keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus

"Muistoissani valkeat merilinnut liitävät pitkin sairaalan käytäviä. Eihän niin voinut olla, mutta sen minä muistan ensimmäisistä käynneistämme sairaalassa Jimin luona. Siipien havinan, höyhenet, ohi häivähtävän meren ja kuoleman hajun, aivan kuin aallot löisivät rantaan jossain rakennuksen uumenissa, aivan kuin arkkitehtuuri kätkisi sisälleen avoimen haavan."


Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj, 2014. Suom. Outi Menna)
Tammi, 365 sivua.


Koko elämänsä ajan Jackien isä Jim on halunnut vain kuolla. Siksi Jackien ollessa kolmetoistavuotias hänen isänsä otetaan sisään Beckombergan mielisairaalaan Tukholman ulkopuolelle ja kiireisen äidin ja särkyneen alkoholisti-isän tytär joutuu rakentamaan arkensa yksin. Mutta koska suurin niistä on rakkaus, matkustaa Jackie viikosta ja vuodesta toiseen tunnollisesti kaupungin ulkopuolelle tapaamaan isäänsä. Välillä on hyviä päiviä, tarinoita ja naurua, mutta välillä myös niitä huonoja, jolloin alkoholisoitunut Jim rypee omassa mustuudessaan haluamatta päästää tytärtään lähelleen.

Vuosien kuluessa Beckombergasta tulee myös Jackien koti, eräänlainen rinnakkaistodellisuus, jossa säännöt kirjoitetaan eri kynällä kuin ulkomaailmassa, ja sairaalan muista potilaista Jackien toinen perhe, rikkinäinen ja vähän vinksallaan oleva, mutta perhe kuitenkin. Ja sitten sieltä löytyy myös rakkaus.

Sara Stridbergin Niin raskas on rakkaus on kirja rakkaudesta, hulluudesta, kuolemasta, pelosta ja toivosta, pimeydestä ja valosta. Se on myös kirja isän ja tyttären välisestä suhteesta ja vaikeasta mutta kuitenkin ehdottomasta rakkaudesta. Synkästä aiheestaan huolimatta Stridberg ei kirjallaan masenna: siellä missä on pimeyttä, on jossain aina myös edes pieni valo.

"Jim ja Lone seisovat Kammakargatanin keittiössä, iltapäivä hämärtyy, Lonella on sylissään sininen kulho ja vispilä, hän on leipomassa sitruunapiirasta, Jimillä on kädessään sherrylasi.
    'Työnnän pääni uuniin niin että tiedät missä olen', Jim kuiskaa ja suukottaa Lonen niskaa."

Osittain omaelämäkerrallinen Niin raskas on rakkaus toi Stridbergille tämän neljännen August-ehdokkuuden. Palapelimäisesti ajassa eteen ja taaksepäin etenevän tarinan ohella kirjan juju on sen lyyrisessä kielessä, metaforissa ja sinisensävyisessä tunnelmassa, joka vangitsee heti ensi sivuilta.

Tai ennemminkin; olisi pitänyt vangita. Minulle lukukokemus kun oli kuitenkin lopulta vähän viileä, pinnallinen, jotenkin puolittainen. Niin raskas on rakkaus on nimittäin kirja, joka olisi vaatinut rauhallisia, hiljaisia iltoja, jolloin voi kenenkään häiritsemättä kääriytyä teekupin kanssa viltin alle ja ihan vaan uppoutua tarinaan. Niitä minulla ei ollut. Ja kun kirjan sitten luki pätkissä, usein vähän liian väsyneenä, toisella silmällä tv:tä katsoen tai samalla vauvaa nukuttaen, jäi iso osa tarinasta saavuttamatta. Tuntui, että käsissä oli yksi vuoden kauneimmista kirjoista, mutta jonka se jokin, se ihan höyhenenkevyt, jäi minulta kiireessä ja väsymyksessä tavoittamatta.

Mutta kuitenkin: tähän kirjaan tartun vielä uudelleen. Joskus sitten, kun tiedän, että kirjaan tarttuessani saan lukea sitä keskeytyksettä, ihan yksin ja koko illan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti