perjantai 15. heinäkuuta 2016

Kun kuolema on uusi musta eli keskiviikkopäivä mysteerihuoneessa.


Tuskin olen ainoa, joka viime viikolla sai ihan tosissaan pohtia, mitä tekemistä sitä näille toinen toistaan seuraaville sadepäiville oikein keksisi? Maanantaina kutsuttiin puistokaverit meille mansikkakakulle ja tiistaina kyläiltiin itse naapurissa. Käytiin kirjastossa, lajiteltiin pieneksi jääneitä lastenvaatteita kirppiskasseihin, pelattiin Inkan aarretta ja katsottiin sekä Aladdin että Frozen. Isin viimeisen ehdotuksen sadepäivän puuhaksi viisivuotias torppasi toteamalla, että "Jos isi haluaa sadepäivänä opetella kirjaimia, niin isi saa opetella niitä ihan itse".

Mutta sitten tapahtui murha, onneksi. Aamun työvuoroonsa tullut siivooja on nimittäin löytänyt toimitusjohtajan sihteerin kuolleena High Heels -mallitoimiston lattialta. Epäillyt on saatu suljettua kuulusteluhuoneeseen, mutta aikaa on vähän: kuudessakymmenessä minuutissa pitää pystyä selvittämään murhaaja, murha-ase ja motiivi.

Viime keskiviikon sadepäivän piristykseksi nappasin siis mukaani pikkusiskon ja suunnaksi Mysteeri Jyväskylän uuden Kuolema koroissa -huoneen. Viisivuotiaalle se ei ehkä ihan vielä sopinut, mutta kahdelle dekkarien ystävälle senkin edestä.

Perinteisiin pakohuonepeleistä mysteerihuone eroaa tarinallisuudellaan - pelkkä koodien selvittäminen, pulmien ratkaiseminen ja lukkojen avaaminen ei mysteerihuoneessa riitä. Way Outin pakohuonepeleistä poiketen Mysteerin peleissä huoneen ovea ei itse asiassa varsinaisesti edes lukita, vaan pakenemisen sijaan on tarkoitus ratkaista arvoitus. Kuolema koroissa on Mysteerin huoneista tarinallisin, ja peli etenee kuin tv:n poliisisarja, se sellainen, johon on itse yllättäen hypännyt mukaan. Parhaita aikoja huoneesta ei listata ollenkaan, mutta tunnin kuluttua pitäisi pystyä ratkaisemaan murha.

Niin, pitäisi. Sillä huolimatta niistä kymmenistä luetuista dekkareista sekä katsotuista jännityssarjoista, kävi Mysteerin kanssa samoin kuin Way Outin pakohuonepelien kanssa jo kahdesti aiemmin: alussa aikaa tuhrautui liikaa epäolennaisuuksiin, ja kun vihdoin saimme juonesta kiinni, oli aikaa enää liian vähän jäljellä. 

Jotain koukuttavaa näissä pakohuonepeleissä silti edelleen on. Tai sitten se on vaan tunne revanssista. Sillä ensi kerralla, seuraavasta huoneesta, minäkin pääsen vihdoin ajoissa pois.


Kuva Mysteeri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti