sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Jens Andersen: Astrid Lindgren - tämä päivä, yksi elämä.


"Mutta korkeimman hopeapoppelin latvassa istui Surulintu ja lauloi ihan yksin. En minä tiedä, mitä se lauloi, nyt kun kaikki ryöstetyt lapset olivat tulleet kotiin. Mutta sitten ajattelin, että kaipa Surulinnulla on aina jotain mistä laulaa."


Jens Andersen: Astrid Lindgren - tämä päivä, yksi elämä (Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014)
WSOY, 435 sivua.


Niin kuin joskus olen maininnutkin, niin vaikka luenkin paljon, niin koko elämäni aikana lukemani elämäkerrat voi hyvin laskea yhden käden sormilla. Oikeastaan vasta toissakeväänä luettuani (aivan loistavan) Tove Janssonin elämäkerran huomasin, että elämäkertakin voi oikeasti olla niin koukuttava, että sen haluaisi ahmaista yhdessä illassa. Tove-kirjan jälkeen odotin Astrid Lindgrenin uutta elämäkertaa kuin kuuta nousevaa.

Ja sitten, luettuani ensimmäiset parikymmentä sivua, olin jälleen siinä, missä ennen Tove-kirjaa: sen sijaan, että olisin nauttinut lukemastani, tunsin palanneeni ajassa kymmenen vuotta taaksepäin ja lukevani kirjallisuushistorian tenttiä varten. Sillä pakko myöntää, Astrid Lindgrenin elämäkerta oli kirjan alussa sanalla sanoen, no, puiseva. Mutta jos tämän kirjan kanssa olisin soveltanut käytäntöön periaatetta, jossa kirja ei tule iskemään ikinä, jos se ei tee sitä ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana, olisin menettänyt todellisen helmen. Jens Andersenin kirja kun oli lopulta siinä mielessä ihan samanlainen kuin Tuula Karjalaisen kirja kaksi vuotta sitten: sen olisi halunnut lukea kerralla loppuun.

Kuten Tove Janssoninkin kanssa, myös Astrid Lindgrenistä ja hänen tuotannostaan tiesin ennalta jo melko paljon. Silti Andersenin kirja tarjoaa myös paljon uutta. Samalla se rakentaa mielenkiintoisenkuvan naisesta, joka on paitsi sukupolvien rakastama satutäti myös terävä-älyinen bisnesnainen, poliittinen vaikuttaja sekä tyttö, joka tuli 18-vuotiaana raskaaksi mutta joutui antamaan poikansa pois.

Yksi kirjan mieleenpainuvimpia kohtia on tarina Mio, poikani Mio -kirjan synnystä pian Lindgrenin miehen kuoleman jälkeen sekä sadun tulkinta. Kun itse luin Mio, poikani Mion viime vuonna poika R:lle, oli se toki minustakin jännittävä seikkailu ja sinisävyinen tarina, mutten silti ikinä täysin tavoittanut sitä tummaa, pelottavaakin tunnetta, jonka nelivuotiaani kirjasta löysi - en, vaikka olinkin kuullut tarinan itse ensimmäisen kerran jo lapsena ja analysoinut samaa kirjaa myöhemmin osana ruotsin kielen perusopintoja. Sillä lastenkirjaksi Mio, poikani Mio on harvinaisen synkkä: niiden kuudenkymmenen sivun aikana, jotka Mio ja Jum-Jum viettävät Autiuden maassa, sanat musta ja pimeä esiintyvät tekstissä lähes sata kerta ja sanat yksinäinen, yksin, kuolema ja suru nekin yli viisikymmentä kertaa. Silti tätäkin voimakkaampi tunnelmanluoja, se joka teki meidänkin lastenhuoneen iltasatuhetkistä niin jännittäviä, on Jum-Jumin manaus aina kaikista mahdottomimmalta tuntuneen tilanteen edessä, se joka pienin variaatioin toistui kirjassa yhteensä kahdeksan kertaa:

"Kunpa kuolema ei olisi niin vaikea, niin vaikea, ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin."

(Puhumattakaan siitä illuusiostani, jonka elämäkerta särki totaalisesti: toisin kuin olin tähän asti kuvitellut, Mio poikani Mio -kirjan Jussi ei oikeasti muuttunutkaan prinssi Mioksi vaan istui todellisuudessa koko kirjan seikkailun ajan yksin puistonpenkillä keskellä pimeää pääkaupunkia tuijottamassa taloja, joissa asui onnellisia lapsia.)

Temaattisesti Mio, poikani Mio ei juuri poikkea muusta Astrid Lindgrenin tuotannosta. Lindgrenin kirjojen toistuva teema on yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne, minkä ehkä näkee heti tummasävyisemmistä, melankolisemmista hahmoista kuten Kaarle Leijonanmielestä tai Miosta mutta minkä voi löytää myös iloisiksi mielletyistä hahmoista kuten Pepistä, Eemelistä tai Ronjasta.

Jens Andersenin kirjaa voi hyvin suositella jo pelkkänä mielenkiintoisena elämäkertana niistä kiinnostuneelle. Se sijaan niille, jotka ovat ikinä lukeneet satuja, palanneet ihan vahingossa omaan lapsuuteensa Junibackenissa, hihitelleet Eemelin metkuille tai taistelleet mielessään Mion rinnalla ritari Kaamoa vastaan, Lindgrenin elämäkerta on kuitenkin jonkinasteinen måste. Kirjailijan elämän lisäksi Andersenin kirja nostaa esille myös toisen, Lindgrenin itsensäkin korostaman seikan: sadut ja lastenkirjallisuus ovat erityisen tärkeitä siksi, että maailma muuttuu paremmaksi paikaksi lastenhuoneista käsin. Niissä kun kasvatetaan tulevaisuuden suurmiehet ja -naiset.

"Et voi estää surun lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi."

2 kommenttia:

  1. Tää pitääkin laittaa lukulistalle! Mä luin lukiossa jonkin verran elämäkertoja, nyt en mäkään enää piiitkään aikaan. Ensimmäisten elämäkertojen joukossa taisi olla Edith Piafin elämästä kertova kirja, jonka ansiosta tie kulki kirjastossa usein elämäkertojen hyllyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, Edith Piafin elämäkerta kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta! Enemmän näitä voisi lukea kyllä muutenkin, ei sen puoleen.

      Poista