torstai 21. heinäkuuta 2016

Samuel Björk: Minä matkustan yksin

"Ääni naurahti hiljaa.
'Teidän pitää esittää oikeat kysymykset', se sanoi.
'Mitä tarkoitat?'
'Tiedotustilaisuudessa, miksi te ette esitä oikeita kysymyksiä?'
'Mitä ne oikeat kysymykset ovat?' Mikkel kysyi.
'Miksi siasta vuoti verta pitkin lattiaa?' ääni sanoi.
'Miksi...? Mitä sinä sanoit...?'
Mikkel yritti epätoivoisesti kaivaa lehtiötä uudestaan esiin pudottamatta puhelinta.
'Tik tak', rahiseva ääni sanoi ja vaikeni."


Samuel Björk: Minä matkustan yksin (Det henger en engel alene i skogen, 2013)
Otava, 428 sivua.


Mistä on hyvät dekkarit tehty? Kiehtovista, taitavasti rakennetuista henkilöhahmoista, yllättävästä juonesta, jännityksestä ja salapoliisityöstä, niistä on hyvät dekkarit tehty.

Tai ainakin niistä on tehty Samuel Björkin dekkari Minä matkustan yksin.

Heti ensimmäisen ruumiin löydyttyä Holger Munch tietää tarvitsevansa Mia Krügerin apua. Pauline Olsen, kuusi vuotta, on löydetty nukenvaatteisiin puettuna roikkumasta puussa, mukanaan pikkuinen koulureppu vihkoineen ja kirjoineen ja kaulassaan lappu "Minä matkustan yksin".

Mia Krüger sen ensimmäisenä huomaakin: Paulinen vasemman pikkurillin kynteen on kaiverrettu numero yksi. Pauline on vasta alku, pieniä tyttöjä on tulossa lisää.

Kokeneen poliisin Holger Munchin sekä menneisyytensä riivaaman huippulahjakkuuden Mia Krügerin on tiimeineen löydettävä murhaaja mahdollisimman pian ennen kuin mittatilauksena teetetyille nukenmekoille tulee lisää käyttäjiä. Ja sitten käy ilmi, että seuraavana murhaajan tähtäimessä on Holgerin pieni tyttärentytär.

Samuel Björk, oikealta nimeltään Frode Sander Oien, on aiemmin kirjoittanut näytelmiä sekä julkaissut kaksi romaania ja kuusi musiikkialbumia, mutta Minä matkustan yksin on hänen esikoisdekkarinsa sekä Mia Krüger -dekkarisarjan aloitus. Vieläpä ihan erityisen onnistunut sellainen.

Toisaalta, kun murhan uhrina on lapsi, liikutaan tietyllä tavalla heikoilla jäillä: raja hyvän, viihdyttävän jännärin ja raakuuksilla mässäilevän, sadistisen tekstin välillä tuntuu jotenkin niin erityisen hiuksenhienolta, hauraalta. Erk Axl Sund ei trilogiassaan yritäkään kuvata lastenmurhia hienotunteisesti, ja vaikka Varistyttö-sarja laatujännitystä onkin, ei lukukokemuksesta voi kyllä missään määrin sanoa nauttivansa. Kristina Ohlssonin Nukkekodin kanssa on vähän samoin: yksi tai kaksi yksityiskohtaa ja lapsen kuolema menee vähän liian ihon alle, tulee liian lähelle. Ehkä juuri tästä syystä Björkin esikoisjännäri tuntuu niin onnistuneelta kirjalta: rankasta aiheesta huolimatta Minä matkustan yksin on samalla myös loistavaa viihdettä ja lukukokemus, joka onnistuu puistattamaan olematta samalla missään määrin oksettava ja koukuttaa hahmoillaan sekä juonellaan heti ensimmäisessä luvussa.

Aina välillä sitä tulee ihmeteltyä, mistä kummasta näitä laadukkaita pohjoismaisia dekkarikirjailijoita oikein ilmestyy. Ja sitten sillä ei toisaalta ole edes mitään väliä. Sillä onhan se vaan aika mahtavaa huomata taas löytäneensä uuden dekkarisuosikin ja lukeneensa vasta sarjan ensimmäisen osan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti