keskiviikko 24. elokuuta 2016

Kristina Ohlsson: Mios blues

"I mardrömmarna begravdes jag alltid levande. Det var likadant varje gång. Först förståd jag inte vad som skulle hända. Stumma människor höll mig hårt i armarna och tvingade mig att gå framåt. Inte sakta, inte fort. Det var natt och himlen var svart. Luften var varm och tjock. Vi rörde oss genom något som påminde om ett övergivet industriområde. Konturerna av stora, mörka maskiner reste sig runt oss, som skuggor stöpta i järn. Jag ville fråga var vi var, vart vi var på väg. Men munkaveln tvingade mig till tystnad."


Kristina Ohlsson: Mios blues (2015)
Pocketförlaget, 389 sivua.  



Siitä sateisesta iltapäivästä se alkoi, siitä kun Martin Bennerin toimistoon astellut ja itsensä Bobby T:ksi esitellyt mies vaati asianajajaa ottamaan siskonsa Saran tapauksen tutkittavakseen ja puhdistamaan viidestä murhasta syytetyn naisen maineen. Mios blues jatkaa siitä, mihin kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan ensimmäinen osa Lotus Blues jäi.

Yhtäkkiä Martin Benner on huomannut sotkeutuneensa yhä monimutkaisemmalta, synkemmältä ja väkivaltaisemmalta vaikuttavaan rikosvyyhtiin ja tajuaa muuttuneensa pelaajasta pelkäksi pelinappulaksi. Pelastaakseen itsensä ja pienen tyttärensä hänen on nyt Saran tapauksen ratkaisemisen sijaan löydettävä Saran kadonnut nelivuotias poika Mio ja luovutettava hänet miehelle, jolta Sara poikansa halusi piilottaa. Mutta mitä päiväkodilla lopulta Mion katoamispäivänä tapahtui ja voiko poika vielä näin pitkän ajan jälkeen ylipäätään löytyä elossa? Entä kuka pystyy seuraamaan Martinin liikkeitä vain muutaman askeleen päässä mutta kuitenkin näkymättömissä?

Mios blues on kalliita autoja, likaisia poliiseja, häikäilemättömiä rikollisjärjestöjä sekä kilpajuoksua kelloa vastaan.

Kuten Lotus bluesissakin Martin Benner on edelleen egoistinen snobi ja uskomattoman ärsyttävä pelimies, joka on viime vuosina tottunut solmimaan kaulaansa Pradan sormion ja saamaan kaiken hopeatarjottimella. Silti hahmosta, jostain käsittämättömästä syystä, pitää heti ensisivuilta alkaen. Edeltäjänsä tavoin Mios blues tarjoaa myös vauhdikkaita juonenkäänteitä, mielenkiintoisen rikosvyyhdin sekä muutaman yllätyksenkin mutta siinä missä Lotus blues pakotti välillä haukkomaan henkeä, laittoi jälkimmäinen osa muutaman kerran haukotuttamaan. Vaikka Ohlssonin dekkari viihdyttikin, jäi silti mietityttämään, olisiko tarina lopulta toiminut paremmin tiiviimmässä paketissa, yhtenä kirjana.

Ensimmäisen kirjan lukeneille ja Ohlssonin tuotannosta pitäville kakkososa on luonnollisesti jonkinlainen måste. Jos toisen kotimaisen treenaaminen ei juuri tällä hetkellä innosta, voi toki odottaa muutaman kuukauden: Mios blues ilmestyy suomeksi tämän vuoden lokakuussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti