekä Paula Hawkinsin kirjoitustyyli että itse tarinakin tuovat mieleen joskun aiemmin fanittamani Nicci Frenchin trillerit. Frenchin kirjojen tavoin myös Hawkinsin päähenkilö on jollain tavalla rikkinäinen ja haavoitettu nainen, jolle kieroutunein pahuus löytyy lähempää kuin sitä osaa edes etsiä: ystävällisestä naapurinsedästä, postinkantajasta, kotikadulta. Sen sijaan Nicci Frenchin kirjojen ihon alle menevä efekti puuttuu Paula Hawkinsin esikoisesta kokonaan - ilman sitä Nainen junassa on kyllä ihan kiva, kevyt trilleri, mutta ei sen enempää.

maanantai 7. joulukuuta 2015

10+1 kirjavinkkiä joulupakettiin.


 Ei varmasti ole kenellekään yllätys, että meidän perheessä kääräistään joulupaketteihin tänä vuonna aika monta kirjaa. Nyt siis silmät kiinni äiti, sisko ja muut läheisimmät ystävät: luvassa nimittäin muutama vinkki siitä, millaisia kirjalahjoja tänä vuonna kannattaa hankkia. 


10 + 1 KIRJAVINKKIÄ JOULUPAKETTIIN


1. Hänelle, joka odottaa esikoistaan:
Eve Hietamies: Yösyöttö

2. Dekkarifanille:
Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

3. Pikkuiselle kummilapselle:
Sven Nordqvist: Mimmi lehmän ja variksen joulu

4. Lapsiperheen työssäkäyvälle äidille:
Anna Perho: Työ x perhe = superarkea

5. Historiasta kiinnostuneelle isälle:
Asko Sahlberg: Herodes

6. Hänelle, joka pitää käsitöistä, tuunaamisesta ja kaikesta kauniista:
Riikka Kantinkoski & Susanna Vento: OK - Omin käsin 

7. Yhteisiin iltasatuhetkiin:
Astrid Lindgren: Mio, poikani, Mio

8. Kotimaisen kirjallisuuden ystävälle, sanoilla nautiskelijalle:
Laura Honkasalo: Eropaperit 

9. Appiukolle:
Wilbur Smith: Aavikon jumala

10. Himoshoppailijalle: 
Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

11. Hänelle, joka haluaa viettää joulupäivän villasukat jalassa nautiskellen hyvästä kirjasta ja suklaasta:
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Parempaa arkiruokaa: kukkakaalikeitto.


Osti vihdoin loppusyksystä itselleni sauvasekoittimen ja sen jälkeen olen tosissani innostunut kokeilemaan erilaisia sosekeittoreseptejä. Tätä seuraavaa meillä on tehty jo useamman kerran.


KUKKAKAALIKEITTO

3 jauhoista perunaa
1 sipuli
1 rkl oliiviöljyä
6 dl vettä
suolaa
450g pakastekukkakaalia
2 dl pippurikermaa
1/2 tl kuivattua timjamia
1/2 dl tuoretta basilikaa


Kuori ja kuutio perunat ja pilko sipuli. Kuullota molempia hetki öljyssä ja lisää sitten vesi ja suola. Keitä noin kymmenen minuuttia.

Lisää perunoiden joukkoon pakastekukkakaali ja keitä noin parikymmentä minuuttia, kunnes kaikki vihannekset ovat kunnolla pehmenneet. Soseuta sauvasekoittimella ja lisää joukkoon kerma. Jos haluat keitosta vähän paksumpaa, ota osa keittovedestä pois ennen soseutusta.

Mausta timjamilla, basilikalla ja tarpeen mukaan suolalla. Tarjoile patongin kanssa.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Saako lapsen hiljentää pädillä?

 
Poika R:n ollessa puolitoistavuotias olimme pojan isomummon hautajaisissa. Kappelia varten olimme varustautuneet perinteisellä rusinarasialla, mutta siitäkin huolimatta puolitoistavuotias vääntelehti penkissään, esitti kysymyksiä paikalla olleista sukulaisista ja kävi myös tepastelemassa muutaman kierroksen kappelin käytävällä. Hävetti, etenkin, kun meitä muutamaa riviä edempänä istuneet sukulaislapset, toinen poika R:ää nuorempi ja toinen noin vuoden vanhempi, istuivat nätisti penkissään koko tilaisuuden ajan. Vaatteita pukiessa syy eturivin lasten hyvään käytökseen kuitenkin selvisi: koko hautajaisten ajan he olivat katselleet edessä olevaan penkkiin kiinnitetyltä pädiltä Nemoa etsimässä.

Jo ennen nelivuotiaan syntymää olimme miehen kanssa yhtä mieltä kahdesta asiasta: meillä lapsi ei vietä päiviään ruudun ääressä kuin hätätapauksissa eikä häntä hiljennetä hautajaisten kaltaisissa tilaisuuksissa lyömällä pädi kouraan. Kuten myöhemmin ilmeni, nämä sattuivat olemaan niitä (harvoja) ennen lapsen saantia laadittuja periaatteita, joita emme heittäneet roskakoriin realismin (lue: lapsiperhearjen) hyökätessä kasvoille.

Luin jostain jonkun minua viisaamman pedagogin sanoneen, että yksi vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle mahdollisuus tylsistyä ja oppia myös sietämään sitä. Että jatkuvan sirkuksen, sisäleikkipuistopäivien ja Disney-tykityksen sijaan nykylasten elämässä pitäisikin olla enemmän niitä ihan tavallisia pyykkipäiviä tai sadepäiviä, joina pelataan lautapelejä kotona eikä edes avata tv:tä tai läppäriä. Samaa tylsyyttä mekin olemme pyrkineet vaalimaan - ja ihan mielellämme. Meillä ei ole joka ilta menoa, tv ei pauhaa yksinään ja usein vietetään aikaa vaan ihan kotitöitä tehden tai piirrellen. Lentokoneessa tai automatkoilla poika R on ehkä saanut eteensä joksikin aikaa kirjan, mutta suurimman osan matkaa hän on saanut rehellisesti tympääntyä paikallaan maisemia katsellen, ihan niin kuin me muutkin. Ravintolassa pöytään on kaivettu kynät ja paperia silloin, kun olemme halunneet tilata myös jälkkärit eikä lähellä ole leikkipaikkaa, ja Kauneimmissa joululauluissa olemme viime vuosina kiertäneet kirkon aina vähintään pari kertaa. Silti olemme pitäneet pienempänä pahana penkissä kiemurtelua häissä ja hautajaisissa silloin, kun se ei muita vieraita häiritse, kuin taaperon käteen liimattua tablettia. Ja kun meillä katsotaan lastenohjelmia pädiltä tai kannettavalta - ja varmasti monien kriteerien mukaan liikaa -, katsotaan niitä aina katsomisen vuoksi.

Toki meidän on ollut lopulta aika helppoa pitää kiinni pädi-kielteisyydestä: vaikka meidän poikamme onkin vilkas ja eläväinen tapaus, olemme kuitenkin päässeet melko helpolla. Emme ole joutuneet heijaamaan huoltoasemalla aina autossa naama punaisena karjuvaa lasta, jolle ruudulla seikkaileva Dora tarjoaa viihdykettä edes viideksi minuutiksi, emmekä ensimmäisen yksivuotiaana tehdyn lentomatkan jälkeen ole joutuneet lahjomaan lasta pysymään turvavöissään tai istumaan alas turbulenssin aikana. Nykyään ravintolassa ollessamme saamme myös molemmat syödä annoksemme lämpiminä ja kaksin käsin, kun olemme harjoitelleet ravintolakäyttäytymistä (välillä kieltämättä pinna todella kireällä) pojan ollessa pienempi.

Kun astun luokkahuoneeseen, on porukassa aina useampi teini, jolle neljänkymmenenviiden minuutin oppitunti on yksinkertaisesti mahdotonta seurata: välillä on pakko kaivaa esiin puhelin, tarkistaa viestit, piirtää pupetin kanteen, tökätä kynällä edessä istuvaa, kääntyä juttelemaan kaverille ja tykätä vielä muutamasta Instagram-kuvasta - ihan vaan siksi, että on tylsää. Erityisesti siksi minustakin on aika tärkeää välillä pakottaa poikani kestämään tylsistymistä ilman, että ensimmäisestä protestista käteensä saa tabletillisen viihdykettä.


Mitä te olette mieltä: onko lapsen hiljentäminen pädillä ok?

tiistai 1. joulukuuta 2015

#lukuhaaste ja marraskuun luetut.



Marraskuun luetut:
Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (320 sivua, joista 50 viimeistä luettu marraskuussa)
Tove Jansson: Taikatalvi (131 sivua)
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (382 sivua)
Paula Hawkins: Nainen junassa (382 sivua)
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut (143 sivua, joista ehdimme lukea 109)
sekä 21 ensimmäistä sivua Michael Cunninghamin Lumikuningatarta



Kuten viimekin vuonna, myös tänä vuonna marraskuu oli yhtä kuin Lukuhaaste. Kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta, joka päivä, koko kuukauden ajan. Siis kolmekymmentä sivua, niin niinä viikonloppupäivinä, kun voin parannella flunssaani kirjan kanssa poikien rakennellessa legoilla, kuin niinä tiistaipäivinäkin, joina olisi töitä, pedagoginen iltapäivä sekä illaksi vielä yksi koenippu korjattavana. Kuukaudessa yhteensä 900 sivua kaunokirjallisuutta.

Realismi iskee kasvoille heti haasteen neljäntenä päivänä: kahden tunnin yöunien sekä työpäivän jälkeen nukahdan sohvalle kesken Sillan, ennen kuin olen edes ehtinyt kaivaa esille muuta kuin iltasatukirjan. Flunssa lapsiperheessä ja lukuhaaste tuntuvat sinä päivänä sopivan yhteen harvinaisen huonosti.

Toisaalta lukuaikaa tuntuu löytyvän välillä vähän yllättäenkin. Kun yhtenä lauantaiaamuna heräänkin jostain syystä itsekseni viiden jälkeen, kerään mukaani peiton ja tyynyt ja linnoittaudun sohvalle kirjan kanssa nauttimaan hiljaisesta kodista. Kun muut heräävät, on päivän lukuhaaste jo suoritettu.

Suurin osa päivistä on kuitenkin jotain siltä ja väliltä: kirjaan tartun kyllä joka ilta, ensin yhteiseen iltasatukirjaan ja myöhemmin siihen omaani, mutta kolmeakymmentä sivua en joka päivä saa luettua. Joskus olen liian väsynyt, joskus käytän oman aikani mieluummin tv:n ääressä ja joskus ilta yksinkertaisesti menee päivältä jääneitä rästitöitä tehdessä. Joka päivä lukemiselle kuitenkin olisi aikaa, joten sitä en tekosyynä voi käyttää; päivittäin räplään kuitenkin puhelintani ja roikun päämäärättömästi somessa vähintään sen ajan, jonka kolmeenkymmeneen sivuun tarvitsisin.

Silti kuukauden lopussa luettu sivumäärä on 1075. Kuten viimekin vuonna, otin haasteen ennen kaikkea tavoitteena ottaa omaa aikaa ja rauhoittua illalla edes sen hetken ilman yhtään teknistä laitetta, pälpättävää nelivuotiasta tai miljoonaa muistettavaa asiaa. Joka ilta tässä myös onnistuin. En ehkä aina kolmenkymmenen sivun verran, mutta vaikka se haasteen tarkoitus olikin, niin ei tarvitsekaan. Tärkeintä on, että joka päivä minulla on edes muutaman sivun verran sellaista aikaa, jona kukaan ei tarvitse minua mihinkään, mitään työjuttua ei välttämättä tarvitse tehdä ja kännykkä saa olla ihan yksin.