perjantai 22. tammikuuta 2016

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta."


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Gummerus, 281 sivua.


Aleksi huomasi Viljan seurapenkistä heti ensimmäisenä sunnuntaina. Menee kuitenkin monta pitkää seurailtaa, ennen kuin hänen onnistuu saada kutsu juuri oikeaan iltakylään. Tornitalo Pasilassa, oranssiruudullinen sohva, kultaköynnöksiä ja itse leivottua omenapiirakkaa, Viljan koti. Pois lähtiessään Aleksi saa uuden kyläilykutsun. Jossain kaukana heillä molemmilla siintää varovainen haave viiden litran riisipuurokattilasta sekä pitkästä pirtinpöydästä, jonka alta saattaa laskea seitsemänkymmentä varvasta.

Kun heitä yhdeksän kuukauden kuluttua häistä onkin yhtäkkiä, yllättäen, kolme, on kaikki vielä uutta ja ihmeellistä: vauva tuoksu, pienet varpaat, ensiaskeleet. Mutta kukaan ei kertonut, että lapsia syntyisi joka vuosi, ja että jo valmiiksi rikkinäinen vartalo kasvattaisi uutta elämää aina ennen kuin edellinen vauva olisi edes oppinut konttaamaan. Että seuroissa katsotaan tuttua naista aina ensin vatsaan ja vasta sitten silmiin. Että lapsien ja vuosien myötä kehosta häviää rytmi. Että kaikkein pimeimmän uupumuksenkaan keskellä ei ikinä voi itse valita, miten paljon oikein jaksaa kantaa.

"Pitää olla onnellinen. Ei saa pelätä. Ei saa ajatella eikä laskea. Kalenterini välissä on raskauskiekko. Jos nyt, niin toukokuussa. Jos ensi kuussa, niin kesäkuussa. Jos pidetään puoli vuotta taukoa, niin joulukuussa. Sekin on kamalan pian."

Jostain syystä olin pantannut Taivaslaulun lukemista todella pitkään, vaikka kirjaa tuntui moni suosittelevankin. Monesta Taivaslaulua käsittelevästä kahvipöytäkeskustelusta minulle  oli kuitenkin jäänyt mieleen kuva hyvästä tarinasta, joka hukkui heppoisen, kielellisesti vaatimattoman tekstin alle.  Kun sitten lopulta tartuin kirjaan, tuli se luettua muutamassa päivässä: ei siksi, että teksti olisi ollut heppoisuudessaan nopealukuinen vaan siksi, että tarina imaisi mukaansa heti ensisivuilta ja se teki mieli ahmaista kerralla. Kirjan kieli on itse asiassa yllättävänkin monipuolista vaihdellen anonyymistä blogipohdiskelusta lasten nukkeleikin kautta nuoren äidin itsetutkiskeluun, ja välillä teksti ottaa vaikutteita niin Raamatusta kuin tutuista virsistäkin.

Mikään iloinen hyvänmielenkirja Taivaslaulu ei missään nimessä ole. Silti lukukokemus oli paljon kevyempi, valoisampikin kuin mitä olin kuvitellut. Kaiken uupumuksen, sumun, kurahousuröykkiöiden ja toisten asettamien odotusten ohella Rauhalan kirja on nimittäin myös kertomus rakkaudesta - ja ehkä ennen kaikkea juuri siitä. Sillä niinä kaikkein rumimpinakin päivinä suurin niistä on rakkaus.

"Minä rakastan sinua. Minä tiedän sinun rakkautesi, horjumattoman ja vaatimuksia asettamattoman, ja se on kauneinta mitä on. Pyydän anteeksi sitä, että olen ollut niin usein kohmeinen ja vetäytyvä lähelläsi. Elämässä vaikeinta oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko."

4 kommenttia:

  1. Tää vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselle! Vois laittaa luettavien kirjojen listalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä - itse ahmaisin tämän aika nopeasti :)!

      Poista
  2. Minulle tämä oli niitä ihan hyviä kirjoja, mutta ei sitten tehnyt sen isompaa vaikutusta. Liekö syynä se, että tätä kehuttiin niin paljon, joten odotukseni olivat korkeat ja niitä vaikea täyttää. Lisäksi olen ollut kiinnostunut uskonnoista aika nuoresta lähtien, niin kirja ei sillä saralla tuonut hirveästi uutta. Mutta lukemisen arvoinen ja hyvä tämä on, ehdottomasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika jännä, että minulla oli nimenomaan toisin päin: olin kuullut Taivaslaulusta ja erityisesti sen kielestä niin paljon kritiikkiä, että kun lopulta uskaltauduin tähän tarttumaan, oli kirja todella positiivinen yllätys. Ja uskontoa käsittelevät kirjat ovat jo ihan lähtökohtaisesti tosi mielenkiintoisia!

      Poista