sunnuntai 14. helmikuuta 2016

In friendship I trust.


Ala-asteen neljännellä meidän luokalle tuli uusi tyttö. Tutustumispäivänä sillä oli päässään musta samettinen lierihattu, jota koristi iso samettiruusu. Kahden vuoden päästä pukeuduimme molemmat samanlaisiin flanellipaitoihin ja farkkuhaalareihin, kirjoittelimme kirjevihkoa ja tykkäsimme samoista pojista. Kuusi ja puoli vuotta sitten minusta tuli hänen poikansa kummi ja nyt keväällä hänestä tulee kummi minun pojalleni. 


Ensimmäisenä päivänäni yliopistossa meitä kierrätettiin pienissä ryhmissä kampusalueella. Minun ryhmääni osui sattumalta toinenkin Laura-niminen uusi ruotsinopiskelija. Myöhemmin selvisi, että nimen lisäksi meitä yhdisti myös rakkaus Kentiin, karaokeen ja hyviin kirjoihin. Opiskeluvuosien aikana meistä ja neljästä muusta muodostui porukka, joka pitää edelleen yhtä, vaikka keskiviikon haalaribileet, tenttilauantait ja Ilokiven lounaat ovat jo vuosia sitten vaihtuneet farmariautoihin, asuntolainoihin ja perjantai-iltoihin, jotka vietetään mieluiten kotisohvalla villasukat jalassa.


Kesäkuussa 2005 olin lähdössä loppukesäksi yksin töihin Göteborgiin. Kun lentoasemalla vietetyn yön jälkeen odottelin vähän orpona koneeseen pääsyä, tuli tuntematon tyttö kysymään, olinko minäkin sattumalta lähdössä Nordjobbiin. Landvetterin kentällä joukkoon liittyi vielä kaksi muutakin suomalaistyttöä, joiden kanssa etsimme yhdessä Nordjobbin toimiston ja uudet kotimme sekä vaihdoimme myöhemmin sadoittain lakanoita Daniel Powterin Bad Dayn soidessa radiosta. Ja kuinka ollakaan, toinen Landvetterin kentällä tapaamistani tytöistä asui myös Jyväskylässä. Vaikka nykyään näemme liian harvoin, jatkuu juttu aina siitä, mihin se edellisellä kerralla on jäänyt. 


Lukioaikoina tutustuin netissä angstiseen poikaan, joka kuunteli Nine Inch Nailsia, tuskaili pakkoruotsin kanssa ja siteerasi Sören Kierkegaardia. Kun ensimmäisen kerran tapasimme Ilosaarirockissa, sillä oli vaaleansininen sateenvarjo, vaikkei edes satanut, ja tennissukat shortsien kanssa. He didn't have me at Hello, mutta reilut kuusi vuotta sitten menimme kihloihin Lontoossa, kun Big Ben kumisi uuden vuoden vaihtumisen merkiksi ja sadattuhannet juhlijat lauloivat yhdessä Auld Lang Syneä.


Jos ensimmäisenä päiväkotivuotenaan poika R toi mukanaan kotiin jokaisen flunssan, vatsataudin sekä korvatulehduksen, joka päiväkodin nurkkia kulloinkin kiersi, niin toisena vuotena hän toi jotain muuta. Nimittäin ystävän, sen sellaisen, jonka kanssa voi jakaa villit leikit, puistossa paistetun makkaran sekä välillä lähes maanisen innostuksen Oktonautteihin. Pienen ystävän mukana saimme myös kaksi isompaa ja sitten vielä yhden pienen, joiden hiekkalaatikon reunalle voi hyvin kipaista muutamassa minuutissa ja kotihousut jalassa vaihtamaan kuulumisia.


Muutama vuosi sitten silloiselle työpaikalleni tuli uusi sijaisopettaja, jolle ohjeistin kirjoja ja paikkoja. Töiden jälkeen satuimme samaan bussiin ja aloimme jutella. Nykyään parannamme maailmaa säännöllisesti lenkillä tai teekupin ääressä.


Teini-iän lätkäinnostuksessa tutustuin swappauksen - ne kirjeiden mukana kiertäneet koristeelliset vihkot, muistattehan - muun muassa siihen yhteen Lukko-faniin Raumalta, TPS-faniin Paraisilta, Ilves-faniin Tampereelta sekä siihen jyskäläistyttöön, jonka kanssa jaoin palavan rakkauden Tommi Satosaareen. Jäähallin käytävillä napattujen yhteiskuvien ja nimmareiden sijaan jaamme nykyään kirjeissä, korteissa, tekstiviesteissä ja sähköposteissa arjen isot ja pienet ilot ja surut, äitiyden huolenaiheet, lasten uusimmat kuvat, remonttihaaveet sekä työmietteet.


Parhaasta ystävästäni sain kuulla heinäkuussa 1986. Istuin naapurin aamupalapöydässä syömässä puuroa, kun isäni tuli ja kertoi minun saaneen edellisyönä pikkusiskon. Vaikka siskosta myöhemmin tulikin tappelukaverini, kaasoni ja tukipilarini, kiinnosti kaurapuuro sillä hetkellä jostain syystä vielä enemmän.


" - On hyvä, pikku tiikeri sanoi, että on sellainen ystävä, joka osaa rakentaa sadekatoksen.
Silloin ei tarvitse pelätä mitään."
Janosch: Oi ihana Panama


Kiitos, että olette olemassa,
te ja muut elämäni tärkeimmät ihmiset.

11 kommenttia:

  1. Voi, miten ihana postaus, Laura! <3 Sulla on kyllä sana niin hallussa ja upea taito kuvailla elävästi tapahtumia! :) Melkein jo sieluni silmin pystyin näkemään tuon teidän kihlaushetken Lontoossa vuoden vaihtuessa. Ihanaa ystävänpäivää ja kiitos ystävyydestäsi! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos, ihana, ja hyvää ystävänpäivää myös sinne <3! Kunhan saadaan uusi arki pyörimään, niin luvassa olisi muuten Kesäkuntoon 2016 -projekti ja lenkkikaverille taas kovasti tarvetta ;).

      Poista
    2. Kiitos! <3 Ja projektiin lähden mielelläni mukaan - lenkit on jääneet täälläkin talviteloille, joten palaamisiin siis asiaan sen suhteen, kunhan teidän uusi arki alkaa rullata :).

      Poista
  2. Hyvää ystävänpäivää! Ihanasti kirjoitettu. Meidän koko perheen tauti on nyt vihdoin selätetty, nähdään pian. Kiitos hienosta Oktonauttikortista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos samoin sinnekin :)! Ja apua, koko perheen tauti? Hui, ei käy kateeksi! Oktonauttikorttia askarreltiin meillä kyllä suurella antaumuksella, joten kiva, jos siitä oli iloa.

      Poista
  3. Voi miten kauniisti kirjoitettu <3 ihanaa ystävänpäivää ja halaus sinne!

    VastaaPoista
  4. Olipa ihanasti kirjoitettu! :) Itsellä ihan sama juttu, että neljännellä luokalla saatiin uusi tyttö meidän luokalle ja vielä tänäkin päivänä hän on ehdottomasti paras kaverini :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Lapsuudenystävät on kyllä erityisen ihania siitä, että yhdessä voidaan muistella niin ala-asteen discoja, ysärimuotia, yläasteen unohtumattomimpia hetkiä kuin ylioppilaskirjoituksiakin ja sitten samalla luoda niitä uusia muistojakin.

      Poista
  5. Ihana Laura <3! Puss
    -taNja-

    VastaaPoista