keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Ajatuksia synnytyspelosta.


Ehkä suurin ero esikoisen ja pikkuveljen odotuksissa on suhtautumisessa synnytykseen: poika R:ää odottaessani en vielä tiennyt, mitä todellinen synnytyspelko on.

Kakkoskierrokseen verrattuna esikoisen synnytykseen oli helppo valmistautua. Ystävistäni vain yksi oli siihen mennessä saanut lapsen, ja suurimman osan kuulemistani synnytykseen liittyvistä kauhutarinoista olin osannut suodattaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Luotin sairaalan henkilökuntaan, kivunlievitykseen sekä neuvolan ohjeisiin enkä juuri suunnitellut mitään ennakkoon: uskoin, että saatavilla olisi joka käänteessä joku, joka osaisin neuvoa minulle, mitä tehdä, ja saisi vauvan terveenä ulos, ja että kroppani hoitaisi sen minkä pitääkin, ihan niin kuin aika monella naisella ennen minua.

Ja sitten poika R:n synnytyksessä meni pieleen oikeastaan kaikki, alkaen valmistautumisesta: vielä viimeiseen ponnistukseen asti kuvittelin synnyttäväni pientä, korkeintaan kolmikiloista lasta, koska niin minulle oli monta kertaa arvioitu. Lopulta vuorokauden synnytyksen jälkeen yli nelikiloinen, nenä edellä syntyä päättänyt poika autettiin ulos imukupilla. Taisteluhaavojen ja myöhempien komplikaatioiden takia fyysinen toipuminen kesti useamman kuukauden, henkinen vielä pidempään. Koskaan aiemmin, tai ikinä sen jälkeenkään, en ole ollut monessa mielessä niin rikki.

Kaikkein pettynein olin kuitenkin omaan kroppaani. Missään vaiheessa en löytänyt itsestäni niitä muiden naisten mainitsemia alkukantaisia synnytysvoimia, joiden avulla olisin tiennyt, mitä tehdä, ja myös sietänyt kipua, vaan lopulta koko ison lapsen synnytykseen valmistautumaton kroppani särkyi hallitsemattomasti. Omat kipuni sekä viikkojen sairaala- ja vastaanottorumba synnytyksen jälkeen vaikuttivat osaltaan myös kokemukseeni esikoisen ensimmäisistä viikoista: nukkuvan vauvan nuuhkuttelun ja onnen kyyneleiden sijaan muistan itse niiltä päiviltä ja viikoilta päällimmäisenä jotain aivan muuta.

Esikoisen synnytyksen jälkeen olen vähän ihmetellen lukenut muiden synnytyskertomuksista ja -kokemuksista, kuinka synnytys oli yksi elämän hienoimmista, voimaannuttavimmista kokemuksista. Minulla se oli pelkästään elämäni kauhein kokemus. Vaikka lopputulos - terve, maailman ihanin poika - olikin toki kaiken vaivan arvoinen, vaihtaisin itse synnytyksen kokemuksena heti esimerkiksi kesääni Göteborgissa, uudenvuodenaattoon Lontoossa, Sueden Ilosaarirock-keikkaan tai periaatteessa mihin tahansa maanantaityöpäivään tai hammaslääkärireissuun.

Ja totta kai, mitä pidemmälle raskausviikot ovat edenneet, sitä enemmän myös pikkuveljen synnytys on alkanut ensin mietityttää, sitten pelottaa. Pikkuveli nimittäin vaikuttaa monessa mielessä samanlaiselta kuin isoveljensäkin: vilkkaalta, liikkuvaiselta ja ennen kaikkea jo tässä vaiheessa isolta. Poikien synnytyskokemuksista haluaisin kuitenkin kovin erilaiset.

Siispä tiistaina istuimme miehen kanssa jälleen synnytysvastaanotolla, tällä kertaa pelkopolin asiakkaina. Ensin kävimme kätilön kanssa läpi poika R:n synnytystä sekä isän että äidin näkökulmasta sekä pohdimme, kuinka epätodennäköistä onneksi on, että kaikki edellisen synnytyksen komplikaatiot toistuisivat pikkuveljen kanssa. Pääsimme myös lääkärin vastaanotolle kurkkaamaan tulokasta, ja ultran kuviin saatiin virkeä, kaksikiloinen pikkuveli, joka kyllä kasvaa hyvin, muttei vielä tällä hetkellä aivan isoveljensä mitoissa.

Sairaalalta lähdettäessä olo oli pitkästä aikaa vähän parempi: kyllä kai tästäkin taas selvitään, edes jotenkin. Neuvolakortin väliin saimme myös sujautettua uuden kuvan pikkuveljestä; miniversio poika R:stä sekä aivan tulevan nimensä näköinen.

17 kommenttia:

  1. Monta lämmintä ajatusta ja kovasti tsemppiä sitten siihen viimeiseen ponnistukseen <3

    VastaaPoista
  2. Tiedän omasta kokemuksesta, miten synnytys voi oikeasti olla tosi pelottava asia ja kaukana luonnollisesta, voimaannuttavasta kokemuksesta! Olin pitkään ihan varma, että vaadin sektion, mutta onneksi kokemukset lopulta kääntyikin mitä parhain päin.

    Neuvoisin ihan ensin unohtamaan kaikki 'näin sen kuuluisi mennä' ajatukset, koska se ei koskaan mene niin kuin jossain ohjelmassa luomusti kotona synnyttävä. Sen onneksi voi melkein varmuudella kuitenkin sanoa, että toinen tulee olemaan PALJON helpompi! Luontoäitikokemus synnytys olisi varmaan vain jos se menisi ilman lääketieteen puuttumista. Mä olen varma, että kaikki menee hyvin, luota siihen ajatukseen ja jos ahdistus kasvaa liian isoksi niin aina voi valita sektion. Tsemppiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olen kovasti yrittänyt motivoitua ajatuksesta "toinen kerta on aina helpompi", joten toivotaan, että se pitää paikkansa myös minunkin kohdallani. Ainakin tällä kertaa lapsen kokoa tarkkaillaan viime kertaista tarkemmin, ja pikkuveljeä mittaillaan pelkopolilla vielä vähän ennen laskettua aikaa. Jospa siis ainakin valmistautuminen olisi tällä kertaa kunnossa ja sairaalaan lähtiessä tietäisin, minkä kokoista vauvaa olen menossa synnyttämään.

      Poista
  3. Doula voisi tulla synnytykseen sinun ja kumppanisi tueksi, vertaistuki on monesti paras apu pelkoihin. <3 Lisätietoa löydät esim. täältä http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/ensikodit-ja-muu-vauvaperhetyo/doula/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Doulaa mekin itse asiassa mietimme, sillä lastenvahdin vähintään tunnin ajomatkan takia olen valmistautunut myös siihen, että saatan tällä kertaa joutua vähintään lähtemään sairaalaan yksin. Toisaalta ihan vieraan ihmisen mukana olo tuntuu sekin ajatuksena jotenkin oudolta, vaikka doula varmasti osaisikin tukea hyvin.

      Poista
    2. Doulaa tavataan usein yhdestä kahteen kertaan ennen synnytystä, joten ihan vieraasta ihmisestä ei olisi kyse (tutumpi kuin esim. kätilö todennäköisesti). Mutta ymmärrän hyvin, kaikille ei tunnu luontaiselta ajatukselta. :)

      Poista
    3. Olisipa muuten kiva, jos täälläkin olisi mahdollista jo etukäteen tietää, kuka kätilö tai lääkäri synnytyksessä todennäköisesti avustaa! Toki synnytys voi käynnistyä ihan milloin vaan oli työvuorossa kuka tahansa, mutta käsittääkseni tuo lääkäriin ennalta tutustuminen on joissain maissa kuitenkin käytäntönä.

      Poista
    4. Totta! Muutamissa maissa on myös käytäntö, että sama kätilö on mukana läpi raskausajan (korvaa meidän äitiysneuvolan) ja myös synnytyksessä. Voisin kuvitella, että tuo aikalailla turvaa synnyttäjälle. :)

      Poista
  4. Itsellä ainakin toinen synnytys oli paljon helpompi kuin eka, näin olen kuullut monelta muultakin. Ensimmäinen synnytyskin sujui periaatteessa ihan hyvin, mutta se kesti noin 36 tuntia ja olin valvonut kaksi vuorokautta kun lapsi viimein syntyi. Seuraava synnytys kesti vain 7 tuntia. Kummassakin otin epiduraalipuudutuksen, mutta sattuuhan se siltikin.
    Kun on synnyttänyt yhden lapsen, paikat venyvät helpommin ja ehkä vaurioita ei synny.
    Toivottavasti sinullakin toinen synnytys on helpompi kuin eka! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, 36 tuntia kuulostaa jo aika rankalta! Itsekin valvoin esikoista synnyttäessäni kaksi yötä putkeen, joten jo pelkästään se vaikutti siihen, että siinä vaihessa, kun olisi pitänyt olla eniten voimia jäljellä, olin jo pelkästä valvomisesta aivan nääntynyt. Mutta jospa tämä toinen kerta olisi täälläkin vähän lyhyempi ja ennen kaikkea helpompi!

      Poista
  5. Tsemppiä! ♡♡♡

    -R

    VastaaPoista
  6. Ikävän paljon tuntuu olevan pieleen menneitä synnyksiä. :( Omanikin päätyi sektioon, kun sitä oli ensin käynnistelty 4 päivää joista viimeiset 24h vietettiin salissa tipassa ja näytti jo hyvältä. Jos joskus ikinä milloinaan enää, haluan kyllä erittäin vakavasti keskustella suunnitellusta sektiosta jo alkuvaiheessa.

    Tsemppiä kovasti paljon loppuaikaan ja -rutistukseen!

    -Pinja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näiden pieleen menneiden synnytystarinoiden määrä kyllä varmaan johtuu myös siitä, että kauhutarinoita tai ylipäätään negatiivisia kokemuksia tulee jostain syystä kerrottua useammin ja kovemmalla äänellä kuin niitä tarinoita, joissa kaikki meni niin kun pitikin. Voi meitä pessimistejä suomalaisia!

      Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan ;)!

      Poista
  7. Itse reilu 4 kg esikoisen synnyttäneenä koin synnytyksen todella vaikeana. Se oli kaukana voimaannuttavasta kokemuksesta. Pelkopolilla kävin kolmesti ja se auttoi rauhoittamaan mieltäni. Toinen synnytys kesti vain pari tuntia ja kaikki meni putkeen. Se oli korjaava kokemus ja itkin sen jälkeen helpotuksesta. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kuulostaapa tosi ihanalta tuo kokemuksesi toisesta synnytyksestä ja peukut pystyssä, että minulla on samat fiilikset pikkuveljen synnytyksen jälkeen! Kiitos <3.

      Poista