sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Oktonauteista, traktoreista, Laulavan Lintukoiran supinoista. Niistä on pienet pojat tehty.


Kun ultrassa ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten löytyi pippeli, olin, yhtään valehtelematta, vähän pettynyt. Siskon kanssa kasvaneena en tiennyt mitään pikkupojista tai poikien maailmasta ylipäätään, hyvä jos aina ymmärsin mieheni aivoituksia. Pikkuisen pojan sijaan olin aina kuvitellut lapsekseni peppipitkätossumaisen poikatytön, joka sekä pukeutuisi tyllihameeseen että kiipeilisi puissa ponihäntä heiluen, itseni kopion.

Ultran jälkeen soitin pikkusiskon ovikelloa poikauutisen kanssa. Ja oikeastaan siellä siskon yksiössä tulevan kummitädin peittelemätön, aito into alkoi tarttua minuunkin. Poika! Meillä oli tosiaankin tulossa pikkuinen poika!

Kun sitten myös siinä toisessa ultrassa reilut neljä vuotta myöhemmin löytyi pippeli, en ollut muuta odottanut saati toivonutkaan. En enää kaivannut tyllihameita tai letitettäviä hiuksia (saati kuvitellut, että sukupuolet olisivat näin stereotyyppisiä muutenkaan). Reilussa neljässä vuodessa olin vain alkanut mieltää itseni nimenomaan poikien äidiksi. 

Ja kuinka ollakaan, ei se pikkupoikien maailma lopulta niin erikoinen ollutkaan. Olen oppinut erottamaan John Deeren Massey Fergusonista, tutustunut Oktonautteihin ja kantanut kotiin kasan käärmekirjoja. Hurahtanut itsekin legoihin ja alkanut jopa tunnistaa automerkit. Hyväksynyt, ettei poikani juuri jääkiekosta perusta ja että minun pieneksi pettymyksekseni synttärilahjaksi saadut sählymailatkin hautautuivat kaapin pohjalle. Lähtenyt mukaan liikuntakouluun, yleisurheilukouluun, elokuviin ja teatteriin ja kikatellut poikani kanssa yhdessä Laulavan Lintukoiran loruille. Katsellut kadunvarressa, kun betoniauto tekee uutta tietä. Saanut kuulla, kuinka äiti on pahin kaikista ja sitten taas toisaalta kuinka äiti on yhtä rakas kuin maailmassa on ihmisiä. Saanut paperille piirrettynä syrämiä ja kukkia sekä äitienpäivälahjaksi sen itsetehdyn perhosen, jota ei millään maltettu pitää salaisuuteena, ja auttanut poikani myös sinne puuhun. Katsellut Kimmo Kuuta sekä dokumenttia Vasa-laivan rakentamisesta, mutta toisaalta lukenut Ronja, ryövärintyttären yleisön pyynnöstä kahteen kertaa, fiilistellyt poikani kanssa omaa lapsuuteni suosikkielokuvaa Kaunotarta ja hirviötä ja isin kauhistukseni lakannut kynsiä kolmivuotiaan kanssa.


Siitä tyllihamehaaveestakin luovuin lopulta mielelläni. Sillä joskus, kuten tässä, oikea elämä on lopulta kuvitelmia ihmeellisempää.

4 kommenttia:

  1. Täälläkin on kahden pojan kanssa lakattu kynsiä ja valittu kaupasta pinkit Kuomat. On myös painittu, miekkailtu, kiipeilty ja rakenneltu legoilla. Kavereiden tyttäriä tarkkaillessa on tullut huomattua, että tytöille ja pojille tulee jonkin verran erilaisia vaiheita, eli eroja on. Mikään ei silti saa olla kiellettyä siksi että on tyttö tai poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä huomasin muutama viikko sitten olevani liian ahdasmielinen pinkkeihin välikausikenkiin :O. Kotona kyllä kadutti ja oli pakko kaivaa pojan kaapeista esille kaikki ostamani vaalenapunaiset vaatteet. Niitä onneksi löytyi, niin kuin punaisiakin.

      Mutta samaa mieltä: omille pojillekin pyrin kyllä painottamaan, että tytöt ja pojat saavat tehdä ihan samoja asioita.

      Poista
  2. Ihanasti kirjoitettu ihanasta pojasta! <3

    -R

    VastaaPoista