tiistai 9. helmikuuta 2016

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

"Sinä muistat paljon asioita, Christine, hän oli sanonut. Ei ole mitään syytä siihen ettei se jatkuisi. Ja päiväkirja kertoi minulle, että tarina auto-onnettomuudesta oli valhetta, että jossain hyvin syvällä minä pystyn muistamaan, mitä minulle tapahtui sinä yönä, jolloin menetin muistini. Auto ja jäiset tiet eivät liity siihen, vaan samppanja, kukat ja koputus hotellihuoneen ovelle."


S. J. Watson: Kun suljen silmäni (Before I go to sleep, 2011)
Bazar, 387 sivua.


Joka aamu Christine aloittaa tyhjästä. Melkein kaksikymmentä vuotta sitten hän on loukkaantunut pahoin auto-onnettomuudesta ja menettänyt sen seurauksena niin muistinsa kuin kykynsä muodostaa uusia muistikuvia. Kylpyhuoneen peiliin liimattujen valokuvien avulla hän aloittaa joka aamu uudelleen: Minä olen Christine. Olen 47-vuotias. Tämä on minun kotini ja vierestäni herännyt tuntematon mies on aviomieheni Ben. 

Päivän aikana kertyvät uudet muistot pyyhkiytyvät pois yöllä: seuraavana aamuna Christine ei taaskaan tunnista peilikuvaansa. Salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa sekä päiväkirjan pitäminen alkavat kuitenkin vähitellen nostaa Christinen muistista uusia, pelottavia asioita.

Kun suljen silmäni jos mikään oli dekkaritapaus muutama vuosi sitten: kirja keräsi hypetystä, ylisanoja ja palkintoja ympäri maailmaa ja sen käännösoikeudet myytiin 43 maahan. Suurimman osan kirjasta teksti myös täyttää kaikki ylistävän palautteen asettamat odotukset: Watsonin esikoinen on tiheätunnelmainen ja mukaansatempaava psykologinen trilleri, joka dekkarijuonensa ohella pohtii totuuden ja mielikuvituksen rajaa sekä sitä, keneen ihminen voi luottaa, jos ei voi luottaa itseensä. Ei ihme, että kirjasta tuli kansainvälinen bestseller ja sitä on täällä Suomessakin hehkutettu blogeissa paljon.

Siksi kirjan loppu tuntuukin niin uskomattomalta - eikä missään määrin hyvässä mielessä. Jollain ilveellä Watson on nimittäin onnistunut sisällyttämään kirjansa viimeisiin pariinkymmeneen sivuun kaikki naiiviudet, ennalta arvattavat juonenkäänteet, epäuskottavat tapahtumat, kliseet ja ontuvan dialogin, mitä ajatella saattaa - ajoittain jopa luulee lukevansa nerokasta harlekiinisatiiria, kunnes tajuaa, että Watson taitaa edelleen yrittää ihan tosissaan. Mieleen tulee väistämättömästi B-luokan höttöelokuva, ne jotka aina päättyvät samoin, tiedätte kyllä. Googlaamalla selviääkin, että Watsonin bestselleristä tehtiin kuin tehtiinkin toissavuonna elokuvaversio, joka nimekkäistä näyttelijöistään huolimatta ei koskaan tullut Suomessa teatteriesitykseen. Kumma juttu.

Toinen toistaa ihastuneempia blogiarvoita kirjasta luettuani jäin kuitenkin pohtimaan, miksi itse koin kirjan niin eri tavalla. Hyvähän Watsonin trilleri toki oli, mutta etenkin loppuun, ja erityisesti sen ennalta arvattavuuteen, olin todella pettynyt. Kun suljen silmäni toimiikin ehkä parhaiten sellaisille, jotka eivät juuri lue trillereitä, mutta meille dekkareiden suurkuluttajille kirja ei juuri tarjoa mitään, mitä ei olisi jo aiemmin nähty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti