sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Viisitoista kuvaa vapusta.


Jostain syystä minusta on aina tuntunut vähän oudolta, kylmältäkin, kuuluttaa, kuinka juhlat saavat merkityksensä vasta lasten myötä, ihan niin kuin ennen lapsia ei vielä olisi ollut merkityksellisiä, ihania juhlapyhiä tai lapsettomat viettäisi niitä ikinä. Toki joulut ja juhannukset ovat erilaisia nyt kuin ennen lapsia, mutta että jotenkin absoluuttisesti parempia ja merkityksellisempiä? Ei ainakaan niinä itkupotkuraivarihetkinä.

Silti vappu on sellainen juhla, josta olen alkanut pitää vasta lasten myötä. Vielä joku vuosi sitten olin nimittäin sitä mieltä, että vappu jos mikä on vuoden turhin juhla. Päälle painoi työaikana arviointi ja kokeet ja opiskeluaikana tenttisuma, usein sataa, joko vettä tai räntää. Opiskelijoiden haalarivappuun en siihenkään päässyt oikein ikinä mukaan enkä ole vetänyt ylioppilaslakkiakaan päähäni lakkiaispäivän jälkeen - usein vappu tuntui enemmänkin pakkojuhlalta kuin miltään muulta.

Ja sitten minusta tuli äiti - kas kummaa, yllättäen myös vappuihminen. Kävi nimittäin ilmi, että perhevappu jos mikä on minun juhlani. Nyt vapusta nimittäin saa napsia vain ne parhaat palat: saa halutessaan käydä katsomassa Minnan lakituksen, muttei tarvitse istua tuntikausia Kirkkopuiston routaisella nurmikolla. Jos sataa räntää, voi hyvin myös jäädä kotiin, vetää jalkaan villasukat ja katsella sohvalla elokuvaa. On ilmapallot, tivoli, serpentiinit ja vuoden ensimmäiset jäätelökioskista ostetut pehmikset. Ja illalla lasten mentyä nukkumaan voi hyvin katsella viltin alla HBO Nordicia. 

Kun aiemmin viikolla Julia kirjoitti blogissaan lapsuutensa vapuista, koin tekstiä lukiessani jonkinasteisen deja vun: oi ihanat beiget trenssit! Myös minun 80- ja 90-lukujen taitteen vappumuistoihini liittyy äidin puolisääreen ulottunut beige trenssi sekä ylioppilaslakki polkkatukan päällä, minun punavalkoinen, vähän harventunut vappuhuiskani sekä vappukävelyt perheen kanssa pikkukaupungin vastasulaneilla kaduilla. Siskon kanssa saimme valita heliumpallot, äiti oli paistanut tippaleipiä, isä tehnyt simaa ja ilmassa tuoksui kevät. Ehkä meidän lapset muistavat myöhemmin keskustan vappumarkkinoilta haetut munkit, ystävät, nakit ja perunasalaatin, vappupäivän tivolin ja kotibrunssin sekä sen, että pyöräntankoon sai sitoa mieleisensä vappupallon.

2 kommenttia:

  1. Minä(kään) en erityisemmin pidä vapusta. Mutta olen miettinyt, että ehkä se johtuu siitä, että (nuorten) aikuisten vappu on usein aika tylsä. Tai ei välttämättä tylsä, mutta niin alkoholipainotteinien ja rymyämiseen taipuvainen. Ei sellaista jaksa. Ehkä joskus teininä joo, mutta nykyään ei. Sanoisinkin, että lasten vappu on hauskempi. Ja ehkä sitten vappu lasten kanssa on hauskempi?

    Minä vietin vapun käymällä brunsilla ja kahvilassa ja illalla ystävien luona (heillä on lapsia!). Eilen lyhyt kävelyretki keskustaan takasi sen, että sain jo yliannoksen ihmispaljoutta ja vappua. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, mullakaan ei meinaa huumori riittää tuohon suomalaisten vappurymyämiseen; ei riittänyt opiskeluaikoina eikä etenkään nyt kolmekymppisenä ;). Mutta toisaalta muusta vappufiiliksestä olen alkanut pitää: esimerkiksi viikonloppuna oli ihana nähdä vanhempia pariskuntia käveleksimässä käsi kädessä kellastuneet ylioppilaslakit päässä ja serpentiinit kaulassa. Aaaawww...!

      Meilläkin vapun parasta antia oli brunssi (kotona!) sekä juhlat ystävien luona. Ja se fiilis, että kevät alkaa nyt oikeasti olla täällä!

      Poista