tiistai 19. huhtikuuta 2016

Huoli ja pelko, ne vauva-ajan ei-toivotut vieraat.


Ennen Pikkuveljen syntymää ne ystävät, joilla jo oli useampi lapsi, ennustivat, kuinka kakkoskierroksella kaikki olisi helpompaa, rennompaa ja aika sujahtaisi ohi salamannopeasti. Arvelimme yhdessä, että rankin osuus olisi sen arvatenkin nelikiloisen vauvan synnyttäminen, mutta sen jälkeen kaikki sujuisi melkein itsestään, jopa vähän huomaamatta: pariviikkoisesta alkaen pikkuveli kiertäisi isoveljensä perässä leikkipuistot, kaupat, kyläpaikat ja HopLopit Manducassa keikkuen, nukkuisi kun nukuttaa ja söisi siinä sivussa. Että isomman perässä viilettäessä siitä pienemmästä ei juuri ehtisi huolta kantaa ja yhtäkkiä se jo söisi kiinteitä ja sitten ottaisi haparoivia askelia isoveljensä jäljessä.

Vähänpä tiesimme.

Helmikuun lopulle, 38. raskausviikolle, minulle oli varattu vielä aika ylimääräiseen ultraan, jossa päätettäisiin mahdollisesta käynnistyksestä, jos vauva olisi kovin iso. Sitten, ihan yllättäen, Pikkuveli syntyi viisi viikkoa etuajassa, isona keskosena, mutta keskosena kuitenkin. Ensimmäisen sairaalassa vietetyn yön jälkeen siirryimme vastasyntyneiden osastolle, sinne muiden kaikkein pienimpien kanssa ja opimme tuntemaan käsitteet syöttöpunnitus, bilirubiiniarvo, sokerimittaus ja painokontrolli. Vielä kolme ensimmäistä kotiviikkoakin pakkasimme vauvan kahden päivän välein autoon ja veimme neuvolaan punnittavaksi. Vasta Pikkuveljen ollessa kuukauden ikäinen pääsimme aloittamaan vauva-arkea sellaisena kuin olimme toivoneet.

Sitten iski rs-virus, raju sellainen. Kuusi päivää olimme taas sairaalassa, tällä kertaa lastenosastolla. Kotiin palatessamme tuntui siltä kuin olisimme taas samassa pisteessä kuin seitsemän viikkoa aiemmin, jolloin kotiuduimme ensimmäisen kerran.

Ja kun rs-viruksen jälkeen uskaltauduimme jälleen ihmisten ilmoille, puistoon ja perhekerhoon, iski vatsatauti.

Tiedä sitten, kuinka paljon meidän alun vastoinkäymiset lopulta vaikuttivat, mutta varmaksi ja rennoksi en ole itseäni juuri tuntenut. Ja silti minun pitäisi osata hoitaa mahdollisimman hyvin tuota uskomattoman pientä ihmistä, jonka itkun edessä tunnen itseni käsittämättömän voimattomaksi.

Viime viikolla Irene kirjoitti Mutsie-blogissaan vauva-ajan yskinäisyydestä, peloista sekä huolesta. Itse en koe kärsiväni niinkään yksinäisyydestä, sillä esikoisen lisäksi minulla on päivisinkin usein seurana joku ystävä, kaveri, naapuri tai lähialueen äiti, joka myöskin on päivisin kotona. Mutta rentous ja helppous? Niiden sijasta Pikkuveljen kanssa olen tuntenut sellaista kaiken alleen jyräävää huolta ja pelkoa, etten ikinä aiemmin. Sitä sellaista, joka ensimmäisinä viikkoina havahdutti minut yö yön perään kellontarkasti kolmen tunnin välein herättelemään vauvaa syömään ilman herätyskelloakin, ihan niin kuin sairaalassa oli ohjeistettu. Sitä sellaista, joka edelleen saa minut haahuilemaan pinniksen lähettyvillä vauvan nukkuessa, kuulostelemaan hengitysääniä, tarkkailemaan mitä tahansa normaalista poikkeavaa. Sitä sellaista, joka minun yksin ollessani kuiskii korvaa, mitä kaikkea vielä voi sattua.

No, yhdestä ne minua kokeneemmat olivat kuitenkin oikeassa: aika oikeasti kuluu salamannopeasti. Sillä ihan yhtäkkiä, melkein huomaamatta, Pikkuveljen vauvavuoden ensimmäinen neljännes alkaa olla takanapäin.


Kuvat meistä otti ihana Caro K noin viikkoa ennen Pikkuveljen syntymää.

2 kommenttia:

  1. Mä luulen, että vähemmistöä on ne äitit, jotka sanoo vauva-ajan olleen rentoa ja helppoa! Lähinnä puistoissa kuulee niistä vauvoista, jotka keikkuu tyytyväisinä siinä Manducassa ja nukahtelee mihin sattuu. Enemmänkin äiteillä on kaikilla huolta lapsistaan, jokaisella tietenkin omanlaisensa murheet koliikista imetysongelmiin jne. Teillä pikkuveli on kuitenkin vielä niin nuori, että se leijonaemon vaisto helpottaa vasta vähitellen. Aika on paras helpottaja, ja neuvolasta kannattaa pyytää apua, jos tuntuu että huolet kasvaa isoksi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo leijonaemon vaisto oli muuten se, minkä olin esikoisen ajoista unohtanut ihan täysin - tai sitten se alun vaikeuksien ja Pikkuveljen ennenaikaisuuden takia iski päälle nyt tuplasti voimakkaampana. Aika on kyllä sitä onneksi jo aina lievittänyt, ainakin siihen asti, kun seuraava tauti on iskenyt.

      Poista