lauantai 23. tammikuuta 2016

Kuinka paljon vauvauutisia somessa on liikaa?


Kaikkihan te ne tiedätte: tuoreet äidit, jotka jakavat sosiaalisessa mediassa kaiken lapsestaan. Ensin on kaksi viivaa raskaustestissä, sitten kuvat kasvavasta vatsasta, avautuminen liitoskivuista ja neuvolakuulumiset, lopulta vielä reaaliaikaiset väliaikatiedot synnytyslaitokselta. Synnytyksen jälkeen profiilit täyttävät kuvat nukkuvista vauvoista sekä pikkuruisista varpaista, tilapäivitykset huonosti nukutuista öistä, kahvin suurkulutuksesta sekä tuoreimmat mitat neuvolasta. Ja aina jossain vaiheessa, viimeistään parin kuukauden kuluttua, on aika päivitellä lapsen kasvua Apua, mihin mun vauva on kadonnut? -statuksella. 

Eikä ihmekään, vauvakupla kun on yllättävän voimakas.

Tällä viikolla, raskausviikolla 34, taapersin yhtenä aamuna parin kilometrin matkan töihin vajaan kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Kun työpaikalle päästyäni kello näytti puoli kahdeksaa, tuli kieltämättä voittajafiilis. Puolimatkassa olin myös keksinyt tilanteesta nasevan Facebook-päivityksen, jonka olin ajatellut naputella työpaikalla, kunhan tarkenisin ottaa hanskat pois käsistä. Mutta sitten en kuitenkaan julkaissut mitään.

Parin viime kuukauden aikana olen nimittäin miettinyt, miten paljon raskaus- ja myöhemmin vauvakuulumisiani haluan sosiaalisessa mediassa tai blogissa jakaa. Tai miten paljon niitä edes saa jakaa. Enkä nyt niinkään ajattele niitä sinkkuystäviäni, joita äitiyteen liittyvät statukset eivät juuri jaksa kiinnostaa, tai edes sitä, että jatkuva raskauskuulumisten päivittäminen täyttää helposti ystävien ja tuttujen etusivut - ja se jos mikä on ärsyttävää. Ennemminkin ajattelen niitä, joille raskauspäivitys tai uutisfeediin ilmestyvä ultrakuva on oikeasti ihan liikaa.

Sillä myös minun lähipiirissäni on niitä, joille Facebookin kuva pienistä varpaista voi olla sen päivän aallonpohja tai joille en omaa tukalaa - tai onnellistakaan - oloani halua kuuluttaa. On niitä, jotka eivät toiveistaan huolimatta ole saaneet pikkusisarusta tai edes sitä hartaasti odotettua esikoistaan. Niitä, jotka kyllä lopulta saivat haluamansa lapset, mutta joiden surun tiedän lapsista huolimatta edelleen olevan ihan liian tuore. Lisäksi on se, joka sai keskenmenon melkein raskauden puolivälissä sekä erityisesti se, jonka tiedän juuri nyt laskevan hukattuja kuukausia sekä omia todennäköisyyksiään lapsettomuushoitojonossa.

Ja sitten ovat vielä ne, joiden surusta en edes tiedä.

Jaoin kuitenkin ultrakuvan, kun pikkuveljen odotus vihdoin oli julkista, ja myöhemmin olen julkaissut kolme kuvaa itsestäni ja pyöristyvästä vatsastani. Lisäksi olen päivitellyt tukalaa oloa, maininnut sushinhimoni sekä pohtinut yhdistelmää mieslääkäri ja nolot raskausvaivat. Vähintään yhtä suuren osan odotusaikaan liittyvistä mietteistä olen kuitenkin pitänyt vain omana tietonani ja kirjoittanut sen sijaan katsomistani elokuvista sekä tv-sarjoista ja ihmetellyt esikoisen tempauksia ja teinien edesottamuksia, sillä tokihan nekin minun päiviini kuuluvat.

Oikeasti olen sitä mieltä, että Kell´ onni on, se onnen kätkeköön -mentaliteetti on vain meidän suomalaisten yltiöpessimismiä ja että jaettu ilo on se suurin ilo: asioista, kuten vakituisesta työpaikasta, ensimmäisistä hennoista potkuista mahassa, kihlauksesta tai vaikka superhyvästä puolimaratonajasta tulee entistä hienompia, kun niistä saa iloita yhdessä. Silti tuntuu kurjalta ajatella, että kun lapsettomuushoitoihin odottava kaverini kaivaa lääkärin vastaanotolla laukustaan puhelimensa, hyppää hänen kasvoilleen kuva ostamistani pienistä, sinisistä sukista.



Miten paljon odotus- ja vauvakuulumisia on ok jakaa? 
Vai pitääkö omaa onneaan edes peitellä?

2 kommenttia:

  1. En näe järkeä, että peittelisit ja tuntisit syyllisyyttä omasta raskaudestasi, etkä nauttisi siitä ja lapsistasi. Jos noin ajattelee, niin uskaltaisiko edes juoksukilpailun voitosta tuulettaa somessa, kun jollain voi olla jalka paketissa ja tuntea itsensä entistä enemmän rammaksi.

    Kaikki ihmiset eivät saa kaikkea mitä haluaisi, yhdelle tulee syöpä, toiselle avioero ja kolmas ei saa työpaikkaa. Jotkut eivät pysty saamaan lapsia, toiset saavat vaikkeivät haluaisikaan. Minusta on ainakin kiva kuulla, että ihmiset ovat onnellisia, jos tulen siitä kateelliseksi, niin sehän on minun oma ongelmani. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kyllä tuokin, että jos liikaa ryhtyy miettimään, ei voi kohta iloita enää mistään: aina on joku, jolta puuttuu se, minkä olet saanut, mutta jolla varmasti on jotain muuta, jota sinulta taas puuttuu. Silti välillä tuntuu, että laspettomuus on niin arka asia, että jo pelkän vauvakuvan julkaiseminen netissä on jollekin suolan hieromista haavoihin.

      Poista