lauantai 13. elokuuta 2016

#sevenfirstjobs eli ne seitsemän ekaa.


Varmasti kukaan Facebookin käyttäjä ei elokuun toisella viikolla onnistunut välttämään käsitettä #sevenfirstjobs.

Muutamassa päivässä naamakirja täyttyi ensimmäisistä työkokemuksista, yleensä lyhyistä pätkistä tai kesätöistä, hanttihommista, joita tehdessä kädet olivat usein ihan kirjaimellisestikin rakkuloilla mutta joita myöhemmin muisteli lämmöllä. Yksi oli ollut jäätelömyyjänä, useampi poiminut mansikoita, yksi työskennellyt motellissa ja toinen eläinpuistossa. Oli hauskoja sattumuksia, jopa epätoivoisia tienaamistapoja, mutta taustalla kuitenkin ajatus, että parempia töitä oli luvassa sitten myöhemmin, kunhan oppirahat oli ensin maksettu.

Siitä sekin sitten kai lähti, Veikka Lahtisen ajatus nimittäin: mitä sitten, jos mitään parempaa ei ikinä tullutkaan? Mitä työkokemuksistaan voi kirjoittaa filosofian maisteri, joka edelleen tekee niitä väliaikaisiksi ajateltuja siivoojan hommia - puhumattakaan siitä, jonka ainoa tulonlähde on tähän mennessä ollut sosiaalietuus? Että #sevenfirstjobs ei alun alkaenkaan ollut mikään hauska nostalgiapläjäys vaan pelkkä somemaailmassa pätemiskeino, tapa tuottaa huonommuudentunnetta niille, joille ei ole jaettu yhtä hyviä kortteja käteen.

Ja kun Lahtisen tekstiä oli jaettu tarpeeksi, tulivat ne, jotka pahoittivat mielensä kaikesta mielensäpahoittamisesta.

Tammikuussa pohdin blogissa, kuinka paljon vauvauutisia somessa on liikaa, tai kuinka paljon onnea, miten vaan. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Kell' onni on, se onnen kätkeköön -mentaliteetti on pelkkää suomalaista yltiöpessimismiä ja että Jaettu ilo on paras ilo, en kuitenkaan halua hieroa onneani omia surujaan kantavan ystäväni naamaan. Mutta kuinka paljon vauvakuvia someen voi päivittää, kuinka usein uutta parisuhdetta hehkuttaa? Ja milloin hauska status on ihan vain hauska status ja milloin pröystäilyä, omalla onnella leuhkimista?

Vaikka hauskoja nämä vanhat työkokemukset kuitenkin ovat, silti. Oman työurani aloitin paikallisen S-Marketin Tienaa tonni -kesätyöntekijänä silloin, kun tonni vielä tarkoitti tuhatta markkaa ja kesätyörahoilla oli tarkoitus päästä Tyrkkyrockiin Tyrävyön keikalle. Kuukauden aikana pääsin jauhamaan jauhelihaa ihan itse ja ehdin kuulla marketissa taustamusiikkina soineen cd-levyn sen verran monta kertaa, että vielä seitsemäntoista vuoden jälkeenkään Fugeesin Killing me softlyä ei voi kuunnella ilman pieniä vilunväristyksiä.

Seuraavana syksynä jaoimme ystävän kanssa kiinteistövälitystoimiston mainoksia. Sovimme (uskomattoman epäreilusta) provikkapalkasta, jossa saisimme tietyn prosenttiosuuden kauppahinnasta, jos meidän jakamamme mainos johtaisi asuntokauppaan. Niiltä poljetuilta kilometreiltä ja ylös-alas rampatuilta portailta emme lopulta tienanneet markkaakaan.

Yhden kesän vahdin kahta tyttöä näiden vanhempien ollessa töissä ja toisen työskentelin paikallisen tanssikoulun näytelmävaraston järjestelijänä. Sen jälkeen siirryin taidenäyttelyn valvojaksi. Näyttelytilan vastapäätä oli paikallinen pubi, josta yksi näyttelyn taitelijoista tapasi hakea aamuoluensa ja tulla sen jälkeen minun seurakseni istumaan. Muutaman taulun jopa möinkin.

Opiskeluaikoina kokeilin myös lehtimyyntiä vajaan kuukauden ajan. Vähän ihaillen kuuntelin aina umpijyväskyläläistä työkaveriani, joka puhelimeen tarttuessaan alkoi aina puhua leveääkin leveämpää savoa ja möi naisille kahden vuoden lehtitilauksia joka toisella puhelullaan. Kun myöhemmin jo irtisanouduttuani laskin omaa tuntipalkkaani kuluneelle kuukaudelle, päädyin alle kahteen euroon.

Sitten lähdin yhdeksi kesäksi Göteborgiin hotellisiivoojaksi, ja samoilla töillä rahoitin myöhemmin opiskeluni myös Suomessa.  

Mutta näiden seitsemän jälkeen tuli vielä seitsemän muuta.

Itse huomaan ärsyyntyväni ihmisten Facebook-päivityksistä lopulta suhteellisen harvoin, ja #sevenfirstjobs oli sekin minulle ennen kaikkea hauskoja tarinoita ystävien menneisyydestä. En silti kiellä, ettenkö näin kohta kymmenen vuotta opetusalan pätkätöitä tehneenä tuntisi jonkinlaisen kateuden piston, kun keväisin naamakirjaan alkaa ilmestyä niitä Kylläpäs on kumman virallinen olo -statuksia. Ihan vaan siksi, että toivoisin, että näiden neljäntoista jatkoksi tulisi enää vain se yksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti