keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Siinä sivussa.


Poika R lähti viime viikolla kauan odottamalleen kesälomareissulle mummolaan. Kahdeksi yöksi, ihan yksin.

Yhtäkkiä koti tuntui kumman hiljaiselta. Kuunneltiin olohuoneen stereoista Kentiä, tehtiin artisokka-mozzarellapizzaa, jota viisivuotias ei olisi ikinä suostunut syömään, ja luettiin miehen kanssa molemmat, mies uusinta Urheilulehteä ja minä Kristina Ohlssonin dekkaria, noin vain, yhtä aikaa ja keskellä päivää. Ja kun väsytti, nukuin vauva kainalossa reilun tunnin päiväunet, ensimmäistä kertaa, no, aika moneen kuukauteen. Mutta ennen kaikkea oli aikaa olla Pikkuveljen kanssa.

Huhtikuussa kirjoitin, kuinka ennen Pikkuveljen syntymää olin ollut siinä uskossa, että toinen lapsi menee siinä sivussa. Tai ei ehkä siinä sivussa, mutta esikoisen perässä pyristellessä sen pienemmän jokaista hikinäppylää ei ehtisi säikähtää, vauvakirjaa täyttää ja että se jollain tavalla kasvaisi paljon nopeammin isoksi kuin esikoinen aikoinaan. Vähänpä tiesin, silloin huhtikuussakin. Sillä vaikka kasvaneeseen huolen - ja myös rakkauden - määrään en osannutkaan varautua, niin en myöskään siihen, että parin kuukauden kuluttua huomaisin niiden kokeneempien tosiaan olleen oikeassa. 

Olen ehkä lukenut Pikkuveljellä Peppiä ja Peter Pania samalla kuin sille isommallekin, mutta yhtään niistä rapisevista kangaskirjoista, joita poika R aikoinaan söi päivät pitkät, ei ole viidessä kuukaudessa saatu kaivettua esille saati luettua. Pikkuveli on ehkä ollut mukana leikkitreffeillä, muistipelissä, leffaillassa ja legoleikissä, mutta kerrat, joina olen lorutellut vauvani kanssa ihan kaksin voi helposti laskea kahden käden sormilla. Eläinten ääniä, niitä joita esikoinen vauvana rakasti, en ole esittänyt Pikkuveljelle kertaakaan. Vauvamuskarin sijaan Pikkuveli on saanut musisoida isoveljensä ryhmän mukana, lähinnä toisten menoa seuraten, ja vauvatusta en saanut sitäkään kokeiltua. Perheen menoon Pikkuveli on toki sujahtanut ihan olennaiseksi osaksi, mutta nimenomaan osaksi, ei sellaiseksi päähenkilöksi kuin isoveljensä viisi vuotta sitten.

Oikeastaan huonoäitifiilis, se kuuluisa, iski vasta neuvolassa, jossa varovasti kysyttiin, olemmehan muistaneet jumpata vauvan kanssa tarpeeksi. Että kun jalat, ne joille Pikkuveli mielellään ponnistaa nähdäkseen isoveljensä puuhat viereisellä kiipeilytelineellä, kyllä ovat jo vahvat, mutta ylävartalo ei. Kotiin viemisiksi saimme morkkiksen lisäksi ohjeet Pikkuveljen ylävartalon jumppaamiseksi. Olisi toki pitänyt tajuta itsekin, aiemmin. Olisi pitänyt kasata jumppakaari, treenata, loruttaa - siitäkin huolimatta, että on ollut esikoisen futiskoulu, kaverisynttärit ja leikkitreffit, lattialle levinneiden hamahelmien keräys, pyykit, tiskit, maailman parantaminen hiekkalaatikon reunalla toisten äitien kanssa ja se lounas, jonka on oltava valmiina viimeistään puoli kahteentoista mennessä. Pitänyt ehkä jättää ne hamahelmet keräämättä ja kahvin juomatta ja lorutella kuopukseni kanssa vähän useammin.

Samalla viikolla kaveri jakoi Facebookissa tämän. Osui ja upposi.

Pitänee kaivaa esille se Pikkuveljen vauvakirjakin, se mihin kyllä tallensin kiehkuran vastasyntyneen tukkaa, mutta joka sittemmin hautautui kirjastosta haettujen lastenkirjojen alle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti