keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone tai pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille, jotka ovat vähemmän silmiinpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu, että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille, joita kukaan ei usko."


Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Gummerus, 291 sivua.


Kaikki alkaa ilmestyksestä. Kävellessään New Yorkin keskuspuiston halki jälleen kerran jätetyksi tullut Barret Meeks näkee yhtäkkiä taivaalla selittämättömän valon. Aivan kuin Jumalan silmä sattuisi sinä iltana katsomaan suoraan maahan ja näkemään juuri hänet, Barretiin.

Veljensä Barretin etsiytyessä kysymyksineen kirkon pariin päätyy isoveli Tyler, vielä suurelle yleisölle tuntematon muusikko, etsimään omia vastauksiaan huumeista. Niiden avulla hän uskottelee itselleen pystyvänsä kirjoittamaan täydellisen rakkauslaulun morsiamelleen Bethille, joka sairastaa parantumatonta syöpää.

Pakko myöntää: sain Lumikuningattaren joululahjaksi vuosi sitten, ja siitä lähtien se on ollut yöpöydälläni luettavien kirjojen pinossa, "seuraavana" - ja silti ehdin lukea ne useamman kymmenen muuta viime vuonna läpi kahlaamaani kirjaa ennen Cunninghamin uutuutta, johon tartuin vasta vuoden viimeisenä kirjana. Suurin syy tähän olivat ennen toissajoulua lukemani nihkeät arviot ja kriittiset blogipostaukset Cunninghamin kirjasta: monen mielestä Lumikuningatar oli pelkästään kaunis kansi, ei mitään verrattuna kirjailijan edellisiin, korkeintaan ihan kiva välipala. Pelkäsin, että kirja, jota olin odottanut, olisikin pelkkä iso pettymys.

Ja pettymyshän Lumikuningatar oli. Se oli vähän niin kuin kauniiseen käärepaperiin ja tarkoin aseteltuun rusettiin peitelty lahjarasia, jonka sisältä löytyykin vain halpa koru: kaunis ulkokuori ilman mitään sisältöä ja taidokkaita korulauseita korulauseiden perään ilman, että ne lopulta merkitsevät yhtään mitään. Siinä missä Cunnighamin läpimurtoromaani Tunnit oli oikeasti kirja, jonka muistaa vielä vuosienkin jälkeen, ja Illan tullenkin teos, jonka lukemisesta oikeasti nautti, jätti Lumikuningatar jälkeensä pelkästään tyhjän olon. Jos joku jossain katsoikin suoraan maahan, niin ei ainakaan kohti tätä kirjaa.

"Siinäkö pila siis piilee? Siinä on pilan sisälle kätkeytyvä pila. Ilmestys on tarjolla vain niille, jotka ovat liian köyhiä ja huomaamattomia käydäkseen ehdokkaista."

2 kommenttia:

  1. No näinpä. Kirja oli todellinen pettymys, eikä siitä jäänyt mitään käteen. Minä laitoin oman kappaleeni jo kiertoon, vaikka mietin kyllä, kannattaako tätä antaa kenellekään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, itse asiassa sinun arviosi oli yksi niistä, joiden takia kirja alun perin jäi lukematta ;). Minun kappaleeni majailee vielä kirjahyllyssä, mutta tuskin siihen enää tulee palattua...

      Poista