sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

"Ne olivat onnellisia päiviä. Jokaisessa hetkessä niiden jälkeen, saunassa kesällä, talviaamuna muiden vielä nukkuessa, hiihtolenkillä keväisessä metsässä, tiskatessa eilisen astioita juhlien jäljiltä, on ollut häiveitä noista päivistä Berliinissä. Olen yrittänyt muistaa jokaisen sanan, jokaisen ilmeen, jokaisen aterian, jokaisen jäätelön ja kahvikupillisen, kattojen yllä pääskyset, nurmikko puistossa jo karheana, teidän ruskettuneet säärenne ja naurunne, joka kiiri lehmusten yläpuolelle pääskysten siipiin kun juoksitte toisianne karkuun. Taivas oli iltaisin jo syvänsävyinen, painava lähestyvästä syksystä. En tunnistanut onneani, olin milloin janoinen, milloin pitkästynyt, milloin tuskastunut lomaan ja toimettomuuteen. Olin malttamaton, podin koti-ikävää. Olin hölmö. Kaikki, mikä oli arvokasta, oli minulla siinä, vielä hetken aikaa siinä."

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (2016)
Otava, 358 sivua.


Heti alkuun: oli kyseessä sitten miten hyvä tarina tahansa, niin jokin osa minusta ei vain voi sietää avoimia loppuja. Tiedättehän, niitä sellaisia, jotka tarjoavat vain kysymyksiä eivätkä yhtään vastauksia ja joiden jälkeen tekisi mieli ravistella kirjailijaa ja huutaa, että Mutta eihän tämä tähän voi loppua, eihän!. Mutta sitten toisaalta tämä voi hyvinkin olla yksi vuoden parhaita kirjoja. Luultavasti onkin.

Paras mahdollinen maailma on Riikka Pulkkisen viides romaani.

Vasta teatterikorkeasta valmistunut Aurelia on samanikäinen kuin vapaa Eurooppa: syntynyt marraskuun yhdeksäntenä kahdeksankymmentäyhdeksän, päivänä jona ihmiset Berliinissä hyppäsivät muurille pienine vasaroineen, jakoavaimineen ja puutarhakuokkineen ja alkoivat hajottaa sitä pala kerrallaan. Se on hänen mantransa, kuin iskurepliikki, joka kuulostaa hyvältä tuoppien yli lausuttuna: olen yhtä vanha kuin vapaa, yhtenäinen Eurooppa. Mutta sitä Aurelia ei tiedä, tai surultaan pysty muistamaan, että Berliinillä on hänelle toinenkin, vahvempi, merkitys.

Sitten Aurelia saa kiinnityksen arvostetun teatteriohjaajan uuteen Muuri-työnimellä kulkevaan näytelmään - seuraavat viikot hänen on puhuttava Berliiniä, hengitettävä Berliiniä, olla joku muu ja samalla oudolla tavalla oma itsensä. Samaan aikaan Aurelian isä makaa sairaalassa mykkänä aivoverenvuodon jäljiltä ja äiti pommittaa tytärtään puheluilla, joihin Aurelia itsepintaisesti kieltäytyy vastaamasta.

Paras mahdollinen maailman on kirja totuudesta ja kuvitelmista sekä niiden rajoista, kirja muistista ja muistoista, maailmojen rakentumisesta ja sortumisesta, kirja vaikenemisesta. Siitä mitä on olla - hetkissä, osa kokonaisuutta, läsnä ja olemassa - ja toisaalta olla olematta, siitä kuinka läsnäolo muuttuu poissaoloksi, kun kääntää hetkeksi selkänsä.

"Myöhemmin kun ajattelin asiaa, tajusin, että kun istuuduimme ikkunalaudalle, en vielä rakastanut, ja kun nousimme ja suljimme ikkunan, palasimme keittiön ovelle, katselimme hiukan hämillämme olohuoneeseen aivan niin kuin pelkäisimme jonkun nähneen meidät ja etsimme muita, jotakuta, edes yhtä sammaltavaa opiskelukaveria joka rikkoisi kohtauksen tiheyden, minä jo rakastin."

Luin jostain haastattelun, jossa Riikka Pulkkinen kertoi matkustaneensa viime kesänä tyttärensä kanssa Berliiniin tekemään taustatutkimusta Parasta mahdollista maailmaa varten: istumaan puistonpenkeille, kulkemaan Kreuzbergin katuja, matkustamaan U-Bahnilla, hakemaan kahvin siitä samasta Starbuck'sista, jossa Aureliakin pistäytyi. Ykistyiskohtien tarkkuus ja paikkansapitävyys tekstissä näkyykin, mutta pelkästään hyvällä tavalla, ilman että se tekee kirjasta missään määrin raskaan. Ehkä se on pelkkää matkakuumeeseen sekoittuvaa nostalgiaa, mutta välillä sivuja lehteillessä voi melkein kuulla U-Bahnin kolinan (okei, ja myös Scorpionsin Wind of changesin viheltelyt).

Silti, jos jostain Riikka Pulkkista pitää kritisoida, niin siitä hermoja kiristävästä tavasta jättää asioita sanomatta. Sillä niin kuin aiemmat Pulkkiset, myös Paras mahdollinen maailma on kirja, joka tekisi mieli lukea heti uudestaan - ihan vaan jos jotain rivien väliin piilotettua etenkin siitä hitaasti käynnistyneestä kirjan alkuosasta kuitenkin jäi ensimmäisellä kerralla huomaamatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti