maanantai 12. syyskuuta 2016

"Kas vain", sanoi kasvain ja kasvoi vain.


Helmikuussa kirjoitin lopulta hyvin menneestä synnytyksestäni ja siitä, miten esikoisen synnytyksen jälkeisiin oloihin verrattuna olin Pikkuveljen syntymän jälkeen ihan erilaisessa kunnossa. Jo synnytyslaitoksella mietin, kuinka ihan jo parin viikon päästä kaivaisin esille lenkkarit ja lähtisin lenkille. Työntäisin ehkä vaunuja kevätauringossa, joogailisin iltaisin ja saisin pikku hiljaa oman kroppani takaisin.

Sitten, joku viikko synnytyksen jälkeen, alkoi jalkakipu. Ensin se tuli ja meni ja luulin sitä ihan vain satunnaiseksi suonenvedoksi, ehkä joksikin synnytyksestä tai raskausajasta jääneeksi vaivaksi. Söin magnesiumia, venyttelin. Mutta vaiva oli ja pysyi.

Vähitellen hiipivänä alkanut kipu sen kun voimistui ja paikallistui entistä enemmän vasempaan pohkeeseen. Muutaman kerran kävin lenkillä ystävän kanssa, mutta sen jälkeen oli pakko haudata lenkkarit kaapin perälle. Myös Yoogaian laitoin tauolle parin kuukauden tuskaisen treenailun jälkeen. Kipu jalassa alkoi aina heti liikkeelle lähdön jälkeen ja kesti yhtä pitkään kuin liikekin, huolimatta särkylääkkeistä. Välillä oli vähän parempia päiviä ja välillä taas pelkkiä huonoja. Mutta aina kun kävelin kotoa lähikauppaa pidemmälle, kipu alkoi.

Terveyskeskuslääkäri epäili iskiasvaivaa. Kirjoitti lähetteen fysioterapiaan, suositteli rentoutusharjoituksia ja neuvoi käymään välillä vaikka uimahallissa ilman lapsia. 

Fysioterapeutti heilutteli jalkaa ja päätyi hermopinnediagnoosiin. Käski hommata muotoillut pohjalliset ylipronaation takia ja taivutella nilkkaa jalkahermon löysentämiseksi.

Vyöhyketerapeutti epäili Bakerin kystaa.

Hierojan mielestä kyseessä oli rasvapatti tai revähdys.

"No meillä äiti-ihmisillä nyt on kaikenlaista kremppaa", kommentoi neuvolantäti, kun kerroin kivuistani. No, onhan meillä, ilmeisesti.

Sitten fysiatri löysi pohkeesta jotain. Rasvapatti kuulemma, ihan vaaraton, jonka voisi napsaista pois tuosta vaan.

Lopulta radiologi löysi jalasta kasvaimen.

Viikkojen ja kuukausien jonottamisen jälkeen sain vihdoinkin statuksen kiireellinen. Silti viikko, jonka radiologin ultraamisen jälkeen odotin pääsyä magneettikuviin ja siitä kirurgin arvioitavaksi, oli elämäni pisin. Itketti, ihan hirveästi. Tarkastin ihan varmuuden vuoksi henkivakuutukset, kävin ostamassa pojille talvivaatteet valmiiksi ja valitsin mielessäni hautajaismusiikkia (Kentin Den andra sidan, muuten). Miehen kielloista huolimatta googlasin sanat pehmytkudoskasvain ja sarkooma. Viikonloppuna äiti tuli avuksi ja iltaisin itkin miehen kainalossa peiton alla. Kun viisivuotias kysyi, milloin voidaan leipoa pipareita traktorimuotilla, piti nieleskellä kyyneliä piiloon. Koskaan aiemmin, en edes Pikkuveljen sairaala-aikoina, en ollut ollut niin peloissani.

Pelon kanssa yhtä voimakkaana tuli katkeruus, vaikka kuinka sitä yritinkin sysiä pois. Että miksi minulle, miksi meille, tämäkin? Miksen minä vielä alun vastoinkäymistenkään jälkeen päässyt pelkästään nauttimaan vauvavuodesta, ihanan chillistä Pikkuveljestä ja letkeästä lattemamalifestä, reippailemaan vaunulenkille aurinkoon ja selailemaan matkatoimistojen äkkilähtöjä, haaveilemaan kuukaudesta Intiassa? Samaan aikaan kun odottelin uutta ultra-aikaa möykkyineni satuin lukemaan kahdesta eri blogista tekstit, kuinka hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja positiivisuus palkitaan aina. Jotenkin se ei juuri lohduttanut.

Magneettikuvissa se sitten lopulta näkyi selvästi, schwannooma nimittäin. Kasvain, jonka todennäköisyys ei ole ihan lottovoittotasoa mutta josta tuskin ikinä pääsen vaihtamaan kokemuksia kenenkään tutun kanssa. Hyvänlaatuinen, luojan kiitos, ja ihan pikkuinen, noin sentin, mutta sen verran ikävässä paikassa ja kiinni hermossa, että se aiheuttaa rajun hermokivun heti, kun kävelen pidemmälle kuin olohuoneesta keittiöön tai ylipäätään liikutan jalkaani. Mutta kuitenkin leikattavissa, ilmeisesti lopulta aika helpostikin.

Nyt edessä on siis leikkaus lokakuun alussa. Ja kumma kyllä, vaikka se toki pelottaakin, niin enemmän se tuntuu helpotukselta. Leikkaukseen liittyy tietenkin omat riskinsä, mutta luotto pätevänoloiseen kirurgiin ja suomalaiseen terveydenhuoltoon on silti kova - kuten myös hinku päästä eroon helmikuusta asti vaivanneista kivuista ja kaivaa joskus taas esille myös ne kaapin perälle haudatut lenkkarit. Jos ei tänä vuonna, niin ehkä ensi keväänä pääsen taas sille kauan odottamalleni juoksulenkille.

14 kommenttia:

  1. Voi että, onneksi kuitenkin hyvälaatuinen ja näin. Voimia ja kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä ja kiitos tsempeistä <3. Helpottavaa jo se, että kuukausien epätietoisuus on vihdoin ohi ja saa alkaa odottaa hoitoa.

      Poista
  2. Ai sellainen sieltä sitten paljastui. Onneksi kyseessä tosiaan hyvälaatuinen leikattavissa oleva tapaus. Paljon tsemppiä leikkaukseen ja toipumiseen! <3 Kerro, jos voin olla jotenkin avuksi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3! Ja laittelen kyllä viestiä, sillä leikkauksen jälkeen otetaan ulkoilun sijaan luultavasti mieluummin vieraita kotiin :).

      Poista
  3. Voin vain kuvitella kaikki ne tunteet ja olot, mitä tuollaisessa tilanteessa tulee. Täälläkin joskus mietittiin niitä hautajaisbiisejä, mutta nekin ajat ovat nyt toistaiseksi takanapäin. Kaikille ei käy yhtä onnellisesti. Kovasti tsemppiä sinne ja toivottavasti leikkaus onnistuu hyvin ja pääset taas pian miettimään jaksaako lähteä lenkille vai istuuko vaan koko illan sohvalla, tai jotain :) Kyllä se tuollaisissa hetkissä se oman kullan kainalo on jotain aika tärkeää ja ihanaa, että sellainen sielläkin on!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sohvalla on kyllä tullut istuttua jo niin monta kuukautta, että tuo Lähteäkö lenkille? -olisi ihan toivottu ongelma. Ja siinä olet kyllä ihan oikeassa, että perhe ja rakkaimmat ovat kyllä näissä(kin) tilanteissa ihan korvaamattomia.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. <3 (Siis kertokaa joku, miksen mä saa tällä ikinä tehtyä sitä oikeaa sydäntä!!)

      Poista
  5. Tähän voisi nyt laittaa kaikki kliseiset "kenellekään ei anneta enempää kuin sen mitä jaksaa kantaa" -tyyppiset jutut, mutta toivon että jaksat uskoa että kaikki käy vielä parhain päin. Tsemppiä ja jaksamista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "Kenellekään ei anneta enempää kuin sen mitä jaksaa kantaa" on muuten mun eniten inhoama sanonta, mutta kieltämättä se on ollut tänä vuonna useamman kerran mielessä ja olen yrittänyt tsempata sen avulla... Kiitos ja tsemppiä myös sinne <3!

      Poista
  6. Voi apua, onneksi kuitenkin löysivät suht ajoissa (tosin vasta monen väärän diagnoosin jälkeen) ja toivottavasti leikkaus menee hyvin! Tsemppihalit! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3! Nuo väärät diagnoosit kyllä vähän harmittaa, ja se niihin tuhraantunut aika. Mutta toivottavasti nyt jonkun viikon kuluttua alkaisi lopulta tämä elo ihan oikeasti helpottaa.

      Poista