maanantai 29. helmikuuta 2016

Ensimmäinen kuukausi Pikkuveljen kanssa...



...eli kuukauden takaiseen vielä kilo ja reilut kolme senttiä lisää rakkautta.
...niin pieniä sukkia, että vähintään yksi hukkuu jokaiseen pyykkikoneelliseen.
...monta kupillista mikrossa uudelleen lämmitettyä kahvia (josta jostain kumman syystä tulee aina mieleen opehuoneen kahvi...).
...ruokapöydässä täysin luontevasti käytyjä keskusteluja vaipan sisällöstä ja sen koostumuksesta.
...aika monta koneellista pyykkiä.
...liikaa masuvaivoja.
...yllättävän vähän eineksiä ja noutoruokaa (koska kolmen viikon isyysloma).
...huonosti nukuttuja öitä ja kolmen tunnin sykleiksi järjestynyt elämä (koska neuvolan syöttösuositukset).
...paljon ihania ystäviä sohvannurkassa ja ruokapöydän ääressä (näitä lisää, kiitos!)
...ihan yllättäen vähintään puoli metriä kasvanut esikoinen, joka kattaa pöytään veitset ja haarukat ja otti ja lähti mummolaan kahden yön hiihtolomareissulle.
...ihan pieniä vaatteita, joita meille on kolahdellut postiluukusta (koska itse varauduimme ainoastaan nelikiloiseen vauvaan).
...aivan ääretöntä riittämättömyydentunnetta sekoittuneena suureen rakkauteen.
...liikaa (salaa keittiön kaapin oven takana syötyä) suklaata.
...vähän kiukkuisempia vauvankantelupäiviä, mutta onneksi myös päiviä, joina ajetaan yhdessä bussilla keskustaan hakemaan välipalaksi Wilhelmiinasta suklaakakkua.
...tunne siitä, että meitä on farmariautossa juuri nyt juuri oikea määrä.

perjantai 26. helmikuuta 2016

New born -kuvaukset behind the scenes.


Vajaa viikko sitten lauantaiaamuna pakattiin autoon lapset ja laukut ja ajettiin kaupungin toiselle puolelle ystäväperheen luokse. Sen verran tiivisti on viime viikkoina tullut kotoiltuakin, että oli vaiheeksi aika kiva päästä kyläilemään ihan koko perheen voimin. Kaksi nelivuotiasta, yksi yksivuotias, miehet, koira ja kolmeviikkoinen vauva, kuppi kahvia ja porkkanakakkua sekä muutamat kotileikit. Ja siinä sivussa Pikkuveljestä otettiin myös new born -kuvia.

Ja mitä tästä kaikesta lopulta tuli? Valmiita kuvia voi myöhemmin käydä kurkkaamassa Melinan Facebookista. Samasta osoitteesta löytyy nopeimmille myös tarjous valokuvauspaketista: Kaikki helmikuun aikana kuvausajan varanneet saavat noin 1/2h lapsi- tai perhekuvauksen sisältäen 5-7 käsiteltyä kuvaa hintaan 69€ (normaalisti 99€), ja kuvauspaikaksi voi valita joko studion tai miljöön. Täältä Jyväskylästä löytyy tällä hetkellä sen verran upea Winterwonderland, että ulkona lumessakin saisi varmasti aika ihania lapsi- tai raskauskuvia.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

"He olivat tottuneet yhteiseen suruun. Siitä oli tullut yhteinen perheenjäsen, musta ja kylmä. Se ruokaili samassa pöydässä, tuijotti selän takaa peilistä hampaidenpesun aikana ja nukkui vuoteessa heidän välissään. Heidän elämässään oli aina arki ja alkuviikko, joka päivä oli pelkkää illansuuta ja nukkumaanmenon odotusta. He eivät puhuneet menneestä koskaan. Kun asioilla ei ollut nimiä, niitä ei tarvinnut ajatella."


Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)
WSOY, 364 sivua.


Eletään viisikymmentälukua, kun yhdeksänvuotias Helena revitään juuriltaan pohjoisesta ja lähetetään yksin sokeainkouluun satojen kilometrien päähän Helsinkiin. Pitää opetella pärjäämään: varmistaa jalkaterällä katukivetyksen reuna, tietää askelten määrä makuusalista käymälään, muistaa ryhti ja se, ettei iskelmiä saa enää valojen sammuttua hyräillä. Ei saa itkeä, ei saa olla heikko, ei saa näyttää, ettei selviäisi. Pikku hiljaa Helena oppii työntämään sivullisuudentunteen taka-alalle ja elämään uudessa maailmassaan, jossa tutustuu myös hierojaksi opiskelevaan, näkevään Kariin.

Saman sivullisuuden kanssa kamppailee myös Helenan veljenpoika Tuomas. Perheensä iltatähtenä hän on tottunut siihen, että kaikki muistelemisen arvoinen - intiaanikesät, unohtumattomimmat matkat, häät ja hautajaiset - on jo tapahtunut kauan ennen hänen syntymäänsä, että hänen osansa on enää kulkea eteenpäin sisarusten valmiiksi raivaamaa tietä pitkin, tehdä asiat, jotka on perheessä jo kolmesti aiemmin tehty. Salaa Tuomas haluaa kuitenkin olla jotain ihan muuta.

Itseään etsiessään Tuomas löytää tätinsä Helenan luokse. Lopotin teemoja ovat sivullisuus ja erilaisuus, halu olla oma itsensä mutta myös oikeus siitä huolimatta unelmoida samasta kuin muutkin.

"Kaikista ei vaan ole elämään useaa elämää samanaikaisesti. Ei se helppoa ole, mutta mahdollista. Hän itse on jo oppinut valehtelemaan sukulaisten kysymyksiin, vuokraamaan postilokeron, seurustellessa hankkimaan kaksi erillistä puhelinliittymää, joista kumpikin vastaa vain omaansa. Hän on rakentanut oman, mallikkaan elämän. Tehkööt muut saman, jos pystyvät."

Lopotti jatkaa siitä mihin sen sisarteos, Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys, jäi, vaikka kirja periaatteessa onkin oma tarinansa. Ihan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi Lopottia ei kyllä kuitenkaan voi kutsua, sillä niin paljon tekstissä viipyillään Neljäntienristeyksessä ja nostetaan kirjan tapahtumia ja henkilöitä esiin sivulauseissa, sen kummempaa selittämättä. Hetkittäin Neljäntienristeyksen vaikutus jopa hieman ärsyttää; eikö Kinnunen olisi voinut kirjoittaa ihan uutta, itsenäistä teosta? Mutta seuraavalla sivulla teksti, tarina ja vanhat, rakkaat henkilöhahmot tempaavat taas mukaansa. Tekee lukea kirja kerralla loppuun, maistella vielä toiseenkin kertaan kauneimpia tekstipätkiä, upota tarinaan.

"Ilma suhisee imeytyessään kylpyhuoneen venttiiliin. Haluaisin kadota sen mukana. Hävitä pieninä molekyyleinä Helsingin taivaalle, hajota atomeiksi ja levitä ympäri Suomen. Ympäri maailman. Olla kaikkialla ja ei missään. Tahdon unohtaa tämän kerran kuten ne aiemmatkin. Mitä ei ajattele, sitä ei oikeasti tapahtunut."

Neljäntienristeykseen rakastuin aikoinaan ensilukemalla ja päätä pahkaa ja siksi tartuin Lopottiin hieman varautuneena. Ajatus jatko-osasta tuntui vanhan idean uudelleenkierrättämiseltä, jotenkin liian helpolta ratkaisulta; tuntui, ettei ilman kokonaan itsenäistä tarinaa voisi millään päästä Neljäntienristeyksen tasolle. No kuinka ollakaan, kyllä voi. Vaikka eletäänkin vasta helmikuuta, olen varmasti lukenut jo yhden vuoden lempikirjoistani.

"Yhdet lähtevät, ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen."

lauantai 20. helmikuuta 2016

Mitäs me kasarilapset?


Kun yksi Tsernobylin ydinreaktoreista huhtikuussa 1986 räjähti, istuin minä harva se päivä kajaanilaisen kerrostalon hiekkalaatikolla. Pian alettiin puhua ydinlaskeumasta. Äiti oli huolissaan ja mietti, miten paljon hiekkaa minäkin olin salassa lappanut suuhuni.

Tällä viikolla uusin NYT-liite listasi 10 asiaa, jotka muokkasivat meitä 80-luvulla syntyneitä lapsia ja pohti, millainen jaettu lapsuuskokemus meitä yhdistää. Monessa kohdassa oli pakko nyökkäillä, sillä noinhan se juuri meni. Tai ainakin melkein...



1. He-Man ja My Little Pony nielaisivat viikkorahat
He-Manin tai My Little Ponyn sijaan meidän kymmenen markan viikkorahamme upposivat trolleihin, joita piti olla erikokoisia ja -värisiä. Ja sitten olivat vielä Trolli-vihkot, Trolli-kynät, Trolli-avaimenperät, Trolli-päiväkirjat...


2. Lankapuhelin katosi
Ala-asteella muistin ulkoa kymmenkunta puhelinnumeroa. Kerran ystävän kanssa sovittiin, että soitetaan toisillemme jokaisella Kauniiden ja Rohkeiden mainoskatkolla ja käydään läpi päivän ohjelman siihenastiset juonenkäänteet. Yksi jakso kesti siihen aikaan tunnin.
      Internet löi läpi yläasteella. Koulun jälkeen varattiin tunnin tietokonevuoro kirjaston Internet-koneelta ja mentiin Kissin chattiin juttelemaan. Teiniagstissa paras paikka oli Kissin Hautausmaa.


3. Nintendoa pelattiin kotona ja kavereilla
Nintendoa en pelannut juuri koskaan. Sen sijaan telkkarista katsottiin Hugoa ja jännättiin, kuka voittaa repullisen karkkia.


4. McDonald's pilasi makuhermot
Ehkä siisteintä ala-asteelaisesta olivat ostosreissut Jyväskylään: etsittiin uudet vaatteet koulun alkua varten ja syötiin perheen kanssa Mäkkärissä. Myös meidän pikkukaupungissamme avattiin oma hampurilaisravintola, Max Burger. Yhden luokan tytön syntymäpäivät pidettiin siellä, ja juhlista puhuttiin vielä monen vuoden kuluttuakin (tai itse asiassa vielä nykyäänkin).
       Myöhemmin, kun Jyväskylän-kaupunkireissuille pääsi jo ilman vanhempia, suunnattiin kavereiden kanssa aina Raxin pizzabuffaan. Kilpailtiin siitä, kuka jaksoi syödä eniten pizzapaloja, ja taikinareunat kuljetettiin (lautasliinoihin käärittyinä) säälittä roskiin.


5. Dingo villitsi lapset ja nuoret
Dingon sijaan meidät villitsi Take That. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä oli nähdä ensimmäistä kertaa Baben musiikkivideo MTV:llä: siis apua, toi lapsihan oli ton Markin! Oli vaikea päättää, kumpi oli ihanampi, söpö Mark vai villimpi Howard. Back for goodista aisti jo lopun olevan lähellä, mutta bändin hajoaminen otti silti koville. Onneksi kuitenkin Ace of Base oli ja pysyi.


6. Mikroaaltouuni pelotti ja kiehtoi
Meillä ei ollut kotona mikroa eikä videonauhuria. Näistä jälkimmäisen sai kuitenkin vuokrattua R-kioskilta, jos vuokrasi samalla jonkun VHS-elokuvan. Joku kertoi, että mikroon ei saa katsoa suoraan, tai saa syövän. Meni pitkään, ennen kuin uskalsin seurata ruokani lämmitystä.


7. Hymyhuulet jätti trauman
Hymyhuulten inspiroimina myös minä ja pikkusiskoni leikimme lappalaisia ja lauloimme Nunnuka-nunnukaa. Ajatus (poliittisesta) korrektiudesta oli ehkä muutenkin aika toisella tasolla kuin nykyään: siinä missä poikani leikkii päiväkodin pihalla Kuka pelkää mustekalaa? ja luistelukoulussa Kuka pelkää lumimiestä?, juoksimme me aikoinamme koulun pihalla paniikissa pakoon mustaa miestä. Siis mustaa miestä. Ja koulun pihalla.
     Hymyhuulten lisäksi koko perhe kerääntyi viikoittain pohtimaan neiti X:lle sopivinta matchia Napakympissä sekä jännäämään, kuka taviskilpailijoista onnistuisi kukistamaan Gladiaattorien Mohikaanin.


8. Kasettinauhuri toi musiikin omaan huoneeseen
Isän kanssa sovimme ala-asteella, että jos säästän itse puolet cd-soittimeen tarvittavista rahoista, maksaisi isä loput. Uusi soitin maksoi tuolloin 350 markkaa, ja sillä kuunneltiin erityisesti Pandoran cd:tä, jonka voitin Keskisuomalaisen Syke-liitteen kilpailusta, nimmarilla varustettuna.
     Lauantaisin kuunneltiin radiosta Safiiria ja nauhoitettiin kappaleita c-kasetille. Ja aina, aina, juontaja puhui sen parhaan biisin päälle.


9. Terminator ja Rambo näyttivät miehen mallia
Yhtään Terminatoria tai Ramboa en ole edelleenkään nähnyt, mutta ystävän luona yökylässä salaa katsottu Rocky IV jätti viidesluokkalaiseen traumat pitkäksi aikaa.



Hei te muut kasarilapset, miten te nämä muistatte?

Linkkiä klikkaamalla saa muuten selville, mikä biisi oli ykköshitti silloin, kun itse syntyi. Minulla se oli Whamin Wake me up before you go-go.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Lifestylebloggaajien kirjahaaste 2016


Alun perin nappasin lifestylebloggaajien kirjahaasteen Oi mutsi mutsi -blogista jo tammikuun lopulla tarkoituksenani pohtia vähän minulle tärkeitä kirjoja. No, sitten tulikin jotain ihan muuta niin kuin varmaan tiedättekin - ja haaste jäi. Sen verran hauskasta haasteesta oli kuitenkin kyse, että palaanpa siihen nyt vielä näin kuukauden myöhässä.


1. Kirja, jota luet juuri nyt: Tommi Kinnunen: Lopotti

Ostan loppujen lopuksi aika vähän kirjoja itselleni, etenkin niitä normaalihintaisia. Sitten on kuitenkin ne kirjailijat - kuten Juha Itkonen ja Riikka Pulkkinen - joiden uutuudet haluan lukea tuoreeltaan, ilman viikkojen odottelua kirjaston varausjonossa, ja joiden tuotannon haluan omaan hyllyyni. Tähän kategoriaan kuuluu myös Tommi Kinnunen, jonka kauan odottamani uutuusromaanin hain itselleni lauantaina ja aloitin heti samana päivänä.
       Lopotin lisäksi olen viime päivät selaillut myös mieheltä ystävänpäivälahjaksi saamaani Sushikirjaa, joka on ehkä yksi visuaalisesti kauneimmista omistamistani kirjoista.


2. Kirja, josta pidit lapsena: L. M. Montgomery: Pieni runotyttö

Niin kuin olen täällä joskus aiemmin maininnutkin, minulle ja siskolleni luettiin aina paljon: vielä silloinkin kun osasimme jo molemmat itsekin lukea, luettiin meille kuitenkin iltasaduksi esimerkiksi C.S. Lewisin Narnia-sarjaa, L. M. Montgomeryn tyttökirjoja ja Anni Swanin klassikoita. Näiden lisäksi kahlasin itse läpi kirjaston Neiti Etsivä -hyllyn, Mystery Clubit, Tiinat ja Bertin päiväkirjat - ja varmasti aika monta muutakin kirjaa.


3. Kirja, joka jäi kesken: Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani

Oikeastaan jätän ihan liian vähän kirjoja kesken, vaikka yleensä tiedän jo ensimmäisen kymmenen sivun kohdalla, onko kirja lukemisen arvoinen vai ei. Lorna Byrnen bestsellerinkin kanssa sinnittelin lähes kirjan puoliväliin, mikä tosin johtui osittain myös siitä, etten ollut ottanut muutaman vuoden takaiselle Lontoon-matkallemme mukaan muuta luettavaa ja kaipasin kuitenkin tekemistä lentojen ajaksi. Aiheeltaan Enkeleitä hiuksissani vaikutti kyllä mielenkiintoiselta - ja tokihan kirjassa houkutti myös äärettömän kaunis nimi -, mutta jo muutaman luvun kohdalla huomasin, että kirja oli puiseva, itseään toistava sekä ylidramatisoitu sekä kieleltään että sisällöltään.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

Yksi minun isoja kirjojani, teos, jota kannoin mukanani käsilaukussa (koska työmatkalla bussissa tai ennen kokousta voi aina olla muutama minuutti ylimääräistä lukuaikaa) sekä todiste siitä, että yhteensä melkein tuhat sivua tekstiä voi tuntua ihan käsittämättömän lyhyeltä ja mennä niin käsittämättömän nopeasti. Jonas Gardellin trilogiaa suitsutettiin sekä Ruotsissa että Suomessa ja ihan aiheesta. Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin on samalla sekä yksi rumimmista ja julmimmista paloista lähihistoriaamme että yksi kaunis rakkaustarina, joka kieltäytyi kuolemasta.


5. Kirja, johon palaat uudelleen: Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

My all time favourite.


Vaikka itse luenkin paljon myös pelkästään kirjallisuusblogeja, on kirjavinkkejä silti erityisen kiva napata nimenomaan sellaisista blogeista, joissa pääpaino on jossain ihan muussa kuin kirjoissa. Monesti tuntuukin, että mielenkiintoisimmat kirjasuositukset tulevatkin niiltä, jotka eivät arjessa lue niin paljon. Siksipä heitän haasteen kolmelle blogille, joiden teemoja ovat kirjojen sijaan lifestyle, äitiys ja sisustus.

Melina, Ave ja Ruut, kertokaapa, miltä teidän kirjalistanne näyttäisi!

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Kuukauden salaatti: tonnikala-riisisalaatti.



TONNIKALA-RIISISALAATTI

riisiä
tonnikalaa
valkopippuria
suolaa
punasipulia
jääsalaattia
kurkkua
mustia oliiveja
kananmunia

sekä maun mukaan myös rucolaa ja fetaa


Keitä riisi, mausta se valkopippurilla ja suolalla ja sekoita joukkoon tonnikala. Keitä kananmunat, revi salaatti sekä paloittele sipuli, kurkku ja oliivit. Tarjoile patongin kanssa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

In friendship I trust.


Ala-asteen neljännellä meidän luokalle tuli uusi tyttö. Tutustumispäivänä sillä oli päässään musta samettinen lierihattu, jota koristi iso samettiruusu. Kahden vuoden päästä pukeuduimme molemmat samanlaisiin flanellipaitoihin ja farkkuhaalareihin, kirjoittelimme kirjevihkoa ja tykkäsimme samoista pojista. Kuusi ja puoli vuotta sitten minusta tuli hänen poikansa kummi ja nyt keväällä hänestä tulee kummi minun pojalleni. 


Ensimmäisenä päivänäni yliopistossa meitä kierrätettiin pienissä ryhmissä kampusalueella. Minun ryhmääni osui sattumalta toinenkin Laura-niminen uusi ruotsinopiskelija. Myöhemmin selvisi, että nimen lisäksi meitä yhdisti myös rakkaus Kentiin, karaokeen ja hyviin kirjoihin. Opiskeluvuosien aikana meistä ja neljästä muusta muodostui porukka, joka pitää edelleen yhtä, vaikka keskiviikon haalaribileet, tenttilauantait ja Ilokiven lounaat ovat jo vuosia sitten vaihtuneet farmariautoihin, asuntolainoihin ja perjantai-iltoihin, jotka vietetään mieluiten kotisohvalla villasukat jalassa.


Kesäkuussa 2005 olin lähdössä loppukesäksi yksin töihin Göteborgiin. Kun lentoasemalla vietetyn yön jälkeen odottelin vähän orpona koneeseen pääsyä, tuli tuntematon tyttö kysymään, olinko minäkin sattumalta lähdössä Nordjobbiin. Landvetterin kentällä joukkoon liittyi vielä kaksi muutakin suomalaistyttöä, joiden kanssa etsimme yhdessä Nordjobbin toimiston ja uudet kotimme sekä vaihdoimme myöhemmin sadoittain lakanoita Daniel Powterin Bad Dayn soidessa radiosta. Ja kuinka ollakaan, toinen Landvetterin kentällä tapaamistani tytöistä asui myös Jyväskylässä. Vaikka nykyään näemme liian harvoin, jatkuu juttu aina siitä, mihin se edellisellä kerralla on jäänyt. 


Lukioaikoina tutustuin netissä angstiseen poikaan, joka kuunteli Nine Inch Nailsia, tuskaili pakkoruotsin kanssa ja siteerasi Sören Kierkegaardia. Kun ensimmäisen kerran tapasimme Ilosaarirockissa, sillä oli vaaleansininen sateenvarjo, vaikkei edes satanut, ja tennissukat shortsien kanssa. He didn't have me at Hello, mutta reilut kuusi vuotta sitten menimme kihloihin Lontoossa, kun Big Ben kumisi uuden vuoden vaihtumisen merkiksi ja sadattuhannet juhlijat lauloivat yhdessä Auld Lang Syneä.


Jos ensimmäisenä päiväkotivuotenaan poika R toi mukanaan kotiin jokaisen flunssan, vatsataudin sekä korvatulehduksen, joka päiväkodin nurkkia kulloinkin kiersi, niin toisena vuotena hän toi jotain muuta. Nimittäin ystävän, sen sellaisen, jonka kanssa voi jakaa villit leikit, puistossa paistetun makkaran sekä välillä lähes maanisen innostuksen Oktonautteihin. Pienen ystävän mukana saimme myös kaksi isompaa ja sitten vielä yhden pienen, joiden hiekkalaatikon reunalle voi hyvin kipaista muutamassa minuutissa ja kotihousut jalassa vaihtamaan kuulumisia.


Muutama vuosi sitten silloiselle työpaikalleni tuli uusi sijaisopettaja, jolle ohjeistin kirjoja ja paikkoja. Töiden jälkeen satuimme samaan bussiin ja aloimme jutella. Nykyään parannamme maailmaa säännöllisesti lenkillä tai teekupin ääressä.


Teini-iän lätkäinnostuksessa tutustuin swappauksen - ne kirjeiden mukana kiertäneet koristeelliset vihkot, muistattehan - muun muassa siihen yhteen Lukko-faniin Raumalta, TPS-faniin Paraisilta, Ilves-faniin Tampereelta sekä siihen jyskäläistyttöön, jonka kanssa jaoin palavan rakkauden Tommi Satosaareen. Jäähallin käytävillä napattujen yhteiskuvien ja nimmareiden sijaan jaamme nykyään kirjeissä, korteissa, tekstiviesteissä ja sähköposteissa arjen isot ja pienet ilot ja surut, äitiyden huolenaiheet, lasten uusimmat kuvat, remonttihaaveet sekä työmietteet.


Parhaasta ystävästäni sain kuulla heinäkuussa 1986. Istuin naapurin aamupalapöydässä syömässä puuroa, kun isäni tuli ja kertoi minun saaneen edellisyönä pikkusiskon. Vaikka siskosta myöhemmin tulikin tappelukaverini, kaasoni ja tukipilarini, kiinnosti kaurapuuro sillä hetkellä jostain syystä vielä enemmän.


" - On hyvä, pikku tiikeri sanoi, että on sellainen ystävä, joka osaa rakentaa sadekatoksen.
Silloin ei tarvitse pelätä mitään."
Janosch: Oi ihana Panama


Kiitos, että olette olemassa,
te ja muut elämäni tärkeimmät ihmiset.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Näitä päiviä.



Näitä hormoninhuuruisia päiviä, joina olen taas oppinut tekemään asioita yhdellä kädellä ja juomaan aamukahvini kylmänä ja joina meidän todella konkreettisesti kesken jäänyt olohuoneremontti futuristisine kirjahyllyineen tuntuu välillä hauskalta jutulta, jota muistella, 
ja välillä pelkästään itkettää.

tiistai 9. helmikuuta 2016

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

"Sinä muistat paljon asioita, Christine, hän oli sanonut. Ei ole mitään syytä siihen ettei se jatkuisi. Ja päiväkirja kertoi minulle, että tarina auto-onnettomuudesta oli valhetta, että jossain hyvin syvällä minä pystyn muistamaan, mitä minulle tapahtui sinä yönä, jolloin menetin muistini. Auto ja jäiset tiet eivät liity siihen, vaan samppanja, kukat ja koputus hotellihuoneen ovelle."


S. J. Watson: Kun suljen silmäni (Before I go to sleep, 2011)
Bazar, 387 sivua.


Joka aamu Christine aloittaa tyhjästä. Melkein kaksikymmentä vuotta sitten hän on loukkaantunut pahoin auto-onnettomuudesta ja menettänyt sen seurauksena niin muistinsa kuin kykynsä muodostaa uusia muistikuvia. Kylpyhuoneen peiliin liimattujen valokuvien avulla hän aloittaa joka aamu uudelleen: Minä olen Christine. Olen 47-vuotias. Tämä on minun kotini ja vierestäni herännyt tuntematon mies on aviomieheni Ben. 

Päivän aikana kertyvät uudet muistot pyyhkiytyvät pois yöllä: seuraavana aamuna Christine ei taaskaan tunnista peilikuvaansa. Salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa sekä päiväkirjan pitäminen alkavat kuitenkin vähitellen nostaa Christinen muistista uusia, pelottavia asioita.

Kun suljen silmäni jos mikään oli dekkaritapaus muutama vuosi sitten: kirja keräsi hypetystä, ylisanoja ja palkintoja ympäri maailmaa ja sen käännösoikeudet myytiin 43 maahan. Suurimman osan kirjasta teksti myös täyttää kaikki ylistävän palautteen asettamat odotukset: Watsonin esikoinen on tiheätunnelmainen ja mukaansatempaava psykologinen trilleri, joka dekkarijuonensa ohella pohtii totuuden ja mielikuvituksen rajaa sekä sitä, keneen ihminen voi luottaa, jos ei voi luottaa itseensä. Ei ihme, että kirjasta tuli kansainvälinen bestseller ja sitä on täällä Suomessakin hehkutettu blogeissa paljon.

Siksi kirjan loppu tuntuukin niin uskomattomalta - eikä missään määrin hyvässä mielessä. Jollain ilveellä Watson on nimittäin onnistunut sisällyttämään kirjansa viimeisiin pariinkymmeneen sivuun kaikki naiiviudet, ennalta arvattavat juonenkäänteet, epäuskottavat tapahtumat, kliseet ja ontuvan dialogin, mitä ajatella saattaa - ajoittain jopa luulee lukevansa nerokasta harlekiinisatiiria, kunnes tajuaa, että Watson taitaa edelleen yrittää ihan tosissaan. Mieleen tulee väistämättömästi B-luokan höttöelokuva, ne jotka aina päättyvät samoin, tiedätte kyllä. Googlaamalla selviääkin, että Watsonin bestselleristä tehtiin kuin tehtiinkin toissavuonna elokuvaversio, joka nimekkäistä näyttelijöistään huolimatta ei koskaan tullut Suomessa teatteriesitykseen. Kumma juttu.

Toinen toistaa ihastuneempia blogiarvoita kirjasta luettuani jäin kuitenkin pohtimaan, miksi itse koin kirjan niin eri tavalla. Hyvähän Watsonin trilleri toki oli, mutta etenkin loppuun, ja erityisesti sen ennalta arvattavuuteen, olin todella pettynyt. Kun suljen silmäni toimiikin ehkä parhaiten sellaisille, jotka eivät juuri lue trillereitä, mutta meille dekkareiden suurkuluttajille kirja ei juuri tarjoa mitään, mitä ei olisi jo aiemmin nähty.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Tarina pikkuveljestä.


Ensimmäisen äitiyslomapäivän ohjelmassa on aamulla piipahdus kahville entiselle työpaikalle työkavereita moikkaamaan ja sen jälkeen lounas ihan yksin jossain keskustan kahvilassa. Yhteen mennessä olen sopinut hakevani poika R:n päiväkodista, iltapäivällä olemme ajatelleet leipoa porkkanakakun.

Puoli yhdeltätoista soitan kuitenkin miehelle töihin, että Tule hakemaan mua täältä koululta NYT, ymmärrätkö? Mies ymmärtää. Maanantaina mies sulkee töissä auki jääneen tietokoneen, ja reilun tunnin kuluttua puhelusta minut on tutkittu Gravidassa ja kirjattu sen jälkeen sisään synnytysosastolle. 

Sairaalakassi on pakkaamatta, totta kai, sillä synnytykseen piti olla vielä viisi viikkoa aikaa. Itkettää. Mies ja poika R tuovat minulle alkuillasta tilaamani kirjan, kosmetiikat ja vaihtovaatteet yhdeksi päiväksi. Pienten viikkojen takia saan supistustenestolääkettä, ja vielä iltakymmeneltä miehelle soittaessani olen mielestäni lähdössä seuraavana päivänä kotiin yhtenä kappaleena. 

Kahden aikaan päivystävä kätilö on kuitenkin sitä mieltä, että meidän kannattaa alkaa soitella lastenvahtia paikalle. Kahden tunnin päästä tästä mummo on herännyt, ajanut räntäsateessa reilun tunnin matkan kaupunkiin ja mies päässyt sairaalaan. Pötköttelemme vierekkäin osaston kapealla sängyllä ja mies laskee, että supistusten väli vaihtelee kahdesta seitsemään minuuttiin. Aamuseitsemältä siirrymme synnytyssaliin.

Päivä etenee hitaasti. Aina uuteen vuoroon tulevan kätilön kanssa käymme läpi, että onhan vauvalla oikeasti jo hyvät viikot syntyä. Itkettää. Joka kerta vastaus on sama: viikot ovat niin hyvät, ettei synnytystä enää lähdetä estämään, mutta kuitenkin vielä niin vähäiset, ettei sitä voida oikein edistääkään. Radiosta tulee kolmatta kertaa sen päivän aikana Paula Vesalan Tequila. Mies käy välillä kotona syömässä, ja mummot vaihtavat lapsenvahtivuoroa.

Pikkuveli päättää alkaa syntyä päiväkahvin aikaan. Kätilö patistaa minut hakemaan itse välipalaa ja raahaudun muutaman käytävän matkan seinistä kiinni pitäen. Tuntuu uskomattomalta, että vielä kaksi päivää aiemmin kävelin päivittäin nelisen kilometriä töihin ja takaisin ja toissapäivänä samaan aikaan kerroin luokan edessä korkkarit jalassa relatiivipronomineista who, what ja which. Salissa yritän saada vielä hetken levättyä, mutta kipu alkaa jo tuntua kipupiikinkin läpi. Iltakuudelta kätilö ilmoittaa, että vauva syntyy hänen työvuorollaan, ja lääkäri laittaa epiduraalin.

Seitsemän jälkeen mies hakee minulle vielä iltapalan, joka kuitenkin jää syömättä. Yhtäkkiä mies muistaa, että on lauantai-ilta ja lotto tekemättä ja että jos meille tänään syntyy toinen poika, on myös lottovoittoon hyvät mahdollisuudet. Mies lähtee hakemaan itselleen kahviosta evästä sekä lottokuponkia, mutta onneksi kahvio on ehtinyt mennä kiinni juuri puoli kahdeksalta. Miehen tullessa takaisin on kätilö jo soittamassa saliin lastenlääkäriä ja sanoo puhelimeen, että kohta pitää jo tulla juosten. Viiden minuutin ponnistusvaiheen jälkeen mies saa leikata poikansa napanuoran ja lastenlääkärin terveeksi ja virkeäksi toteama pikkuveli nostetaan rinnalle. 

Joku viikko sitten kirjoitin poika R:n synnytyksestä sekä synnytyspelosta. Vaikken edelleenkään kokenut synnytystapahtumaa Äiti Maa -tyylisenä voimaannuttavana kokemuksena, tuntui pikkuveljen synnytys jollain tapaa korjaavan poika R:n synnytyksen jättämiä haavoja. Silti päällimmäinen tunne synnytyksen jälkeen ei ollut niinkään helpotus vaan syyllisyys, se äiti-ihmisille niin tuttu. Voinko iloita omasta hyvästä kunnostani, kun vauva syntyi liian aikaisin? Teinkö kuitenkin jotain - stressasin liikaa töitä ja puuttuvaa sijaistani sekä lähestyvää synnytystä, liikuin liian paljon, söin sen suolakeksin, jonka päällä oli tuorejuustoa - minkä takia raskaus ei jatkunut täysiaikaiseksi? Vaikka synnytys itsessään olikin tällä kertaa positiivinen kokemus, vaihtaisin sen silmää räpäyttämättä edelliseen kokemukseeni, jos takaisin sillä pojalleni paremmat viikot syntyä ja säästyisin huolehtimasta bilirubiiniarvoista, painokontrolleista tai vastasyntyneiden osastolle joutumisesta. Että maailman suurimpaan onneen ei tällä tavalla sisältyisi myös maailman suurin huoli.

Kahdesta erilaisesta synnytyskokemuksesta huolimatta vauva-arki alkoi meillä jälleen toinen toistaan seuraavilla sairaalareissuilla: jos viimeksi paikkailtiin minua, tarkkaillaan tällä kertaa vauvan kasvua ja arvoja. Yhden tällaisen, aika raskaankin, reissun jälkeen jonotimme sairaalan parkkihallin maksuautomaatille, kun meidän perässämme tullut nainen kurkisti kantamaani turvakaukaloon ja totesi, että Eihän tuo edes ole oikea vauva!. No on se, vaikka ihan pieni onkin. Se meidän lottovoittomme.

torstai 4. helmikuuta 2016

And then there were four.



Eipä tullutkaan sitten raskausviikko 36:n remonttia. Sen sijaan mies kokosi kiireesti perjantai-iltana vintiltä hakemansa pinnasängyn.

Pikkuveli kun päätti yllättäen, spontaanisti ja täysin ilman mitään ennakkovaroituksia syntyä raskausviikolla 35+1, minun toisena äitiyslomapäivänäni.