lauantai 3. joulukuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

"Hän lepää vasta kallioisella laella. Siellä on tuulen pieksemä mänty. Sen runko on oranssi ja paksu kuin omenoita ahminut orava eikä voi tietää, kuinka kauan mänty on sinnitellyt siinä. Hän hengittää jo rauhallisemmin, ottaa ilmaa sisään kuin kaikki olisi hyvin, mutta silloin varoittamatta suusta tuleekin huuto. Se syöksyy ulos sieltä mistä äsken loppui ilma, ja hän kouristuu sen voimasta linkkuun. Hän ojentaa vartaloaan, vetää henkeä rinnat pullistuen, ei saa tarpeeksi, ihan sattuu, ja sitten taas: huuto. Hän huutaa syksyn hiljentämän hämäläiskylän yli niin, että Annakin kuulee koululla.
     Että Olavi on lähtenyt eikä mikään mennyt niin kuin piti." 

 
Laura Lähteenmäki: Korkea aika (2016)
WSOY, 280 sivua.


Laura Lähteenmäen aikuisten kirjat löysin aikoinani ihan sattumalta. Lähteenmäen edellisen, Ikkunat yöhön -kirjan ilmestymisen aikoihin odotin kovasti Laura Honkasalon uusinta ja jostain syystä varausta kirjastoon tehdessäni muistin kirjailijan nimen väärin. Vasta kun pitkän odottelun jälkeen olin hakenut Ikkunat yöhön -kirjan, tajusin sekoittaneeni kaksi nimeä ja kaksi kirjailijaa. Kieltämättä harmitti, mutta kun kerran olin kirjan jo hakenut, päätin sen sitten lukeakin.

Ja hyvä, että luin. Ikkunat yöhön kun oli sen verran vaikuttava lukukokemus, että Korkean ajan ilmestyessä odottelin kirjaa jo ihan tarkoituksella.

Evakkomatka vie Annan ja pikkuisen Lauri-pojan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Kotiin rajan taakse, menetettyyn Karjalaan, on jäänyt kaikki. Annan miehen Olavin palattua jatkosodasta alkaa rakentaminen: koti-ikävä ja suru on unohdettava ja keskityttävä uuteen alkuun, uuteen kotiin ja uuteen elämäänkin, joka jo potkii Annan kämmentä vasten. Ja voisihan kaikki olla huonomminkin, ajattelee Anna katsellessaan Pihlajan emäntää Heljää ja tämän sodan lopulla pahoin vammautunutta miestä Kallea. Kunpa voisi jotenkin auttaa, antaa edes pisaran omasta onnestaan.

Myöhemmin ovat vielä Lea, Ari, Saana, Jaakko ja Emma, Riitta ja Gloria, ne joiden kaikkien tarinoiden alut kirjoitettiin Heljän ja Annan kynillä.

Lähteenmäen kirjassa tarina, tai tarinat, kerrotaan monella äänellä ja monessa eri ajassa ja pienet ja vähän isommatkin kohtalot liittyvät toisiinsa, muodostavat omia kuvioitaan. Korkea aika on kirja valinnoista, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen ja takaisin, ja hyvistä teoista, joilla voi lopulta tehdä myös pahaa.

"Kai tyttö oli selittänyt itselleen äsken puhutut, ei niin mukavat perhesuhteet monin tavoin, ja he tuijottivat toisiaan kuin arvioiden, kuinka paljon toinen kesti suoraa puhetta ja missä kohtaa asiat oli syytä sanoa hellemmin."

Olimme ihan suunniltamme -kirjasta kirjoittaessani pohdin, että olisin ehkä lopulta pitänytkin kirjasta enemmän, jos se jonkun muun sijaan olisi ollut enemmän perinteinen perhehelvettikuvaus. Laura Lähteenmäen uusin taas oli, jos ei niinkään varsinainen perhehelvettikuvaus, niin perinteisempi sukutarina kuitenkin. Mitään pyörää Lähteenmäki ei kirjassaan keksi, eikä sitä uudelleen keksiä tarvitsekaan. Sillä loppujen lopuksi kai riittää, kun on hyvä tarina, sopivasti rikkinäiset henkilöhahmot, toisiinsa kietoutuneet elämät sekä kyky kutoa näistä sanojen avulla kokoon kertomus - ihan niin kuin se on riittänyt Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, Riikka Pulkkisen Totta-kirjassa sekä Laura Honkasalon Eropapereissa. Niistä jos pidit, niin pidät kyllä tästäkin.

2 kommenttia:

  1. Minä pidin tämän tarinan Heljästä. Voi kun tarina olisi kertonut hänestä.
    Minusta Olimme ihan suunniltamme oli parempi kirja kuin tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas olisin lukenut mielelläni lisää Leasta sekä Saanan lapsuudesta. Mutta ehkä idea olikin, että lukija itse täyttää ne aukot, jotka vuosien ja henkilöiden väliin jäivät.

      Poista