torstai 28. heinäkuuta 2016

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

"Tai sitten Iida oli ollut oikeassa koko ajan, ymmärtänyt kaiken aikojen ja matkojen ohi, sellaisen tiedon, joka asui illan hämärissä ja suppuun painuneissa lehdissä, lumen alla ja kuivuneissa kaisloissa, salaisuudet joita kantoivat metsäneläimet ja mustarastas joka alkoi laulaa keskellä yötä.
    Asiat ovat toisinaan niin kovin yksinkertaisia."


Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)
Siltala, 124 sivua.


Olen ehkä joskus maininnutkin, että parasta koko bloggaamisessa on sen tuoma vuorovaikutus: vaikka onkin hieno huomata, että joku postaus kerää erityisen paljon lukijoita, olen lopulta iloisempi siitä yhdestä ihmisestä, joka kirjoittaa kommentin, kuin niistä viidestäsadasta, jotka klikkaavat tekstin auki. On mahtava huomata, että liikuttaa tai pistää ajattelemaan, saa ehkä annettua jollekin vinkin hyvästä kirjasta tai uuden reseptin, antaa vertaistukea mutta saa myös palautetta, jos on menossa ihan metsään, aiheuttaa välillä ihan keskusteluakin. Ja sitten ovat vielä ne hetket, kun joku minun tekstejäni ja tyyliäni jo pidempään seurannut lukija suosittelee kommenttiboksissa kirjaa, josta saattaisin pitää ja kirjastosta kirjan haettuaan huomaa, että kylläpä ne aika hyvin minut jo tuntevat, ne lukijat nimittäin.

Kiitos siis vinkistä Joululainen, sillä ilman sinua en olisi luultavasti kantanut tätä ikinä mukanani kotiin.

Kaikki alkaa kyystä, siitä joka sinä hautovankuumana heinäkuuna vuonna 1938 ihan yllättäen nappasi kiinni Iidan sääreen. Ja koska lääkekaapista löytyi vain kuollut kärpänen ja koska piharakennuksessa asuva vahtimestarikaan ei ollut paikalla, ei Iidan auttanut muu kuin hypätä rikkinäisen pyörän selkään ja lähteä polkemaan kohti apteekkia. Ja juuri sillä reissulla, siinä sillan kohdalla, Iidaa vastaan kävelee mies, ja kun he ensimmäistä kertaa katsovat toisiaan silmiin, luodaan maailma, rakennetaan pyramidit ja keksitään höyrykone.

Se oli alku. Tai sitten alku olikin yksinhuoltajaäiti, joka kasvatti Viljamista kaikkien rakastaman suosikin mutta opetti samalla vaikenemaan asiat kuoliaiksi, olemaan aina läsnä vain leikisti. Tai ehkä alku olikin Edla, joka kerran kuussa istuu alakerran kampaamoliikkeessä permanentattavana ja sen jälkeen loput kuusta kotona kiharat päässä odottamassa postin kolahdusta, lääkkeidenottoaikaa ja ruokapalvelun nuorta lähettiä, joka ei koskaan sano mitään. Edla, joka sekä odottaa kuolemaa että haluaa vihdoin kertoa jollekin kantamastaan salaisuudesta.

Kirkkaat päivä ja ilta on tarina hetkistä, silmänräpäyksistä, valinnoista ja niiden vaikutuksista, siitä, minkä verran muistoista saa pitää itsellään ja mitkä muistot toisenkin kuuluisi tietää.

"Ja sitten. Kaiken tämän jälkeen. Mikä lie perhosen siiven räpsähdys, joku pieni liike jonkun toisen elämässä, ehkä se miten joku jossakin napsautti kiinni lääkerasian kannen tai käänsi avainta lukossa, ehkä se miten madagaskarilainen palmu teki jossakin itsemurhan kukkimalla liian mahtipontisesti tai sitten ihan vaan... niin. Liian suuri määrä viiniä (sekä teehen sekoitettu viski) sysäsi heidät yhtenä iltana toistensa syliin. 
     Kun Veera myöhemmin kysyi mitä Viljami ajatteli, hän vastasi ajattelevansa Itä-Afrikassa sijaitsevaa hautavajoamaa joka on kuusituhatta kilometriä pitkä."

Ja sitten on vielä se kieli, se Nousiaisen kirjan todellinen päähenkilö, se alku. Se, joka hehkuu kaikissa sinisen sävyissä, välillä myös mustan, kuvailee ja kertoo ja ravistaa ja liikuttaa ja saa reilun satasivuisen kirjan tuntumaan välillä ihan todelliselta tiiliskiveltä. Hyvällä tavalla, kuitenkin.

En tiedä, oliko se vain tuo sinisävyinen kansi, mutta jostain syystä kirjasta tuli heti ensisilmäyksellä mieleen Tommi Kinnusen Lopotti. Kirjan edetessä tuo ensireaktio pelkästään voimistui. Jos tykkäsit Tommi Kinnusen kirjoista, pidät takuulla myös Inka Nousiaisesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti