lauantai 15. lokakuuta 2016

Leikkauksesta, hitaasta toipumisesta, American horror storystä ja 100 onnen päivästä.


En tiedä, onko tämä pelkästään meillä, mutta tiedättekö sen tunteen, kun kaikki vastoinkäymiset ja hankaluudet tuntuvat kasaantuvan samalle viikolle tai samoille päiville? Muutamaa päivää ennen minun leikkaustani meille rantautui nimittäin se jokavuotinen syysflunssa, jota siihen saakka olimme onnistuneet kuin ihmeen kaupalla välttelemään. Viisivuotias yski, Pikkuveli yski ja molemmat olivat todella limaisia. Minun leikkauspäivänäni sairastui lopulta myös isi, perheen keuhkokuumetoipilas. Kun siihen päälle vielä ilmoitettiin, että taloyhtiön putkiremontti, se jonka piti valmistua päivää ennen leikkausta, viivästyy ja että kaksi päivää leikkauksen jälkeen meillä on jälleen kymmenen tunnin viemärin- ja vedenkäyttökielto, en enää tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Lopulta tehtiin kumpaakin. 

Mies poti alkuviikon flunssaansa, piti sitten joululomansa jo ennakkoon ja teki siinä sivussa töitä kotona sen verran, mitä pystyi. Syötiin Dolmio-valmiskastikkeita, hoidettiin nuhaista Pikkuveljeä vuorotellen ja sairastettiin, molemmat. En tiedä, oliko syynä meidän soittamamme vihaiset puhelut, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamiseen liittyvä tarveharkintapykälä, päiväkotikavereiden lomapäivät, yleinen ymmärrys vai päiväkotiryhmässä jyllännyt vesirokkoepidemia, mutta poika R:lle järjestyi kuin järjestyikin lopulta ja onneksi kolme ylimääräistä hoitopäivää - ja ne tulivat ihan oikeasti tarpeeseen. Viikon aikana viisivuotias ulkoili kavereidensa kanssa, askarteli keräämistään kepeistä käärmeen, osallistui temppujumppaan ja kävi kerran myös jäähallilla luistelemassa - mitään näistä en minä olisi kuluneella viikolla voinut tarjota. Päiväkodista haettiin joka päivä tyytyväinen poika enkä kertaakaan tuntenut itseäni lattemammaksi, vaikka vietinkin viikon vauvan kanssa kotona samalla lueskellen ja katsellen American Horror Storya.

Itse leikkaus meni onneksi hyvin: kasvain saatiin jalasta pois kokonaisena, ilman että sen vieressä kulkenut jalkahermo vaurioitui operaatiossa. Pyynnöstäni sain leikkauspöydällä maatessani nähtäväkseni minusta poistetun palan. Aika pieni hillosipuliksi, kommentoi yksi hoitajista, ja siltä se kieltämättä näytti. Ja siitä huolimatta se alle sentinkokoinen möykky aiheutti minulle välillä ihan käsittämättömän suurta kipua, joka teki liikunnasta mahdotonta ja arjestakin välillä tosi vaikeaa ja väritti suurimman osan Pikkuveljen vauvavuotta. 

Vaikka sekä paikallinen että koko takareiteen säteillyt hermokipu, uskomatonta kyllä, tuntuu jääneen leikkauspöydälle, on edessä vielä pitkä toipuminen: vasta useampi päivä leikkauksen jälkeen jalka kesti edes jonkun verran painoa ja kasvaimen kohdalla jalassa on kymmenen sentin leikkaushaavan lisäksi myös polvesta nilkkaan ulottuva mustelma. Sen mitä flunssaisen perheen hoidossa on ehtinyt, on ollut pakko levätä, mutta loppuviikosta sekin alkoi jo uuvuttaa. Tuli ikävä puistoa, ulkoilua, Taikurin bataattiranskalaisia ja maailman parantamista hiekkalaatikon laidalla, puistokavereita erityisesti. Ja sitä kivutonta liikkumista, josta koko vuoden olen haaveillut.

Kieltämättä vähän nauratti, sillä sarkastisella tavalla nimittäin, kun blogin Facebook-sivuille (tykkäämään pääsee muuten tästä) TBT-tekstiä etsiessäni eteen sattui tämä postaus vajaan vuoden takaa. Eipä tullut tästä vuodesta mitenkään erityisen rento, kiireetön tai draamavapaa niin kuin olin toivonut. Herra Murphy, ole hyvä ja lopeta blogini lukeminen n-y-t-NYT!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti