torstai 21. huhtikuuta 2016

Voihan Manu...!

Kenellekään ei varmaankaan ole jäänyt epäselväksi, että meillä tykätään kirjoista ja lukemisesta, paljon. Sen lisäksi, että minulla itselläni on aina vähintään yksi kirja kesken, luen luonnollisesti paljon myös lastenkirjoja. Kun poikani pari vuotta sitten alkoi olla jo niin iso, että pelkkien kuvakirjojen rinnalle saattoi ottaa iltasatukirjaksi paksumman, vain silloin tällöin kuvia sisältävän kirjan, tuuletin sisäisesti. Sen jälkeen olemme kahlanneet yhdessä läpi ison osan omia lapsuuden suosikkikirjojani: neljä ensimmäistä Narniaa, Peppi Pitkätossun, Mio, poikani, Mion ja Veljeni Leijonamielen, Uppo-Nalleja, Muumilaakson marraskuun sekä Ronja, ryövärintyttären ja Vaahteranmäen Eemelin. Yhteinen iltasatuhetki nelivuotiaan kanssa on yhtään valehtelematta minun lempihetkeni koko päivässä: päällä on yökkärit, koti alkaa olla suhteellisen siisti ja hiljainen ja käperrymme kahdestaan (tai Pikkuveljellä vahvistettuna) peiton alle ja avaamme kirjan siitä, mihin se edellisiltana jäi. Ne on niitä harvoja ja harvinaisia hetkiä, joina myös lapsiperheen kolmiossa on yllättävän rauhallista. 

Yhdestä en kuitenkaan tykkää. Miksi ihmeessä muuten niin ihanissa Peltorin Miina ja Manu -kirjoissa Manu on aina ja iankaikkisesti se, joka ei osaa, ei tiedä, ei ymmärrä tai muuten vaan mokaa?

Katsotaanpa.


Manu menettää tasapainonsa ollessaan onkimassa liukkailla rantakivillä. Loiskis vaan, vedessä ollaan - eikä Manu tietenkään osaa uida! Samaan aikaan Miina polskii kiltisti Sanni Saukon uimakoulussa. 



Hammaslääkäri antaa Miinalle ja Manulle pureskeltaviksi punaiset tabletit, joista hampaisiin tarttuva punaväri paljastaa, onko harjannut hampaansa riittävän hyvin. Miinan hampaat hohtavat valkoisina kun taas Manun... no, taitaa olla parasta tarttua kunnolla siihen hammasharjaan.


 
Manu erehtyy luulemaan mammuttia kiveksi ja viskaa keihään päin hurjistunutta eläintä. Miinan varoitus tulee liian myöhään - ja sitten juostaan! 



Manu tutkii sirkuksessa tykkiä ja siitä löytämäänsä mielenkiintoista nappia - ja tietysti painaa sitä. Kuuluu vain kumea pamahdus ja Miinan kauhunhuuto: Heikki Hiirihän kömpi juuri sisälle tykkiin!



Mutta Manu, katso nyt kunnolla, kuinka paljon sitä hammastahnaa oikein laitetaan! 



Miina ja Manu ovat olleet yön sairaalassa tutkimuksissa, mutta nyt molemmat ovat terveitä ja saaneet luvan kotiutua. Paitsi eihän Manu nyt maltakaan lähteä, sillä tarjolla on lihapullia ja perunamuusia, jotka on Sulo-enon ja Miinan odottaessa vielä hotkittava kaksin käsin. Voi tuota Manua!



Hammaslääkärin vastaanotolla Manu kiipeää ihailemaan uutta tuolia. Jälleen kerran Manu ei voi vastustaa kiusausta, vaan painaa tuolissa olevaa nappia ja on vähällä kellahtaa lattialle (puhumattakaan koko tuolin jumittamisesta).



Taas kerran Manu on tykkien kimpussa, tällä kertaa tutkimassa mielenkiintoista lankaa ja tönimässä sitä kädessään olevalla kynttilällä. Niin, kynttilällä. Manu, etkö koskaan opi!



Lentokoneessa Manulle tulee yllättäen kuuma, joten saadakseen vähän raitista ilmaa, hän päättää luonnollisesti avata koneen oven. Miina yrittää varoittaa häntä ovesta ja turvavyöstä, mutta liian myöhään... voi Manu! (Onneksi tässä tapauksessa kaikki olikin vain unta!)


Kuvat ja esimerkit kirjoista Miinan ja Manun aikamatka, Miina ja Manu sirkuksessa, Miina ja Manu hammaslääkärissä, Miina ja Manu sairaalassa ja Miina ja Manu uimakoulussa. Onneksi kotona olevasta pinkasta löytyi myös Miina ja Manu Aarrejahdissa, se ainoa lukemani sarjan kirja, jossa Manu selvittää tilanteen ennen Miinaa. Way to go, Manu!


Onkohan tämä muuten vaan joku poikien äitien juttu vai edustavatko Miinat ja Manut jonkun muunkin mielestä todella stereotyyppisiä sukupuolirooleja, joissa tyttö on se osaava, fiksu, hillitty ja nokkela kun taas poika sählää menemään paljon mitään ajattelematta ja osaamatta?
(Vai tarvitsisiko lastenkirjoja edes analysoida näin tarkasti?)

4 kommenttia:

  1. Hehee, olen tainnut jo joskus aiemminkin kommentoida, että minusta sekä Miina että Manu on sietämättömän stereotyyppisiä. :D Tytön äitinä ärsytti nimenomaan se, että Manu sai koheltaa ja kokeilla, kun Miina kiltisti ja näppärästi teki kaiken oikein. Sittemmin myös kahden poikalapsen äitinä olen myös näppylöitynyt Manunkin puolesta. :)

    M.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kieltämättä näissä kirjassa kliseet, opettavaisuudet ja stereotypiat kyllä juhlivat! Mutta ehkä näitä tällaisiakin kirjoja tarvitaan - nytpähän ainakin tiedetään miten hammaslääkärissä saa ja ei saa käyttäytyä ;)...

      Poista
  2. Mielestäni analysoit liikaa, nehän ovat vain hahmoja, vähän niinkuin Frendeissä. joissa kaikilla on oma roolinsa. Tosin en ole itse lukenut kyseistä sarjaa.
    Nuo stereotypiat ja niiden välttelyt ovat oma lukunsa. Toinen pojistani on erittäin hyvä matikassa, tästä tulee sanomista muilta äideiltä. Heidän tyttärensä ei saa kuulemma yhtä paljon lisätehtäviä kuin meidän poika, tästä syystä heidän tyttäristään tulee "alisuoriutujia". Totta kai tytön pitää pystyä samaan kuin pojankin, yksilöstä viis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, ylianalysointi on kyllä ehdottomasti yksi minun paheistani ;). Ja jännä juttu sinänsä, että Frendeissä nuo stereotypiat taas eivät häiritse ollenkaan!

      Koulumaailmassa tuo ennakko-oletusten välttely on kyllä oikeasti vaikeaa, mutta toki tärkeääkin. Itse ainakin numeroita pohtiessani mietin kyllä todella tarkkaan, että vaadin kaikilta yhtä paljon ja palkitsen samassa suhteessa ja että tietyt ennakko-oletukset tyttöydestä tai pojista eivät vaikuta arviointiin ja omaan käytökseeni.

      Poista