torstai 28. tammikuuta 2016

Hyvästejä ja lettikampauksia.



Jos jossain alitajunnan sopukassa toivoin rauhallista laskeutumista äitiyslomalle, niin sitä en kyllä saanut: sen ihan perustyön lisäksi tällä viikolla on työllistänyt sijaisen ohjeistaminen, ainepino, verbikoepino, sanakoepino sekä työpöydän järjestely ja opetusmateriaalin mapittaminen tämän vuoden osalta - puhumattakaan yhdestä taloyhtiön kokouksesta, yhdestä liikuntaleikkikoulusta sekä yhdestä poikien illasta. Tänään kuitenkin naputtelin koneelle viimeiset numerot, hyvästelin taas yhden mahtavan työporukan sekä oppilaat ja painoin työpaikan oven kiinni yhtä avainnippua köyhempänä. Vaikka kotiin ja äitiyslomalle onkin ihana vihdoin jäädä, oli olo silti enemmän haikea. Sillä juuri tämä on se, mihin työssäni olen väsynyt: joka vuosi joudun pätkätyöläisenä hyvästelemään aina uudet työkaverit sekä ihanat oppilaat, joihin juuri olen ehtinyt kiintyä.

Siksi olikin kiva saada illaksi ihan jotain toisenlaista ohjelmaa: ensimmäinen arki-ilta ilman stressiä tulevasta työpäivästä kului hius- ja kauneusstudio Chillissä Sisustuskärpäsen, Teeleidin ja Chillin yhteisessä väri-illassa. Illan teemana olivat kevään väritrendit niin sisustuksessa kuin kauneudessakin, lettikampaukset, Zuiin luomukosmetiikka sekä uutuusteet, joten mukaan tarttui monenlaista uutta ideaa. Itse odotin kuitenkin eniten juttelua sisustussuunnittelijan kanssa sekä vinkkejä tekstiilien ja pintamateriaalien värivalintoihin - meillä nimittäin on tällä hetkellä työn alla pieni sisustusprojekti, joka olisi ehkä kannattanut aloittaa jo ennen raskausviikkoa 36...

tiistai 26. tammikuuta 2016

The Experiment eli kuinka yritimme huonepakoa toistamiseen.


Viime syyskuussa lähdimme miehen syntymäpäivien kunniaksi astetta jännittävimmille treffeille, joiden aikana meidän kahden piti selvittää, mitä ihmettä oli tapahtunut kinkkistä tapausta tutkineelle salapoliisi Juhani Särkälle. Edessämme oli näennäisen tyhjä toimisto sekä päiväkirja, joiden avulla salapoliisin viimeisimmät liikkeet alkoivat vähitellen selvitä. Mutta lopulta, viimeisen koodin kohdalla, aika loppui kesken.

Joten pakkohan pakohuonepeliä oli lähteä testaamaan uudelleen. Reilu viikko sitten päätimme siis jälleen punnita parisuhteen kommunikaatiotason sekä kummankin ongelmanratkaisukyvyn ja lähdimme selvittämään Way Outin uusinta mysteeriä, The Experimentiä.

Päällimmäisin tunne huoneesta poistumisen jälkeen oli, miten ihmeessä kaksi korkeakoulutettua, ihan nokkelaa ja itseään jopa aika fiksuina pitävää ihmistä voikin kokea niin totaalisen ja kollektiivisen tänka pån. Siinä missä syyskuisessa huonepakopelissä pääsimme heti vauhtiin huonetta tutkimalla, ei The Experimentistä tuntunut saavan aluksi ollenkaan otetta. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia mysteerihuoneessa meneekin täysin hukkaan, kun kiertelemme kolkuttelemassa seiniä sekä pohtimassa, pitäisikö seinällä roikkuvan taulun väristä nyt osata päätellä jotain vai pitäisikö taulujen lukumäärä ehkä jakaa muiden huoneessa olevien tavaroiden lukumäärällä. Lopulta on pakko pyytää vihje ja heti perään seuraava. Ja sitten vielä yksi. 

Jos Detective Office tuntui syksyllä haastavalta, niin The Experimentistä ei voi edes puhua samassa lauseessa: jo alussa huone löi meistä ilmat ihan totaalisesti pihalle. Huoneen vähän erilaisesta luonteesta kertoo myös 15 vuoden ikäraja. 

Alun kankeuden jälkeen peli alkaa vihdoin lopussa sujua, mutta kello on armoton: 60 minuutin kuluttua meidät kaasutetaan hengiltä.

Luulisi kahden epäonnistuneen huonepaon riittävän, mutta ei: jokin näissä Room Escapeissa kuitenkin koukuttaa niin, että lähtiessämme huomasimme jo sopivamme seuraavasta pelistä. Loppukeväästä Way Outilla kun on suunnitelmissa lanseerata jotain ihan uutta Detective Officen tilalle.


Kuvat Way Out.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Kuinka paljon vauvauutisia somessa on liikaa?


Kaikkihan te ne tiedätte: tuoreet äidit, jotka jakavat sosiaalisessa mediassa kaiken lapsestaan. Ensin on kaksi viivaa raskaustestissä, sitten kuvat kasvavasta vatsasta, avautuminen liitoskivuista ja neuvolakuulumiset, lopulta vielä reaaliaikaiset väliaikatiedot synnytyslaitokselta. Synnytyksen jälkeen profiilit täyttävät kuvat nukkuvista vauvoista sekä pikkuruisista varpaista, tilapäivitykset huonosti nukutuista öistä, kahvin suurkulutuksesta sekä tuoreimmat mitat neuvolasta. Ja aina jossain vaiheessa, viimeistään parin kuukauden kuluttua, on aika päivitellä lapsen kasvua Apua, mihin mun vauva on kadonnut? -statuksella. 

Eikä ihmekään, vauvakupla kun on yllättävän voimakas.

Tällä viikolla, raskausviikolla 34, taapersin yhtenä aamuna parin kilometrin matkan töihin vajaan kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Kun työpaikalle päästyäni kello näytti puoli kahdeksaa, tuli kieltämättä voittajafiilis. Puolimatkassa olin myös keksinyt tilanteesta nasevan Facebook-päivityksen, jonka olin ajatellut naputella työpaikalla, kunhan tarkenisin ottaa hanskat pois käsistä. Mutta sitten en kuitenkaan julkaissut mitään.

Parin viime kuukauden aikana olen nimittäin miettinyt, miten paljon raskaus- ja myöhemmin vauvakuulumisiani haluan sosiaalisessa mediassa tai blogissa jakaa. Tai miten paljon niitä edes saa jakaa. Enkä nyt niinkään ajattele niitä sinkkuystäviäni, joita äitiyteen liittyvät statukset eivät juuri jaksa kiinnostaa, tai edes sitä, että jatkuva raskauskuulumisten päivittäminen täyttää helposti ystävien ja tuttujen etusivut - ja se jos mikä on ärsyttävää. Ennemminkin ajattelen niitä, joille raskauspäivitys tai uutisfeediin ilmestyvä ultrakuva on oikeasti ihan liikaa.

Sillä myös minun lähipiirissäni on niitä, joille Facebookin kuva pienistä varpaista voi olla sen päivän aallonpohja tai joille en omaa tukalaa - tai onnellistakaan - oloani halua kuuluttaa. On niitä, jotka eivät toiveistaan huolimatta ole saaneet pikkusisarusta tai edes sitä hartaasti odotettua esikoistaan. Niitä, jotka kyllä lopulta saivat haluamansa lapset, mutta joiden surun tiedän lapsista huolimatta edelleen olevan ihan liian tuore. Lisäksi on se, joka sai keskenmenon melkein raskauden puolivälissä sekä erityisesti se, jonka tiedän juuri nyt laskevan hukattuja kuukausia sekä omia todennäköisyyksiään lapsettomuushoitojonossa.

Ja sitten ovat vielä ne, joiden surusta en edes tiedä.

Jaoin kuitenkin ultrakuvan, kun pikkuveljen odotus vihdoin oli julkista, ja myöhemmin olen julkaissut kolme kuvaa itsestäni ja pyöristyvästä vatsastani. Lisäksi olen päivitellyt tukalaa oloa, maininnut sushinhimoni sekä pohtinut yhdistelmää mieslääkäri ja nolot raskausvaivat. Vähintään yhtä suuren osan odotusaikaan liittyvistä mietteistä olen kuitenkin pitänyt vain omana tietonani ja kirjoittanut sen sijaan katsomistani elokuvista sekä tv-sarjoista ja ihmetellyt esikoisen tempauksia ja teinien edesottamuksia, sillä tokihan nekin minun päiviini kuuluvat.

Oikeasti olen sitä mieltä, että Kell´ onni on, se onnen kätkeköön -mentaliteetti on vain meidän suomalaisten yltiöpessimismiä ja että jaettu ilo on se suurin ilo: asioista, kuten vakituisesta työpaikasta, ensimmäisistä hennoista potkuista mahassa, kihlauksesta tai vaikka superhyvästä puolimaratonajasta tulee entistä hienompia, kun niistä saa iloita yhdessä. Silti tuntuu kurjalta ajatella, että kun lapsettomuushoitoihin odottava kaverini kaivaa lääkärin vastaanotolla laukustaan puhelimensa, hyppää hänen kasvoilleen kuva ostamistani pienistä, sinisistä sukista.



Miten paljon odotus- ja vauvakuulumisia on ok jakaa? 
Vai pitääkö omaa onneaan edes peitellä?

perjantai 22. tammikuuta 2016

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta."


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Gummerus, 281 sivua.


Aleksi huomasi Viljan seurapenkistä heti ensimmäisenä sunnuntaina. Menee kuitenkin monta pitkää seurailtaa, ennen kuin hänen onnistuu saada kutsu juuri oikeaan iltakylään. Tornitalo Pasilassa, oranssiruudullinen sohva, kultaköynnöksiä ja itse leivottua omenapiirakkaa, Viljan koti. Pois lähtiessään Aleksi saa uuden kyläilykutsun. Jossain kaukana heillä molemmilla siintää varovainen haave viiden litran riisipuurokattilasta sekä pitkästä pirtinpöydästä, jonka alta saattaa laskea seitsemänkymmentä varvasta.

Kun heitä yhdeksän kuukauden kuluttua häistä onkin yhtäkkiä, yllättäen, kolme, on kaikki vielä uutta ja ihmeellistä: vauva tuoksu, pienet varpaat, ensiaskeleet. Mutta kukaan ei kertonut, että lapsia syntyisi joka vuosi, ja että jo valmiiksi rikkinäinen vartalo kasvattaisi uutta elämää aina ennen kuin edellinen vauva olisi edes oppinut konttaamaan. Että seuroissa katsotaan tuttua naista aina ensin vatsaan ja vasta sitten silmiin. Että lapsien ja vuosien myötä kehosta häviää rytmi. Että kaikkein pimeimmän uupumuksenkaan keskellä ei ikinä voi itse valita, miten paljon oikein jaksaa kantaa.

"Pitää olla onnellinen. Ei saa pelätä. Ei saa ajatella eikä laskea. Kalenterini välissä on raskauskiekko. Jos nyt, niin toukokuussa. Jos ensi kuussa, niin kesäkuussa. Jos pidetään puoli vuotta taukoa, niin joulukuussa. Sekin on kamalan pian."

Jostain syystä olin pantannut Taivaslaulun lukemista todella pitkään, vaikka kirjaa tuntui moni suosittelevankin. Monesta Taivaslaulua käsittelevästä kahvipöytäkeskustelusta minulle  oli kuitenkin jäänyt mieleen kuva hyvästä tarinasta, joka hukkui heppoisen, kielellisesti vaatimattoman tekstin alle.  Kun sitten lopulta tartuin kirjaan, tuli se luettua muutamassa päivässä: ei siksi, että teksti olisi ollut heppoisuudessaan nopealukuinen vaan siksi, että tarina imaisi mukaansa heti ensisivuilta ja se teki mieli ahmaista kerralla. Kirjan kieli on itse asiassa yllättävänkin monipuolista vaihdellen anonyymistä blogipohdiskelusta lasten nukkeleikin kautta nuoren äidin itsetutkiskeluun, ja välillä teksti ottaa vaikutteita niin Raamatusta kuin tutuista virsistäkin.

Mikään iloinen hyvänmielenkirja Taivaslaulu ei missään nimessä ole. Silti lukukokemus oli paljon kevyempi, valoisampikin kuin mitä olin kuvitellut. Kaiken uupumuksen, sumun, kurahousuröykkiöiden ja toisten asettamien odotusten ohella Rauhalan kirja on nimittäin myös kertomus rakkaudesta - ja ehkä ennen kaikkea juuri siitä. Sillä niinä kaikkein rumimpinakin päivinä suurin niistä on rakkaus.

"Minä rakastan sinua. Minä tiedän sinun rakkautesi, horjumattoman ja vaatimuksia asettamattoman, ja se on kauneinta mitä on. Pyydän anteeksi sitä, että olen ollut niin usein kohmeinen ja vetäytyvä lähelläsi. Elämässä vaikeinta oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko."

tiistai 19. tammikuuta 2016

#olenkummi

 
Minusta tuli World Vision -kummi ensimmäistä kertaa jo opiskeluaikoina yli kymmenen vuotta sitten. Jostain syystä olin saanut päähäni ajatuksen kummiudesta, ja kun kukaan ystävistäni ei vielä tuolloin ollut perheenperustusiässä, päädyin kummiksi kehitysmaan lapselle. Koska opiskelin tuohon aikaan myös espanjaa, halusin kummilapsen nimenomaan Latinalaisesta Amerikasta, jolloin pystyisin lukemaan kummilapseni kirjeitä myös ilman englanninkielistä käännöstä. 

Lisäksi halusin kummilapsekseni tytön. Tämä siksi, että kehitysmaassa tytöksi syntyminen tarkoittaa aina automaattisesti huonompia edellytyksiä sellaisiin meille itsestään selviin asioihin kuten koulutus, terveydenhuolto ja hyvä elämä. Kummihankkeessa mukana oleminen takaa sen, että kehitysmaan tyttö oppii varmuudella lukemaan ja laskemaan, saa tietoa terveellisestä ruokavaliosta ja osallistuu säännöllisesti terveystarkastuksiin ja näiden seurauksena menee varmasti myös naimisiin ja tulee äidiksi kouluja käymättömiä ikätovereitaan myöhemmin. Kun koulutat tyttöä, koulutat samalla koko kylää.

World Visionin kautta minulle löytyi kummilapseksi 5-vuotias kolumbialaistyttö Steffania. 

Yleensä World Visionin kummisuhteet kestävät kymmenisen vuotta, toki kummien ja lapsen tilanteen sen salliessa. Steffanian perheen muutettua pois hankealueelta jouduin kuitenkin vaihtamaan kummilasta. Noin kahdeksan vuotta sitten minusta tuli kummi toistamiseen, tällä kertaa kuusivuotiaalle perulaiselle intiaanityttö Yaniralle. 

Minulle kummius on samalla sekä helppo että hauska tapa tehdä hyvää. Jo aiemmin olen täälläkin kertonut, kuinka koen jostain syystä tosi tärkeäksi tehdä hyvää, edes jossain muodossa ja ihan pientäkin. Minulle hyväntekeväisyys ei kuitenkaan ole banderollien heiluttamista, lipaskeräystä keskustassa tai pätkätyöläisen epäsäännöllisillä tuloilla edes suuria lahjoituksia. Sen sijana minun juttuni on olla kummi. Vuosiraporteista voin lukea, mitä kummilapseni kotikylässä on kuluneena vuotena saatu aikaan, ja kummilapseni kirjeistä ja kuvista näen konkreettisesti, että sekä lähettämäni apu että kirjeet oikeasti menevät perille. Kummivuosieni aikana Yanirasta on tullut kohta 14-vuotias yläkoululainen, jonka lempiaine koulussa on matematiikka ja tulevaisuuden haaveammatti insinööri. Hänen kouluja käymättömälle ikätoverilleen tuskin on käynyt yhtä hyvin.

Tällä viikolla World Vision viettää #olenkummi-viikkoa, ja hästägin avulla löytää helposti muidenkin kummien tarinoita erityisesti Facebookista. Tiedonjaon ohella tavoitteena on innostaa mukaan myös uusia kummeja. Yhden lapsen elämän voi muuttaa alle eurolla päivässä.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Tofu curry hot pot.


Voihan pakkanen, joka sotki meidän viikonloppusuunnitelmat ihan totaalisesti! Tarkoitus oli lauantaina pyörähtää koko perheen voimin Ladun Majan Angry birds go snow -tapahtumassa ja ulkoilla tänään joko Laajavuoressa pulkkaillen tai lumilautaillen tai perhepuistossa luistellen, mutta viimeiset kaksi päivää lämpömittari on näyttänyt koko ajan vähintään kahtakymmentä pakkasastetta. Ulkoilun sijaan ollaan siis lueskeltu kotona kirjoja ja katseltu videoita ja piipahdettu ulkona ainoastaan pikaisesti kirppiksellä  sekä naapurissa lauantain leikkitreffeillä - niin ja tänään sairaalan synnytysvastaanotolla kovien supistusten takia. Loppupäivä meneekin sitten lepäillessä, ja lähipäivinä pitänee jo alkaa miettiä, kulkisinko jatkossa työmatkat kuitenkin kävelyn sijaan bussilla. 

Lauantaina kokeiltiin myös uutta reseptiä, joka osoittautui aika hyväksi pakkaspäivän ruuaksi. Ohje löytyi alun perin Vegaanihaasteen sivuilta, joilta olen muutenkin alkuvuodesta bongaillut mielenkiintoisia reseptejä. Itse poistin alkuperäisestä ohjeesta inkiväärin ja lisäsin veden määrää, jolloin maustakin tuli vähän miedompi. Tosin ihan täysin ei perheen ronkelein kasvisruokailija tätäkään ohjetta niellyt, joten se lapsen makuun täydellinen kasvisruokaresepti on edelleen hakusessa...



TOFU CURRY HOT POT

150 g kylmäsavu- tai marinoitua Jalotofua
1 pieni sipuli
3 valkosipulinkynttä
puolikas chili ilman siemeniä
1 pieni punainen paprika
1 rkl currya
1 rkl kurkumaa
1 tl paprikajauhetta
4 dl vettä
4 dl kookosmaitoa
kasvisliemikuutio
pieni parsakaali
3 kiekkoa täysjyvänuudeleita
suolaa
öljyä paistamiseen



Kuutio tofu ja paista palat paistinpannulla niin, että ne saavat hieman väriä. Laita valmiit tofut sivuun odottelemaan.

Silppua sipuli, valkosipulinkynnet ja chili sekä paloittele paprika kuutioiksi. Kuullota kasvikset kattilassa öljyssä ja lisää joukkoon mausteet.

Lisää vesi, kasvisliemikuutio sekä kookosmaito ja anna kiehua viitisen minuuttia. Pese ja paloittele sillä aikaa parsakaali.

Lisää kattilaan nuudelit, parsakaali sekä tofupalat ja keitä siihen asti, kunnes nuudelit ovat pehmeitä. Mausta tarvittaessa vielä suolalla.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Ajatuksia synnytyspelosta.


Ehkä suurin ero esikoisen ja pikkuveljen odotuksissa on suhtautumisessa synnytykseen: poika R:ää odottaessani en vielä tiennyt, mitä todellinen synnytyspelko on.

Kakkoskierrokseen verrattuna esikoisen synnytykseen oli helppo valmistautua. Ystävistäni vain yksi oli siihen mennessä saanut lapsen, ja suurimman osan kuulemistani synnytykseen liittyvistä kauhutarinoista olin osannut suodattaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Luotin sairaalan henkilökuntaan, kivunlievitykseen sekä neuvolan ohjeisiin enkä juuri suunnitellut mitään ennakkoon: uskoin, että saatavilla olisi joka käänteessä joku, joka osaisin neuvoa minulle, mitä tehdä, ja saisi vauvan terveenä ulos, ja että kroppani hoitaisi sen minkä pitääkin, ihan niin kuin aika monella naisella ennen minua.

Ja sitten poika R:n synnytyksessä meni pieleen oikeastaan kaikki, alkaen valmistautumisesta: vielä viimeiseen ponnistukseen asti kuvittelin synnyttäväni pientä, korkeintaan kolmikiloista lasta, koska niin minulle oli monta kertaa arvioitu. Lopulta vuorokauden synnytyksen jälkeen yli nelikiloinen, nenä edellä syntyä päättänyt poika autettiin ulos imukupilla. Taisteluhaavojen ja myöhempien komplikaatioiden takia fyysinen toipuminen kesti useamman kuukauden, henkinen vielä pidempään. Koskaan aiemmin, tai ikinä sen jälkeenkään, en ole ollut monessa mielessä niin rikki.

Kaikkein pettynein olin kuitenkin omaan kroppaani. Missään vaiheessa en löytänyt itsestäni niitä muiden naisten mainitsemia alkukantaisia synnytysvoimia, joiden avulla olisin tiennyt, mitä tehdä, ja myös sietänyt kipua, vaan lopulta koko ison lapsen synnytykseen valmistautumaton kroppani särkyi hallitsemattomasti. Omat kipuni sekä viikkojen sairaala- ja vastaanottorumba synnytyksen jälkeen vaikuttivat osaltaan myös kokemukseeni esikoisen ensimmäisistä viikoista: nukkuvan vauvan nuuhkuttelun ja onnen kyyneleiden sijaan muistan itse niiltä päiviltä ja viikoilta päällimmäisenä jotain aivan muuta.

Esikoisen synnytyksen jälkeen olen vähän ihmetellen lukenut muiden synnytyskertomuksista ja -kokemuksista, kuinka synnytys oli yksi elämän hienoimmista, voimaannuttavimmista kokemuksista. Minulla se oli pelkästään elämäni kauhein kokemus. Vaikka lopputulos - terve, maailman ihanin poika - olikin toki kaiken vaivan arvoinen, vaihtaisin itse synnytyksen kokemuksena heti esimerkiksi kesääni Göteborgissa, uudenvuodenaattoon Lontoossa, Sueden Ilosaarirock-keikkaan tai periaatteessa mihin tahansa maanantaityöpäivään tai hammaslääkärireissuun.

Ja totta kai, mitä pidemmälle raskausviikot ovat edenneet, sitä enemmän myös pikkuveljen synnytys on alkanut ensin mietityttää, sitten pelottaa. Pikkuveli nimittäin vaikuttaa monessa mielessä samanlaiselta kuin isoveljensäkin: vilkkaalta, liikkuvaiselta ja ennen kaikkea jo tässä vaiheessa isolta. Poikien synnytyskokemuksista haluaisin kuitenkin kovin erilaiset.

Siispä tiistaina istuimme miehen kanssa jälleen synnytysvastaanotolla, tällä kertaa pelkopolin asiakkaina. Ensin kävimme kätilön kanssa läpi poika R:n synnytystä sekä isän että äidin näkökulmasta sekä pohdimme, kuinka epätodennäköistä onneksi on, että kaikki edellisen synnytyksen komplikaatiot toistuisivat pikkuveljen kanssa. Pääsimme myös lääkärin vastaanotolle kurkkaamaan tulokasta, ja ultran kuviin saatiin virkeä, kaksikiloinen pikkuveli, joka kyllä kasvaa hyvin, muttei vielä tällä hetkellä aivan isoveljensä mitoissa.

Sairaalalta lähdettäessä olo oli pitkästä aikaa vähän parempi: kyllä kai tästäkin taas selvitään, edes jotenkin. Neuvolakortin väliin saimme myös sujautettua uuden kuvan pikkuveljestä; miniversio poika R:stä sekä aivan tulevan nimensä näköinen.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Operaatio: kirpputori.


Se tulee takuuvarmasti aina heti joululahjojen kotiin kärräämisen jälkeen: tavaraähky nimittäin. Mahdollisimman pian pitäisi saada siivottua pois joulukuusi koristeineen, vähentää tekstiilien määrää, järjestellä kaapit ja kiikuttaa iso kasa vanhoista tavaroista kirpputorille tai kierrätykseen, ehkä jopa uusia vähän sisustusta mutta ennen kaikkea karsia materiaa. Tänä vuonna tavaraähky iski tavallista voimakkaampana, sillä samaan aikaan kun tuskailin jo valmiiksi mielestäni liian suuren tavaramäärän sekä liian pienen neliömäärän dilemmaa, olemme kuitenkin joutuneet tekemään pakollisia hankintoja pikkuveljeä varten; kun tavaran suunta pitäisi olla ovesta ulos, on kynnyksen yli viime viikkoina kannettu uusi Manduca, turvakaukalo telakkoineen, sitteri sekä iso röykkiö ihan pikkusia vaatteita. Uusien hankintojen vastapainona on ollut pakko käydä läpi vaatehuonetta ja kaappeja, lajitella, kierrättää ja heittää poiskin.

Oikeasti tekisi mieli vähentää paljon enemmän: siivota keittiön kaapit, lahjoittaa pois kaikki kodintekstiilit, jotka eivät ole aktiivisessa käytössä sekä kirjat, joita en enää varmuudella koskaan lue, ja luopua dvd- ja cd-kokoelmista. Vaatekaappiin haluaisin säilöä vain niitä ajattomia klassikoita, jotka kestävät sekä aikaa että kulutusta vuodesta toiseen, tuntuvat hyviltä päällä ja ovat vielä yhdisteltävissä keskenään. Määrällisesti luopuisin helposti puolesta siitä, mitä nyt säilömme kaapeissa ja varastossamme. Mutta se laiskuus. Ja vaikka monesti sanon, että meillä asuu kaksi hamsteria sekä yksi antimaterialisti, niin kummasti se on minullekin usein vaikeaa luopua siitä pikkuisesta paidasta, joka päällä kolmevuotias aikoinaan hymyili päiväkotikuvassaan.

Siispä aloitimme karsinnan vähän pienemmällä askeleella ja varasimme kirppispöydän. Ja kuinka ollakaan, maanantai-iltana viikonlopun hinnoittelu-urakan jälkeen autoon kannettiin kuusi muovikassillista meille tarpeetonta tavaraa. Siis kuusi muovikassillista, noin niin kuin alkajaisiksi.


Eli hoi jyväskyläläiset,
koruja ja naistenvaatteita koossa XS-S,
poikien vaatteita aina kokoon 104 cm asti,
sekä iso kasa kirjoja, sisustustavaroita, kodintekstiilejä sekä astioita 
löytyy huomisesta tiistaista alkaen 
Kirpparilla.fi -kirpputorin pöydästä 128.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Äitiyspakkaus.


Tuskin löytyy ketään, joka on toista mieltä, jos sanon miten mahtava, uniikkikin etu Kelan äitiyspakkaus meillä Suomessa on - oli pakkauksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa. Vaikka pakkauksen kuoseja ja sisältöjä moni kritisoikin, on silti enemmän kuin etuoikeutettua, että meillä jokainen lasta odottava perhe on oikeutettu saamaan näinkin monipuolisen avustuksen uudelle perheenjäsenelle - tai vaihtoehtoisesti valitsemaan pakkauksen sijaan 140 euron äitiysavustuksen. Sen verran äitiyspakkauskin on vuosien saatossa kehittynyt, että meille tarjolla ollut vuoden 2015 pakkaus näytti jo todella erilaiselta kuin se, jonka aikoinaan poika R:ää odottaessamme saimme avataksemme: uudessa pakkauksessa on enemmän värejä, enemmän kuvioita ja enemmän erilaisia kuoseja kuin siinä meidän saamassamme pitkälti valkoisessa pakkauksessa.

Vaikka äitiyspakkausta olisi ollut ihana päästä avaamaan erityisesti tunnesyistä, päädyimme kuitenkin lopulta ottamaan Kelan tarjoaman avustuksen rahana. Jo poika R:n ajoilta pakkauksesta kun tulivat käyttöön lähinnä tavarat kuten lämpömittari, peitto ja lakanat, pyyhe, ensikirja, kynsisakset, harja ja makuupussi - ne, joita olisi ollut työläs haalia esikoiselle ympäri kaupunkia, mutta jotka meiltä jo toisaalta nyt yhden lapsen jäljiltä löytyi valmiina. Vaatteita taas osasin edellisestä äitiyspakkauksesta käyttää ihan liian vähän: osa, kuten talvihaalari, oli auttamatta vääränkokoisia silloin, kun niitä olisi tarvittu, osa taas värimaailmaltaan liian valjuja tai muuten vaikeita yhdistellä itse hankkimiini vaatteisiin, osa jostain syystä mitoitukseltaan liian leveitä. Pakkauksen monia potkuhousuja en oppinut koskaan vauvalla käyttämään - ja lopulta suurin osa äitiyspakkauksen vaatteista päätyi UFF:lle tai kirpputorille liian vähän käytettyinä. Rajallisten neliöiden sisällä ajatus isosta määrästä tarpeetonta tai muuten vaan meille vääränlaista tavaraa myös jollain tavalla ahdisti. Tuntui väärältä ylipäätään tilata äitiyspakkausta, kun se edelliselläkin kerralla jäi niin vähälle käytölle.

Siispä tilille ilmestyi marraskuussa 140 euroa, jotka päätin venyttää mahdollisimman pitkälle. Kyttäilin tarjouksia: Lindexiltä jo aiemmin valitsemani toppahaalarin ostin vasta, kun talvivaatteista sai 25 prosentin alennuksen, bodyjä ostin Osta kolme, maksa kaksi -tarjousten aikaan ja Name it:n loppuunmyynnistä hain pikkuveljelle yöpukuja ja perustrikoita puoleen hintaan. Mainion Kivinen-haalarin hankin jo kesällä, silloin kun edellisen sesongin mallisto myytiin halvalla pois. Erityisen hyviä kirppislöytöjä tein marraskuussa Veturitallien blogikirppiksellä: PoPin uudenveroisista legginseistä maksoin vitosen ja valko-harmaan neulehaalarin sain kolmella eurolla. 

Lopulta Kelan avustus riitti yllättävän pitkälle. Tietenkään vaatteiden määrä ei ole sama kuin varsinaisessa äitiyspakkauksessa, mutta nyt kaikkia hankkimiani vaatteita tulemme varmasti käyttämään emmekä huku meille tarpeettomaan tavaraan.

Yhdestä jäimme kuitenkin paitsi: esikoisen odotuksen yksi ihanimpia hetkiä oli hakea postista kauan odotettu äitiyspakkaus ja käydä se sitten ajan kanssa yhdessä läpi. Jotenkin vauvan tuloon valmistautumisestakin tuli heti konkreettisempaan: hei, meille muuttaa pian oikeasti joku, joka mahtuu näihin pieniin sukkahousuihin!


Mitä muut ovat tehneet: äitiysavustus rahana vai perinteisenä pakkauksena?

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone tai pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille, jotka ovat vähemmän silmiinpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu, että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille, joita kukaan ei usko."


Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Gummerus, 291 sivua.


Kaikki alkaa ilmestyksestä. Kävellessään New Yorkin keskuspuiston halki jälleen kerran jätetyksi tullut Barret Meeks näkee yhtäkkiä taivaalla selittämättömän valon. Aivan kuin Jumalan silmä sattuisi sinä iltana katsomaan suoraan maahan ja näkemään juuri hänet, Barretiin.

Veljensä Barretin etsiytyessä kysymyksineen kirkon pariin päätyy isoveli Tyler, vielä suurelle yleisölle tuntematon muusikko, etsimään omia vastauksiaan huumeista. Niiden avulla hän uskottelee itselleen pystyvänsä kirjoittamaan täydellisen rakkauslaulun morsiamelleen Bethille, joka sairastaa parantumatonta syöpää.

Pakko myöntää: sain Lumikuningattaren joululahjaksi vuosi sitten, ja siitä lähtien se on ollut yöpöydälläni luettavien kirjojen pinossa, "seuraavana" - ja silti ehdin lukea ne useamman kymmenen muuta viime vuonna läpi kahlaamaani kirjaa ennen Cunninghamin uutuutta, johon tartuin vasta vuoden viimeisenä kirjana. Suurin syy tähän olivat ennen toissajoulua lukemani nihkeät arviot ja kriittiset blogipostaukset Cunninghamin kirjasta: monen mielestä Lumikuningatar oli pelkästään kaunis kansi, ei mitään verrattuna kirjailijan edellisiin, korkeintaan ihan kiva välipala. Pelkäsin, että kirja, jota olin odottanut, olisikin pelkkä iso pettymys.

Ja pettymyshän Lumikuningatar oli. Se oli vähän niin kuin kauniiseen käärepaperiin ja tarkoin aseteltuun rusettiin peitelty lahjarasia, jonka sisältä löytyykin vain halpa koru: kaunis ulkokuori ilman mitään sisältöä ja taidokkaita korulauseita korulauseiden perään ilman, että ne lopulta merkitsevät yhtään mitään. Siinä missä Cunnighamin läpimurtoromaani Tunnit oli oikeasti kirja, jonka muistaa vielä vuosienkin jälkeen, ja Illan tullenkin teos, jonka lukemisesta oikeasti nautti, jätti Lumikuningatar jälkeensä pelkästään tyhjän olon. Jos joku jossain katsoikin suoraan maahan, niin ei ainakaan kohti tätä kirjaa.

"Siinäkö pila siis piilee? Siinä on pilan sisälle kätkeytyvä pila. Ilmestys on tarjolla vain niille, jotka ovat liian köyhiä ja huomaamattomia käydäkseen ehdokkaista."

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Viime vuoden kuusi puhutuinta.

Vaikka eletäänkin jo kolmatta päivää uuden vuoden puolella, on vielä kurkattava pikaisesti sinne edelliseen. Keräsin nimittäin teille luettaviksi kuusi postausta viime vuodelta. Tällä kertaa kyseessä eivät ole kuusi luetuinta, sillä Googlen hakutoimintojen takia kuukauden luetuin voi hyvin olla ruokaohje tai leivontavinkki, jota jostain syystä juuri silloin haetaan paljon, tai vaihtoehtoisesti arvio jostain (Agatha Christien) klassikkokirjasta (kuten kestosuosikkipostaukseni Viidestä pienestä possusta), jota juuri siinä kuussa luetaan jollain lukion tai yläkoulun äidinkielenkurssilla. Sen sijaan listasin teille kuusi postausta, jotka viime vuonna keräsivät eniten kommentteja ja saivat aikaan eniten keskustelua. Erityisen kivaa oli, että vuoden kommentoiduin postaus olikin nimenomaan postaus blogien kommentoinnin vähentymisestä sekä siitä, mistä ja kenelle kirjoitan. Oli kiva huomata, että siellä ruudun toisella puolella on ihan oikeita, keskustelevia ihmisiä, joiden kanssa vaihdan mielelläni ajatuksia tänäkin vuonna.




Syyskuun alussa pohdin kommentoinnin vähenemistä sekä sitä, että netissä kommentointi tuntuu nykyään keskittyvän vain siihen negatiiviseen palautteeseen rakentavan keskustelun sijaan. Onko peukutus ja tykkääminen nykyajan keskustelua ja jaksaako kukaan enää tässä informaatio- ja kuvatulvassa edes lukea pidempiä postauksia loppuun asti? Samalla kriiseilin myös hieman omaa some- ja blogi-imagoani, sillä tuntui, etten useinkaan kirjoittanut niistä asioista, joista ihmiset halusivat lukea.




Syyskuun lopussa avasin hieman tunnelmia kahden viivan ja yhden ultrakuvan välistä.




Huhtikuussa päätimme lievittää kroonista matkakuumettamme pienellä maisemanvaihdoksella: mies sanoi ja työkuukaudelle Berliinissä ja meille kolmelle löytyi oma kesäkoti Mittestä, ihan siitä Museosaaren, Alexanderplatzin ja kaupungin vanhojen juutalaiskorttelien välimaastosta. Blogissa pohdittiin myös lapsen kanssa matkustamista sekä minun ennakkokuvitelmiani Saksasta. En vielä tuntenut Mauerparkin kirpputoria, East side gallerya, Shiso Burgeria tai edes berliiniläistä tapaa ottaa olut leikkipuistossa, mutta arvelin, että Berliini, joka ei ehkä olisi niin chic kuin Pariisi, niin cool kuin Lontoo tai niin klassinen kuin Rooma, olisi ehkä vähän enemmän meidännäköinen kuin mikään muu noista kolmesta tutusta.




Syyskuussa meidän onni alkoi olla jo niin näkyvää, että päätettiin tehdä siitä vihdoin julkista. Uutinen jaettiin Egotripin sanoin.




Vaikka jo kesällä tilasin salassa pienen haalarin, oli meidän odotus pitkään iloisen hehkutuksen sijaan varovaista toivomista. Silti vähitellen kaappeihin alkoi vähän salakavalastikin ilmestyä enemmän ihan pikkuisia vaatteita ja lokakuussa niille saatiin myös väri. "Jääkiekkoa saavat molemmat pojat pelata, mutta me ei kyllä osteta kuin yksi mopo, saavat molemmat pojat mennä samalla," totesi mies autossa rakenneultran jälkeen. Fine by me.




Syksyllä meillä mietittiin nelivuotiaan harrastuskuvioita ja samalla pohdin, miten paljon vanhempi saa ja varmasti joutuukin niihin vaikuttamaan, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Kasvatanko lapsestani omaa kuvaani ja jos, niin onko se lopulta edes väärin?



Ja lopuksi voi tietenkin aina esittää toiveita: 
Jos mieleen tulee jotain, mistä tänä vuonna halusitte lukea, niin postaustoiveita voi aina laittaa joko tähän alle tai suoraan blogin sähköpostiosoitteeseen.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Miten kävikään downshiftaamiselle?


Kun syksyllä vaihdoin työpaikkaa, päätin, että loppuvuoden teema on downshiftaaminen. Ei sillä, että olisin suunnitellut hoitavani työni jotenkin enemmän vasemmalla kädellä vaan ennemminkin sillä, että saisin työhön ja vapaa-aikaan käyttämäni ajan enemmän balanssiin. Siinä missä minä vielä viime keväänä toimin oman opetukseni ohella tukioppilasohjaajana, kiusaamisen vastaisessa tiimissä sekä luokanvalvojana, sain tänä syksynä keskittyä pelkästään siihen perustyöhön, kielten opettamiseen, ja siihenkin viikossa seitsemän tuntia vähemmän kuin edellisessä työpaikassani. Koska vähentynyt tunti- ja projektimäärä näkyi luonnollisesti työmäärän lisäksi myös palkassa, päätimme samalla lyhentää myös nelivuotiaan hoitoaikaa. Edellisvuoden noin seitsemän tunnin hoitopäivien sijaan poika R siirtyi syksyllä tekemään 5,7 tunnin hoitopäiviä, noin niin kuin tarkalleen.

Kaikki meni hyvin ensimmäiseen koesumaan asti.

Yhtäkkiä huomasin nimittäin juoksevani jälleen kellon perässä. Oli palaveripäiviä, neuvola- ja parturiaikoja, iltapäiväksi sovittuja ruotsin tukiopetuksia, kauppareissuja sekä liikuntaleikkikoulu, viikonlopuksi mummolaressu, kun sinnekään ei taas olla vähään aikaan ehditty, miehen kokous ja minun vesopäiväni samaan aikaan, koepinot, miehen työmatkat ensin Tallinnaan ja Helsinkiin, sitten Joensuuhun ja lopulta Wieniin. Ja sitten oli vielä ne tuhat ja yksi asiaa, jotka piti muistaa: ne neuvola- ja parturiajat, Wilma- ja Daisy-viestit, aikaistettu englannin koe sille yhdelle, joka lähti lomalle Thaimaahan. Päiväkodin nurinkurinpäivä (muista yökkäri!), päiväkodin valokuvauspäivä (muista siistit vaatteet sekä lupalappu täytettynä!), päiväkodin joulusaunapäivä (muista pyyhe!). Viikon ruokalistan suunnittelu, ostoslistan kirjoittaminen sekä ruuan laitto, keittiön siivous ja tiskaus. Suurin osa yleensä kivoja, välttämättömiä asioita, mutta samalla myös niitä juttuja, jotka kuormittivat sekä kroppaa että mieltä ja saivat molemmat käymään ylikierroksilla.

Silti kaikista uuvuttavinta loppusyksystä ei ehkä ollut varsinaisesti kiire vaan nimenomaan se jatkuva kiireen tunne, joka ei päästänyt otteestaan edes viikonloppuisin tai lomilla. Aina sohvalla istuessakin oli jotain, vähintään mielessä, mitä vielä pitäisi tehdä tai muistaa. 

Joulukuussa havahduin siihen, että olin siirtänyt päänsisäisen kiireeni myös nelivuotiaaseen, joka ensimmäisenä joululomapäivänään kysyi, ehtiikö vielä piirtää. Siis Ehtiikö vielä piirtää. Sillä aina niinä näennäisesti hitainakin aamuina, niinä joina nukuimme tavallista pidempään ja katsoimme ennen päiväkotiin lähtöä yhdessä kaikki aamun lastenohjelmat, oli kuitenkin olemassa deadline sekä kellonaika, jona välikausihaalarin kanssa jo tuli kiire. Ja yleensä tulikin.

Ennen vuodenvaihdetta satuin klikkaamaan auki ystävän, toisen lapsiperheen työssäkäyvän äidin, jakaman kolumnin siitä, kuinka hienojen ja mahtipontisten uudenvuodenlupausten sijaan kannattaisikin tänä vuonna luvata tehdä vähemmän: syödä enemmän noutoruokaa ja eineksiä, potkia pölykoirat imuroinnin sijaan silloin tällöin vain takaisin sängyn alle, suorittaa vähemmän. Saman lupauksen voisin ehdottomasti tehdä myös minä: se sijaan, että toivoisin vuoden 2016 olevan meillä edellistä mieleenpainuvampi, täydempi tai jotenkin enemmän (tosin luultavasti, toivottavasti on!), toivoisin sen olevan kiireettömämpi, rennompi ja vähemmän aikataulutettu kuin edeltäjänsä. Tosin jos joku tietää, miten se onnistuu ilman palkattua siivoojaa, lastenhoitajaa, tukiverkkoa tai lisäkäsiä sekä ruuanlaiton ulkoistamista kokonaan ravintoloille, niin vihjeitä otetaan mielellään vastaan.