lauantai 19. marraskuuta 2016

Onni on keittiön pöydän alle unohtunut leikkimiekka.


Reilu vuosi sitten nakkeja ja perunasalaattia vuoden viimeisenä päivänä pöytään kattaessani toivoin rauhallista, draamavapaata vuotta. Vähänpä tiesin - tulikin isojen asioiden vuosi.

Vaikka kannoin ylioppilaslahjaksi saamani astiat sekä vuosien aikana hankkimani cd-levyt omasta huoneestani ihan ensimmäiseen kimppakämppään jo kolmetoista vuotta sitten ja viimeiset kuusi vuotta olen lyhentänyt myös asuntolainaa, niin silti tuntuu, että vasta tänä vuonna olen ihan aikuisten oikeasti siirtynyt aikuisten maailmaan. Sillä siinä missä aikuisuus on tähän mennessä tarkoittanut lähipiirissä enemmän koti-iltoja villasukat jalassa ja vähemmän euron bileitä Raatikellarissa, vauvoja, häitä ja lapsia, talohaaveita, raksaprojekteja ja työhuolia, on se tänä vuonna ollut myös avioeroja, lapsettomuutta, kasvaimia, vakaviakin sairauksia ja väsymystä. Ne ajat, jolloin isot huolet olivat opintotuen riittäminen seuraavan kuun neljänteen päivään asti, ruotsin kirjatentti II:sta kunnialla selviäminen ja ehkä, joinain päivinä, myös valmistumisen jälkeinen työllistyminen, tuntuivat jotenkin erityisen kaukaisilta alkuviikosta, kun valitsin tärkeän ystävän apuna sopivaa tekstiä sen rakkaimman kuolinilmoitukseen. On ollut isoja asioita ja isoja taakkoja kannettavana, omia ja toisten. Ja vähän liikaa surua, itsellä mutta erityisesti niillä läheisimmillä, joiden huolia myös haluaisi kantaa.

Toisaalta kuluneella viikolla olen jotenkin entistä enemmän myös tajunnut, kuinka onni oikeasti on nyt ja tässä: Niissä rauhallisissa tiistaipäivissä, joina viikkaan pyykkiä Vi är för alltidia kuunnellen samalla kun Pikkuveli puuhailee olohuoneen matolla. Keittiön pöydän alle unohtuneessa leikkimiekassa, jota kukaan ei ehdi tai viitsi sieltä siivota lelulaatikkoon. Puhelimeen kilahtavassa "Termos! Ulkona?" -viestissä ja puistossa, kahvissa ja ystävissä. Siinä, että se äidin lisäksi sanoo nyt myös kakka, mutta että sen korvan taustalla on vielä ihan vähän vauvantuoksua. Aikaisissa aamuissa, joina jokamarraskuiseen tapaani herään samalla sekä ihan uskomattoman väsyneenä että täysin virkeänä viiden aikaan ja lueskelen kirjaani olohuoneen sohvalla muun perheen heräämistä odotellessani. Makkarakastikkeessa keskiviikkoiltana, perjantaiaamuna meillä pipareita leiponeissa yhdeksässä alle kuusivuotiaassa ja jopa siinä puistoreissussa, joka päättyi itkupotkuraivareihin. Ja siinä, että meitä sentään on edelleen neljä, yhdessä ja kaikki terveitä.

Voi kun sen muistaisi vielä sitten, kun ne seesteiset ajat joskus tulevat. Ensi vuonna, toivottavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti