keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Valon kaupungista, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta ja vähän rahastakin, siitä yhteisestä.


Tiistai-iltana askartelimme poika R:n kanssa kylttiä seuraavan päivän mielenosoitukseen kaupungin leikkauksia vastaan. Suunnitellut 3,2 miljoonan euron säästöt koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta tuntuivat aivan kohtuuttomilta etenkin, kun lapsiperheistä oli kaupungissa säästetty jo aiemmin tänä vuonna: toisin kuin suurin osa muista isoista kaupungeista Jyväskylä päätti rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta elokuun alusta alkaen.

Samalla kaupungissa valmisteltiin Valon kaupunkia ja pohdittiin suuria rakennustöitä Väinönkadulla. Sapetti. Jälkeenpäin ajateltuna ei ehkä olisi pitänyt, mutta torstaikiukuissani kirjoitin Facebook-statukseeni, kuinka mielestäni Valon kaupunki -tapahtuman järjestäminen tässä taloustilanteessa on aivan älytön, älyvapaa idea ja tapahtuma ekologisestikin ajateltuna nykymaailmassa ihan järjetön.

Siitä se polemiikki yllättäen nousi. Sillä siinä missä edeltävinä viikkoina jakamani uutiset ja mietteet kaupungin kasvatus- ja opetussäästöistä keräsivät kukin muutaman hassun no joon, johti torstainen statukseni yhtäkkiä useiden päivien keskusteluun - ja nimenomaan Valon kaupungin, jättiläispupujen, taiteen ja kivojen tapahtumien puolesta.




Koko viikonlopun oli tosi kurja ja tyhmä olo. Tuntui, että koko juttu ymmärrettiin ihan väärin ja minua pidettiin täytenä taiteen- ja kulttuurinvihaajana. Suurin osa tuntui missaavan pointin, joka ei ollut kritisoida taidetta ja siihen panostamista sinänsä vaan sen ajoitusta silloin, kun peruspalveluista suunnitellaan rajuja leikkauksia. Kieltämättä harmitti myös, että kun aiemmin viikolla olin vaihtanut asian tiimoilta ajatuksia puistonpenkillä ja kahvimukin ääressä, aika moni oli nyökytellyt mukana, että näinhän se on ja älytön juttu. Mutta lopulta Facebook-keskustelussa vain yksi kavereistani ei pelkästään peukuttanut vaan ihan oikeasti näki myös minun näkökantani. Yksi. (Mutta siitä yhdestä ja sen puolustuksesta olin kyllä tosi onnellinen.)

Alun perin päätin, etten kirjoita subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta julkisesti enää mitään - ihan vain siksi, että siitä keskusteleminen on niin vaikeaa. Ja tämä nimenomaan siksi, että rajaus jakaa ihmiset niin selkeästi kahteen eri luokkaan: niihin, joiden elämää uudistus hankaloittaa tosi paljon, ja niihin, joita se ei koske ja jotka eivät siksi näe siinä mitään ongelmaa. Mutta viimeviikkoisen keskustelun jälkeen tuntuu, että haluan edes jollain tapaa puolustaa näkökantaani.

Kerronpa, miksi. 

Kun Pikkuveli viime keväänä sairastui rajuun rs-virukseen ja joutui yllättäen viikoksi sairaalaan, oli päiväkoti meidän pelastajamme: samalla kun minä hoidin sitä ihan pientä lastenosastolla, järjestyi sille vähän isommalle heti siksi yhdeksi viikoksi kokopäivähoitopaikka vanhasta, tutusta ryhmästä, jossa se jo muutenkin olisi sen kaksi päivää viikossa ollut. Silloinkaan emme lopulta tarvinneet kuukaudessa edes sitä maksamaamme 84 tuntia. Tarvitsemamme tunnit saimme kuitenkin käyttää niinä päivinä, joina meillä oli niille huutava tarve. Tuntui helpottavalta tietää, että kun elämä koetteli ja oli välillä ihan helvetin raskastakin, oli meillä turvana joukko mahtavia hoitajia ja hoitopaikka, joka joustamalla teki yhdestä ankeasta viikosta edes vähän helpomman.

Kun elokuussa palasimme päiväkotiarkeen, huomasimme, että kaupungin säästötoimenpiteenä voimaan tullut subjektiivisen päivähoidon rajaus sekä uusi varhaiskasvatussuunnitelma veivät meiltä kaiken tuon jouston. Elokuun alusta alkaen perheen viisivuotiaan hoitopäivät olivat tiistai ja torstai ja vain tiistai ja torstai, huolimatta siitä, että meille osoitettuina päivinä emme ikinä saisi käytettyä kaikkia maksamiamme tunteja.


Ja sitten se elämä oli taas vähän hankalampaa: minä sairastuin.

Jos työsuhteessa olevana jäisin sairaslomalle, olisi minulla luonnollisesti edelleen oikeus viedä lapseni hoitoon. Luultavasti siihen jopa kannustettaisiin, sanottaisiin, että lepäile nyt hyvä nainen ja hoida itsesi kuntoon, kyllä me tästä lapsesta sen aikaa huolen pidämme. Päivähoito-oikeuden rajaus tekee sen, että äitiyslomalaisena minun sairaslomani ei ole yhtä tärkeä. Tai ennemminkin: siihen ei ole oikeutta. Sillä sen lisäksi, että minulla on leikkaukseni jälkeen edelleen hoidettavana Pikkuveli, tekee subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen sen, että edes sille isommalle ei ole mahdollista saada väliaikaisesti kokopäivähoitopaikkaa. Toki päiväkodissa kirjattiin ylös meidän toivovan - tarvitsevan - ylimääräisiä hoitopäiviä minun leikkaukseni jälkeen, mutta omaan ryhmään pääsyä ei voitu luvata. Tiedetään ehkä muutamaa päivää ennen leikkausta, meille sanottiin, jos tarpeeksi moni ryhmän muista lapsista, niistä jotka eivät rajauksen piirissä ole, on ilmoitettu sairaiksi ja näin poissa hoidosta. Tämä siitäkin huolimatta, että maksamme kuussa 159 euroa 84 hoitotunnista ja käytämme niistä normaalisti noin viisikymmentä ja että leikkaukseni jälkeen olen kuitenkin takuulla jonkin aikaa todella kipeä, varmasti myös toipilas ja liikun kyynärsauvoilla.

Että näinä viikkoina, joina olen samalla sekä pelännyt ihan hirveästi oman terveyteni puolesta että samalla taistellut (turhaan) uutta byrokratiaa vastaan saadakseni pojalleni hoitoa, ei ymmärrys aina ihan riitä sille, että kaupungin tiukkaakin tiukemmasta budjetista kuitenkin liikenee rahaa useampaankin extrajuttuun.

Meille nyt vaan sattui huono mäihä: minä sairastuin. Muuten me olemme ihan tavallinen perusperhe, jonka elämää uudet kiristykset ja rajaamiset tulevat hankaloittamaan todella paljon jo ihan siitä syystä, että meillä töitä tehdään pätkissä. Vielä enemmän kaupungin nykyiset ja mahdolliset tulevat säästöt kohdistuvat kuitenkin perheisiin, joilla menee lähtökohtaisesti meitä paljon huonommin ja joissa painitaan esimerkiksi sellaisten ongelmien kuten pitkäaikaistyöttömyyden, alkoholismin, vakavan masennuksen tai kokonaan toimintakyvyn vievän sairastumisen kanssa. Jos he meidän tavoin pyytävät tiukassa tilanteessa päiväkodilta apuja, tullaan myös heille tarjoamaan pitkälti eioota. Moni ei varmasti edes jaksa pyytää. Ja uskallan epäillä, että näissä perheissä ei luultavasti viikonloppuna matkustettu keskustaan katsomaan jättiläismäisiä pupuja, vaikka kaupunki ilmaiset linja-autokyydit tarjosikin.

Kun kaupungissa keväällä päätettiin subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta säästötoimenpiteenä, pohdittiin kulisseissa muuten samalla musiikkitalon rakentamista.


Toki ymmärrän, että vakituiseen työsuhteeseen tottuneiden voi olla vaikea nähdä, mikä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisessa oikein mättää. Monelle olen varmasti edelleen virikehoitoa hyödyntävä lattemamma, joka vie lapsensa hoitoon päästäkseen itse vauvan kanssa rauhassa sushille. Toivottavasti, toivottavasti joskus taas olenkin. 

Elokuun alussa voimaan tulleiden säästötoimenpiteiden lisäksi kaupungissa suunniteltiin syksyllä vielä isompia leikkauksia: keskustelun alla olivat muun muassa perhepuistojen lakkauttaminen, koulujen opetusryhmien kasvattaminen, päiväkotien ryhmäkokojen raju suurentaminen, kehitysvammaisten lasten opetuksen heikentäminen, koulunkäynnin ohjaajien määrän vähentäminen, kerhotoiminnan lakkauttaminen sekä koululaisten iltapäivätoiminnan maksujen korottaminen. Samalla valmisteltiin Valon kaupunkia. 


Ja pitäkää minua sitten kulttuurinvihaajana ja ilonpilaajana, mutta tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kaupungissa, jossa suunnitellaan kehitysvammaisten lasten opetuksen heikentämistä kuitenkin rakennetaan nelimetrinen ukkometsovaloinstallaatio.

Olkoonkin tuotettu ympäristöystävällisillä led-valoilla ja osittain myös sponsorirahoilla. Olkoonkin kaupunkilaisia yhdistävä juttu ja kivaa piristystä syksyn keskelle. Olkoonkin tärkeää jo ihan taiteena ja sinä samalla myös hyvää lääkettä apatiaan yhteiskunnassa. Olkoonkin että kulttuurille korvamerkitty rahakirstu on oletettavasti eri kuin (lapsi)perheille korvamerkitty. Silti imagollisesti - ja reiluuden nimissä vielä enemmän - olisi mielestäni oikein turvata ensin kaupunkilaisille elintärkeät peruspalvelut kuten koulutus ja varhaiskasvatus ja vasta sitten panostaa mihinkään ylimääräiseen kivaan. Tosin mitäpä minä tiedän: minä kun olen ollut aina se vähän tylsä tyyppi, joka ottaa asuntolainaa varovasti, säästää opintotuestakin pahan päivän varalle ja käyttää tilinsä viimeiset rahat mieluummin ruokaan kuin keikkalippuihin.

6 kommenttia:

  1. Oon sun kanssa samaa mieltä. Lapsiperheiden olojen huonontumisen huomaa muuallakin Suomessa ja päättäjiltä olisi viisas teko panostaa tosissaan peruspalveluihin. Jos lasten ja nuorten asemaa heikennetään nyt, miten me heistä kasvatamme yhteiskuntakelpoisia työnhakijoita tähän maahan, jossa jokaisen pitää osallistua työllisyystalkoisiin? Ja on loukkaavaa satsata samaan aikaan vaikkapa juuri tuohon valojuttuun, hieman pelisilmää vaadittaisiin. On kulttuuri varmasti tärkeää, mutta niin kuin totesit, kuka siitä jaksaa lähteä nauttimaan, kun kotona on isoja ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tuntuu, että yhdeksänkymmentäluvun laman jälkipyykistä ei ole opittu yhtään mitään ja lapset ja nuoret nähdään vain ja ainoastaan menoeränä eikä esimerkiksi tulevana voimavarana. Surullista maksaa eriarvoistumisen hintaa sitten liian myöhään.

      Poista
  2. Mielestäni lapsilta, perheiltä, köyhiltä, sairailta ja vanhoilta on viety jo tarpeeksi. Kyllä minun mielestä silloin voi karsia taiteesta ja kulttuurista, kun muualta jo karsitaan yhä vain enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samaa mieltä! Harmi vaan, että ne näistäkin asioista päättävät taitavat olla pääasiassa keski-ikäisiä, hyvätuloisia ja terveitä, joten samaistumispinta esimerkiksi köyhän lapsiperheen tai sairaan eläkeläisen elämään on aika pieni.

      Poista
  3. Tylsä ja järkevä kulttuurialalle kouluttautunut Viron sukulaisedustus on samaa mieltä, että rahat pitää sijoittaa ensisijaisesti peruspalveluihin ja sen jälkeen sirkushuveihin jos niitä sellaiseen jää laitettavaksi.

    Koska niinhän se on, että käsite "leipää ja sirkushuveja" on erittäin voimissaan oleva toimintatapa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No harvempi sitä tosiaan pystyy niistä sirkushuveista nauttimaan, jos ei ole saanut leipää päiväkausiin.

      Terkkuja Viroon!

      Poista