tiistai 8. marraskuuta 2016

Kärsi, äiti, kärsi.


Kun viime torstaina oli vähän vetämätön, flunssainen olo, olin enemmän kuin onnellinen viisivuotiaan päiväkotipäivästä. 

Aamun imetysmaratonin käytin katsellen Netflixistä Orange is the new blackiä ja Pikkuveljen päiväuniaikaan kömmin takaisin sänkyyn, untuvapeiton alle ja jatkoin sarjaani siitä, mihin se aamulla oli jäänyt. Silti iltapäivällä oli pakko tarttua imuriin. Ihan vaan, että onhan tässä kuitenkin jotain tänään tehty. Olin toki imettänyt, vaihtanut vaippaa, lämmittänyt ruokaa, syöttänyt ja kerännyt pöydän alle lennelleet appelsiininpalat, raivannut keittiön, pedannut sängyt ja viikannut pyykkiä, mutta suurimman osan päivästäni olin viettänyt vaakatasossa vankiladraamaa tuijottaen. Ja samaan aikaan isompi lapsista oli hoidossa. 

Päiväkotiin kävellessä oli vähän syyllinen olo. Ihan samalla tavalla kuin silloin kerran viime vuonna, kun yhtenä päivänä pääsin aiemmin töistä ja sen sijaan, että olisin rynnännyt hakemaan poika R:ää ennen päiväuniaikaa, suuntasinkin kampaajalle. Myöhemmin päiväkodilla en kehdannut edes ottaa pipoa päästä, ettei uusi hiusväri olisi paljastanut, että näin sitä vaan äiti aikansa käyttää, mokomakin lattemamma.

Kumma juttu nimittäin, sillä vaikka me äidit kuinka kahvipöytäkeskusteluissa ja Facebook-kommenteissamme kilvan kehotamme toisiamme olemaan armollisia itsellemme, nukkumaan aina kun vauvakin nukkuu, unohtamaan ne pölykoirat ja varaamaan ajan kasvohoitoon, niin silti lattemamma on jotain, minkä sanoessaan on pakko vähän tuhahtaa ja nostaa nenää pystyyn. Että tuossa se vaan istuu kahvilla ja rentoutuu vauvan nukkuessa vaunuissa ja pahimmillaan samalla kun isompi lapsista on jonkun muun hoidettavana.

Päiväkotien resurssipulan toki tiedän, ihan niin kuin tiedän päiväkotipaikkojen vähyydenkin. Toisaalta tiedän myös, että meillä Suomessa jokaisella lapsella on oikeus tasokkaaseen varhaiskasvatukseen ja samanikäisiin leikkitovereihin, ja että näistä molemmat ovat tärkeitä lapsen kouluvalmiuksien sekä myöhemmin koulussa pärjäämisen kannalta. Ja että oikeus varhaiskasvatukseen ei riipu vanhemman statuksesta, vaan on kunnan velvollisuus järjestää päivähoitopaikka ainakin minimitunneiksi kaikille sitä toivoville - huolimatta siitä, miten vanhempi sen ajan käyttää.

Siksi en jaksa aina ymmärtää tätä meidän suomalaisten, minunkin, ajatusmallia siitä, että oikeaan äitiyteen kuuluu aina pieni kärsimys: kahvi juodaan kylmänä tai korkeintaan kertaalleen mikrossa lämmitettynä, kampaajarahat käytetään merinovillaiseen kypärämyssyyn ja apua pyydetään vasta silloin, kun ollaan ihan äärirajoilla - jos silloinkaan. Että pikkulapsiarjen kuuluu olla ennen kaikkea raskasta, kuormittavaa ja uuvuttavaa ja että silloin kuuluu unohtaa itsensä ja kadottaa kaikki entiset kiinnostuksenkohteensa jonnekin kurahousupyykin ja maissinaksusotkujen alle. Ja että ennen kaikkea: itse ne lapset on hoidettava, kun ne on kerran itse hankittukin, oli tilanne sitten mikä hyvänsä ja etenkin silloin, kun se tilanne on vielä ihan hyvä.

Voi kun me osaisimme päästä tästä ajatusmallista, minäkin. Pyytäisimme apua, jos sitä tarvitsisimme ja välillä vaikka silloinkin, kun emme sitä edes tarvitsisi. Muistaisimme kerhot, lapsiparkit ja päiväkodin, muskarit, mummolat ja MLL:n. Ottaisimme omaa aikaa mieluummin ennaltaehkäisevästi kuin vasta viimeisenä oljenkortena. Ja sitten sen kerran kun sattuisimme saamaan eteemme kuuman erikoiskahvin, jota kukaan ei olisi vielä kertaalleen lämmittänyt, joisimme se hyvällä omallatunnolla. Ajattelisimme termiä lattemamma ennemminkin äitinä, joka muistaa välillä hoitaa myös itseään, kuin henkilönä, jonka pitäisi juuri sillä hetkellä olla lataamassa pyykkikonetta täyteen.

Sillä onhan se arki vähän tätä: takuulla kiireistä, usein väsyttävää, varmasti täyttä ja masentavaakin, aina välillä. Ja jos silloin joku äiti joskus käyttää päiväkotiajan istahtamalla latten ääreen, niin istukoon. Varmaan se on sille sen jaksamisen ja sujuvan arjen kannalta aika tärkeää ja tulee sille ihan tarpeeseen.

4 kommenttia:

  1. En ole äiti enkä vanhempi, enkä tiedä haluanko koskaan ollakaan, mutta kirjoitat tästä asiasta hyvin. Omassa lähipiirissäni on syntynyt kavereille vauvoja ja yleensä ensimmäinen asia mitä sanon, on, että pyydä sitten apua ihan missä tahansa koska tahansa, että voin käydä vaikka kaupassa jos tarvis. Sillä oma ajatukseni lapsista on lähinnä se, että _miten kukaan jaksaa_? :D

    Olen kyllä sitä(kin) mieltä, että lapset ovat myös (useimmiten) valinta. Kun lapsia on, niin toki he ovat tärkeitä, toki heihin tulee käyttää aikaa ja laittaa etusijalle. On typerä ajatella, ettei elämä muutu tai saisi muuttua lasten myötä, että edelleen pitäisi olla yhtä lailla aikaa KAIKKEEN kuten ennenkin. Eihän se ole mahdollista. Minusta on aivan käsittämätön ajatus, että joku vie lapset hoitoon, jotta voi muutaman tunnin tuijotella telkkaria PÄIVITTÄIN. Mutta oma aika - se on jokaiselle ihmisella tärkeä osa omaa hyvinvointia. Eiköhän ne lapsetkin voi paremmin kun vanhemmat ehtivät elämän pikajuoksussa joskus myös pysähtyä, rentoutua ja hakea ne lapset kotiin hymyssä suin.

    Nämä ovat siis puhtaasti lapsettoman ajatuksia, joita ei ehkä edes pitäisi sanoa ääneen, mutta sanon silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ehdottomasti saa sanoa ääneen, tottakai!

      Ja siinä olen kyllä samaa mieltä, että lapset ovat (useimmiten) valinta ja niiden myötä myös elämä luonnollisesti muuttuu: pikkujoulukalenteri huutaa tyhjyyttä, pidempien reissujen suunnittelu on (pääasiassa taloudellisista syistä tosin) jäissä ja kuluneen viiden vuoden aikana muistan ainoastaan yhden kerran, kun olen käyttänyt kirjan lukemiseen koko päivän - silloinkin siksi, että olin niin kovassa kuumeessa, että lastenhoito oli ulkoistettu kokonaan miehelle. Toisaalta nuo on asioita, joita en enää edes juuri osaa kaivata, sillä elämä on nyt tätä, ihan muuta.

      Mutta vaikka lapset ovatkin valinta, niin toisaalta taas harva valitsee koliikkivauvan, refluksilapsen, erityislapsen, harvinaisen vaativa vauvan, synnytyksen jälkeisen masennuksen tai vaikka yllättävät synnytyksen jälkeiset komplikaatiot. Siksi tämä "Hoida itse lapsesi, kun ne kerran itse hankitkin" -ajatusmalli tuntuu vähän vaaralliselta ja ihmisiä äärirajoille ajavalta.

      Mutta aika ihana, että olet tarjonnut tuoreilel äideille apua. Toivottavasti ne osaa, kehtaa, ottaa sitä vastaankin <3.

      Poista
  2. Ihan samaa mieltä kanssasi. Tosin yleensä se julmin ja kärkkäin äidin arvostelija on oma itse.

    Latte-mamma kuvaa minusta ennemminkin näitä Espoon hyvätuloisten perheiden äitejä, jotka vievät 2-3 -vuotiaan lapsensa 5-päiväiseen kokopäivähoitoon, kun seuraava lapsi syntyy. Onhan heilläkin tietysti syynsä, voi olla että isä tekee 12-tuntista työpäivää eikä osallistu ollenkaan lasten- tai kodinhoitoon.

    Ja tuohon tv:n katseluun, se on loistavaa rentoutumista silloin kun on väsynyt. Vaikka katsoa tuntitolkulla jotain joutavanpäiväistä sarjaa. Pointti on siinä kun imettää ja käy ylikierroksilla, nukkuminenkin on vaikeaa ja päivät kuluu ”äiti-kuplassa”, silloin pääsee hetkeksi "pois" siitä tilanteesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei ole myöskään ikinä toiminut tuo "nuku silloin, kun vauva nukkuu" -neuvo, sillä tämäkin vauva on nukkunut lähinnä ainoastaan liikkuvissa vaunuissa ja kotona kiinni rinnassa. Siksi päiväunien sijaan lepään nimenomaan Netflixiä tuojottamalla silloin, kun se isompi ei ole siinä vieressä hoidettavana.

      Mutta totta, itse kai sitä arvostelee itseään kaikista kärkkäiten. Heti tämän kirjoitettuanikin alkoi nimittäin kummasti tuntua siltä, että itse ne lapset on hoidettava, kun ne kerran on hankkinutkin ja että ehkä nuo viisivuotiaan kaksi hoitopäivää viikossa ovat lopulta ihan vain minun omaa laiskuuttani...

      Poista