sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Susan Fletcher: Noidan rippi

"Älä rakasta, oli hänen ohjeensa. Hän tarttui minua milloin ranteesta, milloin leuasta ja sanoi et saa rakastaa. Jos rakastat, sinuun voi sattua kipeästi etkä toivu siitä koskaan. Älä siis rakasta, hän sanoi. Kuuletko? Hän käski minua toistamaan mitä oli sanonut." 

Susan Fletcher: Noidan rippi (Corrag, 2010)
Like, 400 sivua.


Joskus luin teoriasta, että jos kirja ei ole kolahtanut kolmenkymmenen ensimmäisen sivun aikana, ei se tule kolahtamaan missään vaiheessa. Itse olen vielä kriittisempi: jos en kärsimättömyyksissäni jaksa lukea edes kirjan takakansitekstiä loppuun pitkästymättä, saa koko teos kyllä myös jäädä hyllyyn. Ja sitten ovat kuitenkin ne kirjat, joille kaikesta huolimatta haluaa jostain syystä antaa mahdollisuuden. Niistä on ehkä lukenut ylistäviä arvioita, saanut suosituksen hyvältä ystävältä, jonka kanssa maut yleensä menevät yksiin tai sitten, kuten Susan Fletcherin Noidan ripin kanssa, on rakastanut kirjailijan muita teoksia niin ehdoitta, että uskoo sen tylsältäkin vaikuttavan olevan varmasti jonkintasoinen helmi.

Note to myself: tänä vuonna opettelen oikeasti jättämään kirjoja myös kesken.

Noidan rippi on ihan konkreettisestikin, no, noidan rippi. Koko ikänsä Corrag on saanut kuulla olevansa noita, akka, pirun morsian - aivan kuten äitinsä ja äitinsä äiti häntä ennen. Erilaisuus ja ihmisten ennakkoluulot ovat lopulta ajaneet Corragin eristyksiin ja yksinäisyyteen: tahtomattaankin hän on alkanut elää noudattaen äitinsä viimeistä toivetta Älä koskaan rakasta. Ja sitten hän kuitenkin rakastuu.

Nyt odottaessaan pimeässä sellissään kuolemantuomiotaan Corrag kertoo tarinansa - aina alkaen äitinsä hirttämisestä päättyen viimeiseen verilöylyyn, jonka maksajaksi hänet laitettiin - häntä tapaamaan tulleelle kirkonmiehelle. Vähitellen noidan ja papin välille syntyy side, joka muuttaa heidän molempien elämän.

"Hän oli osaksi valossa, osaksi varjossa. Tuli hiipui vieressämme, ja ulkona oli lunta, ja minä rakastin häntä enemmän kuin mitään maailman vuoria ja taivaita ja tuulisia paikkoja. Kun nenäni kosketti hänen nenäänsä, hän hymyili. Kun me suutelimme, se tuntui ilmeiseltä - kuin se suudelma olisi alusta asti vain odottanut hetkeään."

Kirjan edetessä mietin moneen otteeseen, miksi Noidan ripin lukeminen tuntui ajoittain jopa jonkinasteiselta tervanjuonnilta, vaikka muut lukemani Fletcherit suunnilleen ahmaisin. Ehkä suurin syy tähän oli kirjan aihe: Skotlannin historia ja 1600-luku yleensäkin sekä noituus ja tarkat luontokuvaukset vaan eivät missään määrin ole sitä, mistä minä olisin kiinnostunut. Fletcherin kirja on tyyliltään ja kerronnaltaan hidas ja viipyilevä - jopa niin, että tarina luiskahtaa liian usein tylsän puolelle. Jos muissa Fletchereissä, erityisesti Tummanhopeisessa meressä, ihastuin aikoinaan teosten kieleen, jää se kaikki nyt toiston ja minulle kuivan aiheen jalkoihin. Toisin kuin muut lukemani Fletcherit, Noidan rippi ei missään vaiheessa imaissut mukaansa, ja se ihan kirjan viimeisille sivuille odottamani jokin jäi lopulta kokonaan puuttumaan.

Lopulta Noidan ripistä tuli alkuvuoden ikuisuusprojekti, jota luin muutaman sivun päivävauhdilla kuukausikaupalla aina neljän viikon välein lainani uusien. Ei kiva. Tänä vuonna todellakin opettelen myös jättämään kirjoja kesken.

"Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
    Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."

2 kommenttia:

  1. Minulla oli krijan kanssa vähän sama ongelma. Aihe ei ollut ominta minulle ja kirja oli paikoin tylsä. Minä kuitenkin päädyin tästä pitämään lopulta. Tarina ei ollut paras, mutta jaksoin lukea sen ja kielestä pidin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, enpä ole sitten yksin ;)! Muita blogiarvioita selaillessa tuntui, että vähän kaikki olivat tykänneet kirjasta ihan täysillä ja ihastuneet erityisesti kieleen. Siksi tuntuikin tosi kummalta, että minulle kirjan kielikin jäi jotenkin niin mitäänsanomattomaksi.

      Poista