keskiviikko 31. elokuuta 2016

Inka Nousiainen: Arvaa ketä ajattelen

"- Kokeilen vain. On siellä pieni alku. 
Ja hän, kysymässä (niin kuin kysyisi joskus myöhemminkin, täsmälleen yhtä ohuella äänellä):
 - Mitä?
Ja toinen, tavallaan vastauksena kysymykseen, tavallaan ei:
 - Joillekin kasvaa siivet ja joillekin selkäevät. Ja joillekin ei mitään."


Inka Nousiainen: Arvaa ketä ajattelen (2007)
WSOY, 173 sivua. 


Olipa kerran (periaatteessa) onnellinen perhe. Se sellainen, jossa on kaksi pellavapäistä lasta vihreän Saabin takapenkillä, tyttö ja poika, kahden vuoden ikäerolla syntyneet. Sellainen, jossa kaikkien nimet sopivat yhteen, muodostavat ihan niin kuin sellaisen pienen mantran, jota hyräillä aina ennen nukkumaan menoa: Ari, Aura, Aki, Aino, AAAA. Sellainen perhe, jonka tavallisen talon tavallisissa huoneissa ovet olivat usein kiinni, päiviä oli mahdotonta erottaa toisistaan ja joiden talossa asui myös Hiljaisuus.

Vuosia myöhemmin Aino odottaa vieraita ensimmäiseen valokuvanäyttelyynsä ja kokoaa kuvien keskellä samalla repaleisia lapsuusmuistojaan.

"Kun suru sitten tuli, sen luuli ottavansa vastaan. Siihenhän sitä oli valmistautunut, sitä varten ollut. Istunut paikallaan niin kuin asemahallissa istuu siinä vaiheessa kun on jo niin pahasti myöhässä, ettei mitään kiirettä enää ole. Kädet sylissään, penkissä taaksepäin nojautuneena."

Loppukesästä luin Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -romaanin ja rakastuin päätä pahkaa. seuraavaksi kirjastosta tarttui mukaan sitten muutama vuosi aiemmin ilmestynyt Arvaa ketä ajattelen.

Kirkkaat päivä ja ilta -kirjan tavoin tämänkin Nousiaisen juju on sen kielessä, joka itkettää, naurattaa, ravistaa, nappaa mukaansa keskelle tapahtumia ja sanoo koko ajan enemmän kuin mitä sanoja katsomalla näyttäisi. Lukunäytettä etsiessään huomaa olevansa positiivisen ongelman edessä: tekisi mieli kirjoittaa muistiin jotain joka sivulta. Ja kielen takia kirjasta olisi, ihan oikeasti, halunnut pitää enemmän.

Mutta.

Arvaa ketä ajattelen oli niin nätti kirja, että sen arvioiminen ihan kivaksi tuntuu jotenkin väärältä. Ja silti siinä oli jotain, mikä häiritsi, jotain vähän liikaa. Ehkä liian monta kaunista ja kuvailevaa sanaa perätysten, niin pitkiä lauseita ja virkkeitä, että ajatus meinasi kadota jo ennen loppua, pari turhaa metaforaa ja ehdottomasti liian paljon A:lla alkavia henkilöhahmoja. (Okei, Aura ja Ari Aallon lapset voivat vielä olla Aino ja Aki, mutta että Auran Se Oikea ennen Aria olisi ollut Akseli ja sitten Aino tapasi vielä Antonin.)

Harmitti. Sillä vaikka Arvaa ketä ajattelen oli ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ei se siltikään ollut kirja, jonka muistaisi vielä muutaman kuukauden kuluttua - siitäkään huolimatta, että sitä lukiessaan huomasi maistelevansa niitä kauneimpia lauseita useampaan kertaan.

"Aivan mikä tahansa hetki, sillä mitään alkua ei ole paitsi vasta jälkeenpäin. Ja jokainen alku pitää sisällään kaikki toiset alut ja kaikki toiset loput; jokaisen käden kohotuksen ja kosketuksen ja läimäyksen. Höyhenen ja kiven. Narulla kuivuvat vaatteet.
Keltaisen muovisen sandaalin."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti