tiistai 22. marraskuuta 2016

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Kuka siis tietää, miten muistoni ovat rellestäneet ja temmeltäneet, kun niitä ei juuri ole suitsittu vahvistuksilla? Ellei koulukiusaajia oteta lukuun, Fernistä puhuivat vain Donna-mummi, joka lopetti viimein äidin käskystä, ja Lowell, joka lähti viimein pois. Kummallakin oli niin ilmeinen taka-ajatus, ettei heihin voinut luottaa: Donna-mummi halusi estää äitiä joutumasta syntipukkien joukkoon, ja Lowell hioi kertomuksensa veitsiksi.
     Olipa kerran isä, äiti ja heillä kaksi tytärtä, joita he olivat luvanneet rakastaa täsmälleen yhtä paljon."


 
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We all are completely beside ourselves, 2013. Suomennos Sari Karulahti.)
Tammi, 363 sivua.


Tarinalla on aina alku ja loppu, mutta tämä tarina alkaa keskeltä. On vuosi 1996 ja 22-vuotias Rosemary Cooke asuu opiskelija-asunnossaan Kalifornian Davisissä ja etsii sekä omaa suuntaansa että itseään. Itse asiassa hajallaan, suunniltaan ja särkynyt on koko Rosemaryn perhe: professori-isä on kovaa vauhtia alkoholisoitumassa, äiti ahdistunut ja Rosemaryn isoveli Lowell karkasi kotoa vähän sen jälkeen, kun Rosemaryn kaksoissisko Fern oli viety pois. Juhlapäivinä ruokapöydän ympärille kerääntyy enää Cooken perheen rippeet, eikä kalkkunaa leikatessa ikinä saa puhua niistä asioista, joista eniten pitäisi. Olipa kerran isä, äiti ja heillä kaksi tytärtä, joita he olivat luvanneet rakastaa täsmälleen yhtä paljon. 

Sen enempää kirjasta ei ennalta juuri kannata tietääkään, jottei pilaisi vähän ennen tekstin puoliväliä tulevaa yllätystä.

Yhden asian tosin tiesin jo reilusti sitä ennen, jo heti silloin, kun tarina oli vasta aluillaan: tämä ei ole ollenkaan minun kirjani.

Jo useampi vuosi sitten kirjoitin kuulemastani teoriasta, jonka mukaan kirja ei tule kolahtamaan missään vaiheessa, jos se ei ole tehnyt sitä kolmenkymmenen ensimmäisen sivun aikana. Silloin tuskailin Lorna Byrnen enkelikirjan kanssa ja päätin opetella jättämään kirjoja, niitä tylsiä ja jopa niitä ihakivoja, kesken. Alkuvuodesta toistin saman Susan Fletcherin Noidan rippiä lukiessani: tänä vuonna todellakin opettelen jättämään kirjoja kesken. Silti jostain se aina kumpuaa, joku kiltin tytön syndrooma kai, joka pakottaa hoitamaan hommat loppuun niin hyvin kuin mahdollista, vaikka sitten hammasta purren: suorittamaan lukion pitkän fysiikan kurssit kiitettävin arvosanoin (siis minä, humanisti), kävelemään parin kilometrin matkan töihin ja takaisin vielä päivää ennen synnytystä, ja lukemaan kokonaan aloitetut tarinat, ne huonommatkin. Hyvä ominaisuus monessa suhteessa muttei yhdessä: elämä on oikeasti ihan liian lyhyt mitäänsanomattomille ja keskinkertaisille kirjoille.

Silti, loppujen lopuksi tuntui mahdottomalta nimetä yhtä syytä sille, miksi Olimme ihan suunniltamme eteni niin takkuisesti eikä juuri aiheuttanut riemunkiljahduksia. Sillä olihan tämä myyntimenestys, arvostelumenestys, bloggaajien hehkuttama ja palkittu kirja, muutaman kaverin jopa nimenomaan minulle suosittelema - ja silti, minusta, ihan uskomattoman tylsä. Aikamoinen yllätyskäänne Fowlerin kirjaan kyllä sisältyy, se täytyy myöntää, ja sen jälkeen kirja ei enää yhtäkkiä olekaan mikään tavanomainen perhehelvettikuvaus. Mutta ehkä juuri siksi se ei toiminut minulle.

4 kommenttia:

  1. Äsh, harmi, että luit loppuun pettymyksen. Tiedän tunteen. Jotain muutakin olisi sillä aikaa voinut lukea vaan niin, kai se on se kiltin tytön syndrooma, kun on pakko lukea loppuun.

    Kolahti muuten tuo töihin kävely. Itse vähän nuorempana pyöräilin töihin noin 5 km joka päivä säästä välittämättä. Voit arvata millaista vaihtovaatekasaa kannoin päivittäin sateen kestävässä repussa, koska no Turussa lievästi sanottuna vähän sataa esimerkiksi aina. Mutta en antanut periksi kuin lumen tullessa, koska se on minusta ainoa järkevä syy käyttää bussia pyörän sijaan. NOH sitten päästäänkin tähän päivään, kun nykyään olen myöntynyt menemään kouluun bussilla (yleensä aikaisina aamuina, muuten saatan kävellä) ja kävellä VAIN takaisin. Luuserihan tässä, kun maksaa sen 1,70 euroa opiskelijana bussimatkasta sen sijaan että kävelisi sen 40 minuuttia. HUOH. Pääseeköhän näistä ajatuksista ikinä eroon? Voitto sentään se, että käytän sitä bussia kaikesta huolimatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta tässähän on jo uuden vuoden lupaus valmiina: vuonna 2017 jätän kesken sekä huonot että keskinkertaiset kirjat ja keskityn niiden sijasta niihin hyviin.

      Ihme juttu tuo periksiantamattomuus - tai periaatteellisuus - joissain, välillä vähän turhissakin, asioissa. Vielä tammikuussa kävelin puilisen tuntia töihin, hitaasti lyllertäen tietty, koska liike aiheutti supistuksia, mutta kun vaihtoehtona oli mennä ensin yhdellä bussilla keskustaan ja siitä toisella takaisin samaan suuntaan ja työpaikalle, tuntui helpommalta edelleen kävellä. Ja halvemmalta. Ja ihan myös siltä, että jaksan edelleen. Mutta aika äärirajoilla varmaan mentiin, kun toisena äitiyslomalpäivänäni olin sitten jo synnyttämässä.

      Poista
  2. Minä en tykännyt tästä kirjasta ollenkaan. Pakko se oli kuitenkin lukea loppuun, kun olin uvannut kirjoittaa arvostelun Risingshadow-sivustolle. Teoksen mainostama suuri paljastuskin oli ihan lattea. Jokin päähenkilössä, kerrontatavassa ja tarinassa ei vaan ollut minulle tarkoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, sinäkin! Myös täällä kirjan kerrontatapa ja tyyli yleensäkin olivat niitä seikkoja, jotka tekivät tekstikstä jotenkin raskaan lukea ja seurata ja päähenkilön sähläämiseen en osannut samaistua yhtään. Kirjan yllätys tosin toimi minulle, mutta vain muutaman sivun, eivätkä sen tuomat teemat tuntuneet lopulta kauhean mielenkiintoisilta nekään.

      Poista