perjantai 1. tammikuuta 2016

Miten kävikään downshiftaamiselle?


Kun syksyllä vaihdoin työpaikkaa, päätin, että loppuvuoden teema on downshiftaaminen. Ei sillä, että olisin suunnitellut hoitavani työni jotenkin enemmän vasemmalla kädellä vaan ennemminkin sillä, että saisin työhön ja vapaa-aikaan käyttämäni ajan enemmän balanssiin. Siinä missä minä vielä viime keväänä toimin oman opetukseni ohella tukioppilasohjaajana, kiusaamisen vastaisessa tiimissä sekä luokanvalvojana, sain tänä syksynä keskittyä pelkästään siihen perustyöhön, kielten opettamiseen, ja siihenkin viikossa seitsemän tuntia vähemmän kuin edellisessä työpaikassani. Koska vähentynyt tunti- ja projektimäärä näkyi luonnollisesti työmäärän lisäksi myös palkassa, päätimme samalla lyhentää myös nelivuotiaan hoitoaikaa. Edellisvuoden noin seitsemän tunnin hoitopäivien sijaan poika R siirtyi syksyllä tekemään 5,7 tunnin hoitopäiviä, noin niin kuin tarkalleen.

Kaikki meni hyvin ensimmäiseen koesumaan asti.

Yhtäkkiä huomasin nimittäin juoksevani jälleen kellon perässä. Oli palaveripäiviä, neuvola- ja parturiaikoja, iltapäiväksi sovittuja ruotsin tukiopetuksia, kauppareissuja sekä liikuntaleikkikoulu, viikonlopuksi mummolaressu, kun sinnekään ei taas olla vähään aikaan ehditty, miehen kokous ja minun vesopäiväni samaan aikaan, koepinot, miehen työmatkat ensin Tallinnaan ja Helsinkiin, sitten Joensuuhun ja lopulta Wieniin. Ja sitten oli vielä ne tuhat ja yksi asiaa, jotka piti muistaa: ne neuvola- ja parturiajat, Wilma- ja Daisy-viestit, aikaistettu englannin koe sille yhdelle, joka lähti lomalle Thaimaahan. Päiväkodin nurinkurinpäivä (muista yökkäri!), päiväkodin valokuvauspäivä (muista siistit vaatteet sekä lupalappu täytettynä!), päiväkodin joulusaunapäivä (muista pyyhe!). Viikon ruokalistan suunnittelu, ostoslistan kirjoittaminen sekä ruuan laitto, keittiön siivous ja tiskaus. Suurin osa yleensä kivoja, välttämättömiä asioita, mutta samalla myös niitä juttuja, jotka kuormittivat sekä kroppaa että mieltä ja saivat molemmat käymään ylikierroksilla.

Silti kaikista uuvuttavinta loppusyksystä ei ehkä ollut varsinaisesti kiire vaan nimenomaan se jatkuva kiireen tunne, joka ei päästänyt otteestaan edes viikonloppuisin tai lomilla. Aina sohvalla istuessakin oli jotain, vähintään mielessä, mitä vielä pitäisi tehdä tai muistaa. 

Joulukuussa havahduin siihen, että olin siirtänyt päänsisäisen kiireeni myös nelivuotiaaseen, joka ensimmäisenä joululomapäivänään kysyi, ehtiikö vielä piirtää. Siis Ehtiikö vielä piirtää. Sillä aina niinä näennäisesti hitainakin aamuina, niinä joina nukuimme tavallista pidempään ja katsoimme ennen päiväkotiin lähtöä yhdessä kaikki aamun lastenohjelmat, oli kuitenkin olemassa deadline sekä kellonaika, jona välikausihaalarin kanssa jo tuli kiire. Ja yleensä tulikin.

Ennen vuodenvaihdetta satuin klikkaamaan auki ystävän, toisen lapsiperheen työssäkäyvän äidin, jakaman kolumnin siitä, kuinka hienojen ja mahtipontisten uudenvuodenlupausten sijaan kannattaisikin tänä vuonna luvata tehdä vähemmän: syödä enemmän noutoruokaa ja eineksiä, potkia pölykoirat imuroinnin sijaan silloin tällöin vain takaisin sängyn alle, suorittaa vähemmän. Saman lupauksen voisin ehdottomasti tehdä myös minä: se sijaan, että toivoisin vuoden 2016 olevan meillä edellistä mieleenpainuvampi, täydempi tai jotenkin enemmän (tosin luultavasti, toivottavasti on!), toivoisin sen olevan kiireettömämpi, rennompi ja vähemmän aikataulutettu kuin edeltäjänsä. Tosin jos joku tietää, miten se onnistuu ilman palkattua siivoojaa, lastenhoitajaa, tukiverkkoa tai lisäkäsiä sekä ruuanlaiton ulkoistamista kokonaan ravintoloille, niin vihjeitä otetaan mielellään vastaan.

2 kommenttia:

  1. Nyt kirjoitat kuten minä voisin. Tosin arkeni on erilaista, mutta kuitenkin. Ja pahinta ei ole edes se kiire, vaan kiireen tunne. Olen itse tällä hetkellä lomalla, enkä ole vielä ehtinyt rentoutua yhtään, koska koko ajan pitäisi, täytyisi, on kiire, stressi ja argh. Lasken montako päivää vielä lomaa, mitä vielä ehdin.

    Toivon siis vuodelta 2016 aivan samaa kuin sinäkin. Tsemppiä uuteen vuoteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loma on kyllä oikeasti melkein pahinta: ainakin täällä on jo viimeisen viikon verran kalvanut ajatus, että "Apua, kohta tämäkin on taas ohi" ja kaikkia "pakollisia" asioita on tullut tehtyä tukka putkella. Tänään olen ensimmäistä kertaa pelkästään ollut, kiitos flunssan. Näistäkin kiireistä suurin osa on vaan pään sisällä, sillä mikäpä meitäkään estäisi oikeasti vaan olemasta (no okei, siivous ja ruuanlaitto nyt lapsiperheessä ainakin).

      Peukut pystyssä, että tänä vuonna osaisi tosiaan välillä myös tehdä vähemmän!

      Poista