keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Erik Axl Sund: Unissakulkija

"Hän tietää kokeneensa jotain, mitä ei voi kuvata.
Kerran oli pieni tyttö, jonka nimi oli Victoria, ja kun hän oli kolmevuotias, hänen isänsä rakensi huoneen hänen sisälleen. Aution huoneen, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin tuskaa ja tunnekylmyyttä. Vuosien mittaan huone sai tukevat seinät surusta, lattian kostonhimosta ja viimein paksun katon vihasta.
    Huone suljettiin niin tiiviisti, ettei Victoria päässyt ulos.
    Ja sen sisällä hän on nyt.
    En se minä ollut, Sofia ajattelee. Se ei ollut minun syytäni."


Erik Axel Sund: Unissakulkija (Hungerelden, 2011)
Otava, 400 sivua.


Voisi luulla, että synnytyksen jälkeisissä vauvahuuruissa sitä tarttuisi luppohetkinään lähinnä naistenlehteen tai korkeintaan johonkin kevyeen chick litiin, selailisi ehkä uusinta Bridget Jonesia tai Eve Hietamiehen Yösyöttöä. Mutta ei, kirjastoauton rajallisesta valikoimasta mukaan tarttui lopulta Erik Axel Sundin Unissakulkija. Se siitä kevyestä kesälukemisesta siis. 

Unissakulkija on Erik Axel Sundin Varistyttö-trilogian kakkososa ja jatkaa siitä, mihin ykkösosa Varistyttö jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg paiskii edelleen töitä sadististen lapsenmurhien parissa, vaikka virallisesti tutkimukset onkin lopetettu. Sitten tapahtuu uusi raaka, ritualistinen murha ja heti perään toinen. Ja sitten yllättäen uusien tapausten tutkimuksissa alkaa nousta esiin samoja nimiä, joihin Jeanette törmäsi jo murhattujen poikien tapauksissa.

Tutkimusten mutkistuessa Jeanette pyytää psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta apua tekijäprofiilin laatimisessa. Ammattimaisen ulkokuorensa alla Sofia kamppailee omien painajaistensa kanssa ja yrittää epätoivoisesti täyttää muistikatkojensa aiheuttamat pimeät hetket.

Murhiin näyttää lisäksi liittyvän tanskalainen sikatila, julmasti hyväksikäytetyt tytöt, hukkunut pikkupoika, vanhainkodissa asuva psykologi sekä sikanaamarien takaa tehty nöyryytys. Entä missä on Victoria Bergman, joka tuntuu olevan avain kaikkeen?

Pikku hiljaa kirjan erilliset tapaukset alkavat kietoutua yhä enemmän ja enemmän yhteen.

Varistytön tavoin myös Unissakulkija vie lukijansa mukanaan synkkääkin synkempään maailmaan, jossa särkyneistä ja hajotetuista lapsista tulee myöhemmin kaiken rikkojia. 

"Hänen ei tarvinnut ponnistella, koska tarinat tulivat itsestään, ja joskus oli kuin hän olisi ehättänyt totuuden edelle. Hän saattoi valehdella jotain, ja sitten se tapahtui. Hänestä tuntui, että hänellä oli hallussaan merkillinen voima.
    Ikään kuin hän voisi valheen keinoin hallita ympäristöään omalla tahdollaan, ja hänen valheistaan tulisi totta."

Varistytöstä kirjoitin aikoinaan sen olleen tummasävyisin, iljettävin ja vastemielisin kirja, jonka vähään aikaan olin lukenut. Samalla se oli jollain kierolla tavalla kiehtova ja koukuttava, hyväkin, mutta meni melkein vuosi, ennen kuin tartuin trilogian kakkososaan. Jostain syystä Unissakulkija ei tule raakuudessaan samalla tavalla silmille kuin edeltäjänsä. Ehkä se johtuu osittain shokkiefektin puuttumisesta: Varistytön kanssa kirjan sadismi, rumuus ja jopa sairaus kun tulivat aivan puun takaa. Toisaalta Unissakulkija on kuitenkin myös trilogian ykkösosaa psykologisempi ja rikoksien revittelyn sijaan se keskittyy mielen liikkeisiin ja sen pirstaloitumiseen. Jos ykkösosan luin aikoinaan parissa päivässä, ei kakkososan kanssa mennyt paljon kauempaa.

Kuten kakkososat, hyvätkin sellaiset, yleensä, Unissakulkijakin on pitkälti eräänlainen välipala: aika ontto ilman ykkösosaa ja ehdottomasti vain välttämätön askel ennen trilogian päätösosan lukemista.

"Vuoroin lyödä ja hyväillä, ensin suojella ja sitten tuhota, Victoria ajattelee. Isä on opettanut minulle sen."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti