lauantai 6. helmikuuta 2016

Tarina pikkuveljestä.


Ensimmäisen äitiyslomapäivän ohjelmassa on aamulla piipahdus kahville entiselle työpaikalle työkavereita moikkaamaan ja sen jälkeen lounas ihan yksin jossain keskustan kahvilassa. Yhteen mennessä olen sopinut hakevani poika R:n päiväkodista, iltapäivällä olemme ajatelleet leipoa porkkanakakun.

Puoli yhdeltätoista soitan kuitenkin miehelle töihin, että Tule hakemaan mua täältä koululta NYT, ymmärrätkö? Mies ymmärtää. Maanantaina mies sulkee töissä auki jääneen tietokoneen, ja reilun tunnin kuluttua puhelusta minut on tutkittu Gravidassa ja kirjattu sen jälkeen sisään synnytysosastolle. 

Sairaalakassi on pakkaamatta, totta kai, sillä synnytykseen piti olla vielä viisi viikkoa aikaa. Itkettää. Mies ja poika R tuovat minulle alkuillasta tilaamani kirjan, kosmetiikat ja vaihtovaatteet yhdeksi päiväksi. Pienten viikkojen takia saan supistustenestolääkettä, ja vielä iltakymmeneltä miehelle soittaessani olen mielestäni lähdössä seuraavana päivänä kotiin yhtenä kappaleena. 

Kahden aikaan päivystävä kätilö on kuitenkin sitä mieltä, että meidän kannattaa alkaa soitella lastenvahtia paikalle. Kahden tunnin päästä tästä mummo on herännyt, ajanut räntäsateessa reilun tunnin matkan kaupunkiin ja mies päässyt sairaalaan. Pötköttelemme vierekkäin osaston kapealla sängyllä ja mies laskee, että supistusten väli vaihtelee kahdesta seitsemään minuuttiin. Aamuseitsemältä siirrymme synnytyssaliin.

Päivä etenee hitaasti. Aina uuteen vuoroon tulevan kätilön kanssa käymme läpi, että onhan vauvalla oikeasti jo hyvät viikot syntyä. Itkettää. Joka kerta vastaus on sama: viikot ovat niin hyvät, ettei synnytystä enää lähdetä estämään, mutta kuitenkin vielä niin vähäiset, ettei sitä voida oikein edistääkään. Radiosta tulee kolmatta kertaa sen päivän aikana Paula Vesalan Tequila. Mies käy välillä kotona syömässä, ja mummot vaihtavat lapsenvahtivuoroa.

Pikkuveli päättää alkaa syntyä päiväkahvin aikaan. Kätilö patistaa minut hakemaan itse välipalaa ja raahaudun muutaman käytävän matkan seinistä kiinni pitäen. Tuntuu uskomattomalta, että vielä kaksi päivää aiemmin kävelin päivittäin nelisen kilometriä töihin ja takaisin ja toissapäivänä samaan aikaan kerroin luokan edessä korkkarit jalassa relatiivipronomineista who, what ja which. Salissa yritän saada vielä hetken levättyä, mutta kipu alkaa jo tuntua kipupiikinkin läpi. Iltakuudelta kätilö ilmoittaa, että vauva syntyy hänen työvuorollaan, ja lääkäri laittaa epiduraalin.

Seitsemän jälkeen mies hakee minulle vielä iltapalan, joka kuitenkin jää syömättä. Yhtäkkiä mies muistaa, että on lauantai-ilta ja lotto tekemättä ja että jos meille tänään syntyy toinen poika, on myös lottovoittoon hyvät mahdollisuudet. Mies lähtee hakemaan itselleen kahviosta evästä sekä lottokuponkia, mutta onneksi kahvio on ehtinyt mennä kiinni juuri puoli kahdeksalta. Miehen tullessa takaisin on kätilö jo soittamassa saliin lastenlääkäriä ja sanoo puhelimeen, että kohta pitää jo tulla juosten. Viiden minuutin ponnistusvaiheen jälkeen mies saa leikata poikansa napanuoran ja lastenlääkärin terveeksi ja virkeäksi toteama pikkuveli nostetaan rinnalle. 

Joku viikko sitten kirjoitin poika R:n synnytyksestä sekä synnytyspelosta. Vaikken edelleenkään kokenut synnytystapahtumaa Äiti Maa -tyylisenä voimaannuttavana kokemuksena, tuntui pikkuveljen synnytys jollain tapaa korjaavan poika R:n synnytyksen jättämiä haavoja. Silti päällimmäinen tunne synnytyksen jälkeen ei ollut niinkään helpotus vaan syyllisyys, se äiti-ihmisille niin tuttu. Voinko iloita omasta hyvästä kunnostani, kun vauva syntyi liian aikaisin? Teinkö kuitenkin jotain - stressasin liikaa töitä ja puuttuvaa sijaistani sekä lähestyvää synnytystä, liikuin liian paljon, söin sen suolakeksin, jonka päällä oli tuorejuustoa - minkä takia raskaus ei jatkunut täysiaikaiseksi? Vaikka synnytys itsessään olikin tällä kertaa positiivinen kokemus, vaihtaisin sen silmää räpäyttämättä edelliseen kokemukseeni, jos takaisin sillä pojalleni paremmat viikot syntyä ja säästyisin huolehtimasta bilirubiiniarvoista, painokontrolleista tai vastasyntyneiden osastolle joutumisesta. Että maailman suurimpaan onneen ei tällä tavalla sisältyisi myös maailman suurin huoli.

Kahdesta erilaisesta synnytyskokemuksesta huolimatta vauva-arki alkoi meillä jälleen toinen toistaan seuraavilla sairaalareissuilla: jos viimeksi paikkailtiin minua, tarkkaillaan tällä kertaa vauvan kasvua ja arvoja. Yhden tällaisen, aika raskaankin, reissun jälkeen jonotimme sairaalan parkkihallin maksuautomaatille, kun meidän perässämme tullut nainen kurkisti kantamaani turvakaukaloon ja totesi, että Eihän tuo edes ole oikea vauva!. No on se, vaikka ihan pieni onkin. Se meidän lottovoittomme.

6 kommenttia:

  1. Voi, koita päästä tuosta syyllisyydestä, monella täysaikaisellakin vauvalla on samoja ongelmia ja tuskin mikään mitä teit tai jätit tekemättä olisi voinut vaikuttaa asiaan. Nauti vauvastasi ja hienoa että äitikin on hyvässä kunnossa! Kaikkea hyvää perheelllesi ja varsinkin isoveljelle! Hienoa saada sisaruksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos ihanan kannustavasta kommentistasi! Kummasti sitä vaan ottaa kovin raskaasti nämä paino- ja kasvukontrollit ja verikokeissa käymisen, vaikka vallan hyvin tiedän, että samoja asioita tarkkaillaan monen muunkin vauvan kohdalla - ja hyvä, että tarkkaillaankin. Silti tuntuu vaikealta hyväksyä, ettei me tälläkään kertaa saatu aloittaa vauva-arkea ihan vaan huolettomasti kotona.

      Poista
  2. Voi olipa jotenkin ihanasti kirjoitettu <3

    VastaaPoista
  3. Minä myös ajattelen, että syyllisyyteen ei ole mitään syytä! Älä suotta kiusaa itseäsi! En usko, että mikään noista luettelemistasi asioista on aiheuttanut synnytyksen käynnistymistä. Olet tehnyt kaiken hyvin, sen kertovat jo nuo syyllisyysmietteet! :) Tietysti juuri nyt hormonimyrskyissä on erityisen herkkä miettimän vaikka mitä, mutta kannattaa ihan tietoisesti kääntää ajatukset pois negatiivisista jutuista. Meidän ensimmäisen (täysiaikaisen ja yli kolmekiloisen) vauvan kanssa jouduttiin myös käymään bilirubiinikontrolleissa. Viimeisimmän muuten upeasti menneen synnytyksen jälkeen taas jouduttiin istukka irrottamaan leikkaussalissa, ja siitä jäi pitkäksi aikaa surua ja syyllisyydentunteita, kun mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, että olisin saanut olla vauvan kanssa heti syntymän jälkeen. Ehkä juuri synnnyttänyt äiti on jotenkin otollista maaperää kaikenlaiselle syyllisyydelle... Mutta ainakin minua helpotti valtavasti, kun päätin, etten enää mieti asiaa. Hirmuisesti voimia ja iloa koko perheelle! Nauttikaahan vauvantuoksusta! <3
    M.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua tosiaan tätä viime päivien hormonimyrskyä, ihan järkyttävää! Maalaisjärkinen, sivistynyt minä kun osaisi suhtatua syyllisyydentunteisiin ja vauvan painokontrolleihin (suhteellisen) terveellä järjellä, mutta sanopa se tälle juuri synnyttäneelle minulle, joka hyppii seinälle päivät pitkät! Kummalista tämä biologia.

      Kiitos ihanasta palautteesta, yritän ottaa neuvostasi vaarin <3.

      Poista