perjantai 28. lokakuuta 2016

Äitien (ja isien) välisestä solidaarisuudesta.


Yhtenä keskiviikkona oli tavallista huonompi päivä. Aamun alkajaisiksi väittelimme perinteisesti aamupalasta ja sen jälkeen pukemisesta, mutta selvisimme silti aamukymmeneksi Hippokselle temppuilemaan. Oli haalarit, jumpsuitit, kengät, pipot, hanskat ja kypärämyssyt sekä yksi, joka hermostui pukemisesta, ja toinen, jota piti hoputtaa siihen puolenkymmentä kertaa, jotta ehdittiin bussiin. Hermo kiristi jalan lisäksi myös päässä. Kun temppuilun jälkeen olimme päässeet perhepuistoon ja syöneet siellä eväitä, heittäytyi se isompi lattialle, koska uudestaan ulos mentäessä piti laittaa myös kengät uudestaan jalkaan. Se olisi halunnut mennä sukkasiltaan. 

Päädyimme riitelemään viisivuotiaan kanssa siihen perhepuiston kuistille ja lopulta molemmille tuli itku. Ja koska se oli yksi äitielämäni hienoimpia hetkiä, taisin jossain vaiheessa huutaa myös, että Nyt ne helkkarin kengät jalkaan, että päästään kirjastoon palauttamaan ne samperin kirjat! Vaunujen alla kun oli vielä kangaskasillinen kirjastosta lainattuja Miinan ja Manun äänikirjoja eikä kotiinkaan voinut putkiremontin takia mennä vielä moneen tuntiin.

Meidän siinä kinastellessamme jostain ilmestyi yhtäkkiä meille täysin tuntematon äiti taaperonsa kanssa kysymään, voisiko jotenkin auttaa. Että kun meillä näytti olevan vähän takkuisempi päivä. Että jos se jotain auttaisi, niin hän voisi edes palauttaa ne Miinat ja Manut. Me kun oltiin kävellen ja hän autolla ja hän voisi kotimatkalla koukata hyvin kirjaston kautta.

Lopulta palautimme kirjat kyllä ihan itse, sillä jostain sisältä se kai kumpuaa, se meidän suomalaisten mentaliteetti selviytyä kaikesta aina yksin. Mutta heti tuli kyllä vähän parempi mieli.

Ja se riitakin saatiin pian sovittua.

Aika monesti kuulee sanottavan, kuinka toinen äiti on toiselle susi. Netissä ehkä, mutta onneksi ei oikeassa elämässä.


Viimeksi kuluneen kuukauden aikana nimittäin:


Kun parantelin kotona kipeää jalkaani, laittoi useampikin kaveri viestiä, että voisivat hakea viisivuotiaan mukanaan puistoilemaan. Samalla tavalla me noukimme naapuritalosta mukaamme puistoreissulle yhden ylimääräisen pojan, kun sen pikkusisko oli kipeä ja äiti aika kiinni siinä.

Miehen ollessa työmatkalla viisivuotias sai kaverisynttäreille kyydin naapureilta, jotta minun ei tarvitse lähteä Pikkuveljen kanssa viemään sitä isompaa bussilla juhliin toiselle puolelle kaupunkia.

Laukun pohjalta löytynyt suklaapatukka jaettiin (lasten selkien takana) solidaarisesti tasan.

Kun äitiporukan Facebook-ryhmässä joku valittaa huonosti nukuttuja öitä, ei kukaan kerro heti siihen perään, kuinka oma vauva on nukkunut täysiä öitä koko ajan. Ja kun kipuilen sitä, etten yksinkertaisesti jaksa kokkailla kaikkia soseita itse, lohduttaa itse luomukasviksista soseet keittelevä kaveri, että kyllä Pilttikin on ihan jees.

Kaveri nappasi omien lastensa lisäksi muskariin mennessään mukaansa myös poika R:n, jotta minä ehdin piipahtaa Pikkuveljen kanssa kaupassa hakemassa meille eväitä. Laukusta löytyi puolikas banaani myös minun pojalleni.

Ja kun kaveri latasi perhepuiston kahvinkeittimeen itselleen kahvia, laittoi hän samalla tippumaan kupillisen minullekin.
Joskus se tulee todella tarpeeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti