tiistai 23. helmikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

"He olivat tottuneet yhteiseen suruun. Siitä oli tullut yhteinen perheenjäsen, musta ja kylmä. Se ruokaili samassa pöydässä, tuijotti selän takaa peilistä hampaidenpesun aikana ja nukkui vuoteessa heidän välissään. Heidän elämässään oli aina arki ja alkuviikko, joka päivä oli pelkkää illansuuta ja nukkumaanmenon odotusta. He eivät puhuneet menneestä koskaan. Kun asioilla ei ollut nimiä, niitä ei tarvinnut ajatella."


Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)
WSOY, 364 sivua.


Eletään viisikymmentälukua, kun yhdeksänvuotias Helena revitään juuriltaan pohjoisesta ja lähetetään yksin sokeainkouluun satojen kilometrien päähän Helsinkiin. Pitää opetella pärjäämään: varmistaa jalkaterällä katukivetyksen reuna, tietää askelten määrä makuusalista käymälään, muistaa ryhti ja se, ettei iskelmiä saa enää valojen sammuttua hyräillä. Ei saa itkeä, ei saa olla heikko, ei saa näyttää, ettei selviäisi. Pikku hiljaa Helena oppii työntämään sivullisuudentunteen taka-alalle ja elämään uudessa maailmassaan, jossa tutustuu myös hierojaksi opiskelevaan, näkevään Kariin.

Saman sivullisuuden kanssa kamppailee myös Helenan veljenpoika Tuomas. Perheensä iltatähtenä hän on tottunut siihen, että kaikki muistelemisen arvoinen - intiaanikesät, unohtumattomimmat matkat, häät ja hautajaiset - on jo tapahtunut kauan ennen hänen syntymäänsä, että hänen osansa on enää kulkea eteenpäin sisarusten valmiiksi raivaamaa tietä pitkin, tehdä asiat, jotka on perheessä jo kolmesti aiemmin tehty. Salaa Tuomas haluaa kuitenkin olla jotain ihan muuta.

Itseään etsiessään Tuomas löytää tätinsä Helenan luokse. Lopotin teemoja ovat sivullisuus ja erilaisuus, halu olla oma itsensä mutta myös oikeus siitä huolimatta unelmoida samasta kuin muutkin.

"Kaikista ei vaan ole elämään useaa elämää samanaikaisesti. Ei se helppoa ole, mutta mahdollista. Hän itse on jo oppinut valehtelemaan sukulaisten kysymyksiin, vuokraamaan postilokeron, seurustellessa hankkimaan kaksi erillistä puhelinliittymää, joista kumpikin vastaa vain omaansa. Hän on rakentanut oman, mallikkaan elämän. Tehkööt muut saman, jos pystyvät."

Lopotti jatkaa siitä mihin sen sisarteos, Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys, jäi, vaikka kirja periaatteessa onkin oma tarinansa. Ihan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi Lopottia ei kyllä kuitenkaan voi kutsua, sillä niin paljon tekstissä viipyillään Neljäntienristeyksessä ja nostetaan kirjan tapahtumia ja henkilöitä esiin sivulauseissa, sen kummempaa selittämättä. Hetkittäin Neljäntienristeyksen vaikutus jopa hieman ärsyttää; eikö Kinnunen olisi voinut kirjoittaa ihan uutta, itsenäistä teosta? Mutta seuraavalla sivulla teksti, tarina ja vanhat, rakkaat henkilöhahmot tempaavat taas mukaansa. Tekee lukea kirja kerralla loppuun, maistella vielä toiseenkin kertaan kauneimpia tekstipätkiä, upota tarinaan.

"Ilma suhisee imeytyessään kylpyhuoneen venttiiliin. Haluaisin kadota sen mukana. Hävitä pieninä molekyyleinä Helsingin taivaalle, hajota atomeiksi ja levitä ympäri Suomen. Ympäri maailman. Olla kaikkialla ja ei missään. Tahdon unohtaa tämän kerran kuten ne aiemmatkin. Mitä ei ajattele, sitä ei oikeasti tapahtunut."

Neljäntienristeykseen rakastuin aikoinaan ensilukemalla ja päätä pahkaa ja siksi tartuin Lopottiin hieman varautuneena. Ajatus jatko-osasta tuntui vanhan idean uudelleenkierrättämiseltä, jotenkin liian helpolta ratkaisulta; tuntui, ettei ilman kokonaan itsenäistä tarinaa voisi millään päästä Neljäntienristeyksen tasolle. No kuinka ollakaan, kyllä voi. Vaikka eletäänkin vasta helmikuuta, olen varmasti lukenut jo yhden vuoden lempikirjoistani.

"Yhdet lähtevät, ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti