keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

"Sata päivää.
En ole tullut ajatelleeksi tällaista.
Kukaan ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tällaista.
Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää?
Tauko.
Toistan kysymyksen.
Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää aikaa?"


Fausto Brizzi: 100 onnen päivää (Cento giorni di felicitá, 2013)
Gummerus, 412 sivua.


En tiedä, oliko se pelkkää mustaa huumoria, sarkasmia tai puhdasta sattumaa, mutta kun pari viikko sitten pakkasin laukkua sairaalaan lähtöä varten, heitin mukaan myös Fausto Brizzin kirjan. Kirurgisen odotushuoneessa sen sitten aloitin, 100 onnen päivää, josta olin aiemmin viikolla lukenut suosituksen jostain sattumalta löytämästäni lifestyle-blogista. Monesti niistä löytyy muuten parhaat kirjavinkit; jos lukee muutaman kirjan vuodessa, niin kirja, josta haluaa myös kirjoittaa blogiinsa, on yleensä erityisen hyvä.

Vajaa nelikymppisellä Luciolla on meneillään harvinaisen huono jakso. Hän on juuri jäänyt vaimolleen Paolalle kiinni pettämisestä ja majailee sen seurauksena tällä hetkellä appiukkonsa konditorian takahuoneessa. Kaiken huipuksi silloin tällöin vaivanneiden vastakipujen syyksi paljastuu maksasta löytynyt kuusisenttinen kasvain, syöpä, jonka Lucio nimeää ystäväkseen Fritziksi.

Melko nopeasti selviää, ettei mitään ole enää tehtävissä, ja elinaikaa annetaan kolmisen kuukautta. Elämänsä viimeiset 100 päivää Lucio päättää käyttää hyvin: elää joka päivä niin kuin hänen olisi pitänyt elää jokaisena päivänä sitä ennenkin ja ennen kaikkea saada vaimonsa takaisin.

"Olen Moronin syrjähypyn takia menettänyt lukuisia henkilöitä; ne kaikki ovat Paolassa: vaimo, paras ystävä, rakastajatar, rikostoveri, fani, kaikkeni.
    Kaikkeni.
    Paola on minulle kaikki kaikessa. Se on oikea määritelmä.
    Mitä minä olen hänelle tänään?
    Taakka, kämppäkaveri, hänen lastensa isä, petturi.
    Tiedän että hän rakastaa minua yhä, vaistoan sen.
    Ennen kaikkea se saa minut jaksamaan eteenpäin.
    Kirjoitan Zoffin vihkoon lauseen:
            Koeta saada Paola antamaan anteeksi."

100 onnen päivää on sopiva sekoitus Will Fergusonin Onni tm:ää, Erlend Loen Supernaiivia, Miika Nousiaista ja ihan pikkusien myös Tuomas Kyröä, ilman sitä mielensäpahoittajan synkistelyä tosin. Saako syövästä ja kuolemasta kertovaa kirjaa sanoa hauskaksi? No saa tai ei, niin sellainen 100 onnen päivää kuitenkin on. Ei ehkä nauran ääneen  -hauska niin kuin vaikka Vadelmavenepakolainen, mutta hauska kuitenkin, ja kun kirjan lopussa muutaman kerran - tunnustan! - niistin nenääni, ei se johtunut pelkästä liikutuksesta.

Entä mitä minä sitten tekisin, jos jäljellä olisi enää sata päivää? Ensin varmaan hautautuisin peiton alle useammaksi päiväksi. Mutta sitten, itsesäälissä tarpeeksi ryvettyäni ja aikaa riittävästi haaskattuani pakkaisin laukut ja kaikki kolme miestäni, tyhjentäisin säästötilin, jota en enää tarvitsisi, ja lentäisin jonnekin, missä hiekka on valkoista, vesi vihreää ja hedelmät makeita. Lucion ratkaisin voi lukea 100 onnen päivästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti