keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Toinen kuukausi Pikkuveljen kanssa...



...aamuja, joina 120-senttisessä sängyssä on sulassa sovussa (ja aikamoisena sekamelskana) neljäkymmentä varvasta.
 ...kaksi käyntiä vyöhyketerapeutilla.
...ensimmäinen vauva Manducassa -tyylillä valmistettu kasvissosekeitto.
...vähän vähemmän sitä suklaata ja jopa hieman Yogaiaa.
...tunne siitä, että arki kahden pojan kanssa jo sujuu, että Pikkuveljellä on jo jonkinlainen rytmi ja etten itse ole juurikaan väsynyt ja että alun vaikeuksien jälkeen kaikki on niin kuin pitääkin.
...Pikkuveljen ensimmäiset ravintolareissut ja perhekahvilat.
...uusi vaippakoko ja kaksi uutta vaatekokoa.
...ensimmäiset itse raskausaikana ostamani vaatteet, jotka sain pukea pojalleni (niiden pikkuisten, miehen häthätää pojan synnyttyä ostamien sijaan).
...edelleen ihan uskomatonta huolta: Pulautteleeko se liikaa? Saako se varmasti tarpeeksi maitoa? Mitä se itkee? Mitä, jos se saa isoveljen flunssan? Mitä jos katto tippuu sen pinniksen päälle tai se kiipeää pois pinniksestään ja loukkaa itsensä?


Ja sittenhän se tietenkin sen sai, isoveljen flunssan nimittäin. Eikä se mikään perusflunssa ollutkaan, vaan rs-virus ja raju sellainen. Kuusi päivää vietimme sairaalassa tarkkailemassa Pikkuveljen hengitystä ja opettelemassa uudelleen syömään, ja sinä aikana minä ryvin sellaisia pohjamutia, etten koskaan aiemmin. Ei tullut siis meille suklaakakkuja, cake popseja tai mozzarellasalaattia ja jo valmiiksi tilatut ristiäisservetitkin jäivät keittiön kaappiin: Pikkuveli kastettiin palmusunnuntaina sairaalassa. Sitten kasteen jälkeen illalla Pikkuveli alkoi taas heilutella käsiään, ensimmäistä kertaa melkein viikkoon, ja seuraavana päivänä jaksoi jo itse syödä tarvitsemansa maidot. Pääsiäisviikon tiistaina pääsimme takaisin kotiin.


...lopulta kuitenkin meidän näköinen, takuulla liikuttava kaste, joissa Pikkuveljestä tuli Pikkuveli R.


(Sen verran kyllä on jo pakko toivoa, että huhtikuu olisi meidän osalta täysin draamavapaa.)


Edellisen kuukauden löydät täältä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kun äiti kuoruitui ulos kotihousuistaan.



Paita // Object
Housut // HM
Imetystoppi // HM


Jos loppuvuodesta tuskailin, miten vaikeaa olikaan löytää sekä tyylille, kukkarolle että vartalolleni sopivia raskausvaatteita, ei tilanne kyllä helpottanut yhtään Pikkuveljen synnyttyä: nättien, kohtuuhintaisten ja ennen kaikkea minun tyylisten imetysvaatteiden löytäminen se vasta vaikeaa onkin. Kun ei innostu siitä yhdestä ja ainoasta Hennesin imetyspaitamallista, ei osaa nähdä päällään Mamaliciousin kietaisupaitaa eikä toisaalta ole valmis maksamaan sataa euroa Boobin imetysmekosta, ovat vaihtoehdot oikeasti yllättävän vähissä.

Ensimmäiset viikot Pikkuveljen kanssa kyllä pärjäsin hyvin kotitopillani, vanhalla neuletakilla sekä joogahousuillani - ja olin olooni enemmän kuin tyytyväinen. Sairaalassa ja neuvolan kontrolleissa ravailun ohella tai takia en edes juuri halunnut poistua kotoa ja pahimmissa hormonihuuruissani jopa vannoin pysyväni neljän seinän sisällä koko vauvavuoden, ihan vain pikkuruista poikaani nuuhkuttelemassa. Vauvakin tuntui niin minikokoiselta (ja toki sitä olikin!), ettei sitä edes halunnut viedä mihinkään ja altistaa sitä samalla pöpöille tai ihmisten päivittelylle. Enimpien huurujen haihduttua alkoi kuitenkin tuntua taas kivalta päästä ihmisten ilmoille - jossain muussa kuin niissä kotihousuissa. Halutti päästä vaunulenkille, puistoon, ystäville kyläilemään ja kaupunkiin lounaalle. Vauvaakin teki jo mieli näyttää koko maailmalle, olihan se maailman söpöin. Päälle alkoi pikku hiljaa löytyä taas muutakin kuin vain ne iänikuiset (joskin maailman mukavimmat) kotivaatteet.

(Ja sittenhän vauva tietenkin sairastui ja vajaan viikon kujin jälleen sairaalan käytävillä niissä samoissa joogahousuissani, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.)

Senpä takia viime viikot olen inventoinut vaatehuonetta ja selaillut nettikauppoja. Etsinnässä on ollut jotain, jonka kanssa imetys onnistuu vaivattomasti kahvilassa ja joka ei ihan heti paljasta kaikille vastaantulijoille jokaista ryppyä tai olkapäälle ilmestynyttä puklutahraa. Jotain, missä voi yhtä hyvin istahtaa ravintolan pöytää kuin hiekkalaatikon reunalle. Plussaa olisi tietenkin tietty ekologisuus, jolloin päälle voisi vetää perinteisen imetysaatteen sijaan vaatteen, jossa kyllä voi imettää mutta jota voi pitää päällä vielä sittenkin, kun Pikkuveli juo maitonsa nokkamukista. 

Viimeisen kuukauden aikana olenkin (niiden kotihousujen ja kotitoppien lisäksi) löytänyt uudelleen vanhan farkkupaitani sekä kesällä Primarkista ostamani edestä napitettavan mustan topin. Niiden lisäksi löysin Vilalta ruosteenvärisen paitapuseron ja Mamaliciousilta yhden kohtuuhintaisen raidallisen imetysmekon, jossa viihdyin koko viime viikon. Ehkä näillä pärjätään ainakin, tämä alkukevät.


Hei te muut äidit, jakakaa vinkkinne: mistä löytää parhaat imetysvaatteet vai onko vauvavuodesta mahdollista selvitä ihan normiosastojen vaatteilla? 



(Vaatekaapin sisällön lisäksi olisi hyvä päivittää myös poseerausta; blogin profiilikuvassa tuossa sivussa kun näyttää poseeraavan ihan samannäköinen nainen kuin tämän postauksen alussa.)

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Erik Axl Sund: Unissakulkija

"Hän tietää kokeneensa jotain, mitä ei voi kuvata.
Kerran oli pieni tyttö, jonka nimi oli Victoria, ja kun hän oli kolmevuotias, hänen isänsä rakensi huoneen hänen sisälleen. Aution huoneen, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin tuskaa ja tunnekylmyyttä. Vuosien mittaan huone sai tukevat seinät surusta, lattian kostonhimosta ja viimein paksun katon vihasta.
    Huone suljettiin niin tiiviisti, ettei Victoria päässyt ulos.
    Ja sen sisällä hän on nyt.
    En se minä ollut, Sofia ajattelee. Se ei ollut minun syytäni."


Erik Axel Sund: Unissakulkija (Hungerelden, 2011)
Otava, 400 sivua.


Voisi luulla, että synnytyksen jälkeisissä vauvahuuruissa sitä tarttuisi luppohetkinään lähinnä naistenlehteen tai korkeintaan johonkin kevyeen chick litiin, selailisi ehkä uusinta Bridget Jonesia tai Eve Hietamiehen Yösyöttöä. Mutta ei, kirjastoauton rajallisesta valikoimasta mukaan tarttui lopulta Erik Axel Sundin Unissakulkija. Se siitä kevyestä kesälukemisesta siis. 

Unissakulkija on Erik Axel Sundin Varistyttö-trilogian kakkososa ja jatkaa siitä, mihin ykkösosa Varistyttö jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg paiskii edelleen töitä sadististen lapsenmurhien parissa, vaikka virallisesti tutkimukset onkin lopetettu. Sitten tapahtuu uusi raaka, ritualistinen murha ja heti perään toinen. Ja sitten yllättäen uusien tapausten tutkimuksissa alkaa nousta esiin samoja nimiä, joihin Jeanette törmäsi jo murhattujen poikien tapauksissa.

Tutkimusten mutkistuessa Jeanette pyytää psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta apua tekijäprofiilin laatimisessa. Ammattimaisen ulkokuorensa alla Sofia kamppailee omien painajaistensa kanssa ja yrittää epätoivoisesti täyttää muistikatkojensa aiheuttamat pimeät hetket.

Murhiin näyttää lisäksi liittyvän tanskalainen sikatila, julmasti hyväksikäytetyt tytöt, hukkunut pikkupoika, vanhainkodissa asuva psykologi sekä sikanaamarien takaa tehty nöyryytys. Entä missä on Victoria Bergman, joka tuntuu olevan avain kaikkeen?

Pikku hiljaa kirjan erilliset tapaukset alkavat kietoutua yhä enemmän ja enemmän yhteen.

Varistytön tavoin myös Unissakulkija vie lukijansa mukanaan synkkääkin synkempään maailmaan, jossa särkyneistä ja hajotetuista lapsista tulee myöhemmin kaiken rikkojia. 

"Hänen ei tarvinnut ponnistella, koska tarinat tulivat itsestään, ja joskus oli kuin hän olisi ehättänyt totuuden edelle. Hän saattoi valehdella jotain, ja sitten se tapahtui. Hänestä tuntui, että hänellä oli hallussaan merkillinen voima.
    Ikään kuin hän voisi valheen keinoin hallita ympäristöään omalla tahdollaan, ja hänen valheistaan tulisi totta."

Varistytöstä kirjoitin aikoinaan sen olleen tummasävyisin, iljettävin ja vastemielisin kirja, jonka vähään aikaan olin lukenut. Samalla se oli jollain kierolla tavalla kiehtova ja koukuttava, hyväkin, mutta meni melkein vuosi, ennen kuin tartuin trilogian kakkososaan. Jostain syystä Unissakulkija ei tule raakuudessaan samalla tavalla silmille kuin edeltäjänsä. Ehkä se johtuu osittain shokkiefektin puuttumisesta: Varistytön kanssa kirjan sadismi, rumuus ja jopa sairaus kun tulivat aivan puun takaa. Toisaalta Unissakulkija on kuitenkin myös trilogian ykkösosaa psykologisempi ja rikoksien revittelyn sijaan se keskittyy mielen liikkeisiin ja sen pirstaloitumiseen. Jos ykkösosan luin aikoinaan parissa päivässä, ei kakkososan kanssa mennyt paljon kauempaa.

Kuten kakkososat, hyvätkin sellaiset, yleensä, Unissakulkijakin on pitkälti eräänlainen välipala: aika ontto ilman ykkösosaa ja ehdottomasti vain välttämätön askel ennen trilogian päätösosan lukemista.

"Vuoroin lyödä ja hyväillä, ensin suojella ja sitten tuhota, Victoria ajattelee. Isä on opettanut minulle sen."

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Kaikki elämäni kappaleet.



Kun ruotsalaisbändi Kent keväällä 2000 esitti Emma-gaalassa kappaleensa Musik non stop, oli se heti menoa. Laulajan nahkahousut, 747 sekä seuraavan kesän Ankkarock-keikka olivat kovinta ikinä. Olin yläasteella ja käänsin Hagnesta Hillin tekstejä peruskouluruotsillani. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin ruotsinopettajaksi.

Lukiossa löysin itseni kappaleesta Stoppa mig juni ja kuullessani kappaleen Chans muistan aina lukion kakkosvuoden talven.

Kesäkuussa 2005 vein tulevan mieheni hänen ensimmäiselle Kentin-keikalleen. Viimeisenä kappaleeni soi Mannen i den vita hatten, ja päälle satoi mustaa paperisilppua. Myöhemmin parinkymmenen neliön yksiö Pasilassa täytettiin makuupusseilla ja patjoilla, sillä meitä yöpyi siellä viisi.

Polttareissa yksi tulevan vaimon tehtävistäni oli esittää karaokessa Kärleken väntar. Mitään virallista meidän biisiä siitä ei ikinä tullut, sillä nykyään muistan siitä nimenomaan sen lauantaisen iltapäivän, jona olin lähiöpubissa pukeutuneena siskoni vanhaan uimapukuun sekä äitini kukalliseen tuulitakkiin.

Ensimmäisinä kuukausinani äitinä tapasin tuuditella poikaani uneen Utan dina andetagia hyräillen. Samaa laulua lauloin myös vajaat viisi vuotta myöhemmin Pikkuveljelle, jota nukkui sylissäni vastasyntyneiden osaston nojatuolissa.

Viime kevään kappaleeni oli La belle epoque. Muutaman astetta raskaampana aamuna kokosin itseni töihin mennessä kuuntelemalla bussissa sen ensimmäistä säkeistöä.

Viime torstaina kuuntelin kuulokkeistani Egoistia samalla, kun odottelimme Pikkuveljen kanssa bussia. Myöhemmin, rs-virusdiagnoosin ja osastolle siirtymisen jälkeen kuuntelin samaa kappaletta vartioidessani pikkuruisen poikani unta sekä pohtiessani, että enpä sitten saanutkaan sitä hartaasti kaipaamaani lattemamman ja puistomutsin huoletonta alkua tämänkään pikkuisen kanssa. Niinhän se on, vi ska leva leva livet, ihan vaikka se meillä on liian usein viime aikoina tarkoittanut ihan uskomattoman suurta huolta.

Menneen, täällä blogissa hiljaisen viikon muistan vielä vuosienkin päästä Pikkuveljen sairastumisesta, peruuntuneista, kauan odotetuista ristiäisistä ja toisaalta sairaalassa suoritetusta kauniista kasteesta, Kentin lopettamisuutisesta sekä viidennelle ja viimeiselle Kentin-keikalleni tyttöporukalla hankkimistamme lipuista. Kaikkien näiden muistojen taustalla tulee aina soimaan Egoist.

(Blogihiljaisuus jatkuu varmasti vielä tovin, sillä olemme edelleen sairaalassa. Nyt pienessä metallisängyssä monitoreiden alla nukkuu kuitenkin Pikkuveli R, joka sai nimen ja kasteen Keski-Suomen keskussairaalassa kansainvälisenä onnellisuuden päivänä.)

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Greetings from Finland.


Kuten joskus aiemmin täällä olen maininnutkin, toinen poika R:n kummisedistä lähti aikoinaan heti pojan ristiäisten jälkeen Meksikoon tekemään väitöskirjaansa, rakastui ja jäi sille tielleen. Siitä lähtien meidän ensisijainen yhteydenpitovälineemme onkin ollut Skype, jonka kautta on niin vaihdettu kuulumisia kuin esimerkiksi kurkistettu kummisedän uuteen kotiin, nähty kummisedän entinen työpaikka ja ihailtu kummien hankkimaa toffeenväristä kissaakin. Tasaisin väliajoin saadaan Meksikoista kuitenkin myös postia, ihan sitä kaikkein perinteisintä sellaista. Kummien lähettämistä paketeista on paljastunut muun muassa pikkuautoja, kauko-ohjattava Cadillac, meksikolainen neuletakki, paikallisia karkkeja ja kerran jopa pussillinen maissijauhoja (kyllä!), joista leivoimme kummisedän ohjeella aitoja meksikolaisia tortilloja.

Aika usein olemme pohtineet ääneen, kuinka kummisedällekin pitäisi saada kasattua Suomi-paketti - ja ihan yhtä usein idea on jäänyt pelkästään ajatustasolle. Mutta sitten Harjun Paperista silmiin osui Jyväskylä-aiheinen kortti ja pojan täällä ennen asunut kummisetä tuli heti mieleen. Samalla reissulla haettiin myös lähikaupasta jälkiuunileipää, purkkaa ja suomalaisia karkkeja, ja kotona poika R piirsi vielä tervehdykseksi kummiensa hääkuvan. Näiden lisäksi pakettiin sujautettiin myös pojan uusin päiväkotikuva, joka sekin oli tarkoitus lähettää Meksiko Cityyn jo syksyllä.

Joten silmät kiinni, kummisetä, pian meiltäkin olisi tulossa postia!

Viime huhtikuussa Curiouser & Curiouser -blogin Noora ideoi blogissaan postikorttihaasteen. Ihan koska perinteiset postikortit, ne joita varten pitää olla sekä kortti että postimerkki ja jotka pitää ihan itse kiikuttaa lähimmälle postilaatikolle, ovat niitä kaikkein parhaita - ja silti niitä tulee lähetettyä liian harvoin. Siinä missä viisitoista vuotta sitten saatoin käyttää useamman tunnin kirjoittaen muualla asuvalle ystävällä pitkää kirjettä (ja kaksikymmentä vuotta sitten käytin saman ajan kirjoittaen pitkää kirjettä samalla luokalla olevan ystäväni ja minun kirjevihkoon), on postikäyttäytymiseni typistynyt nykyään lähinnä joulu- ja synttärikorttien lähettämiseen. Siksi tuntuikin tietyssä mielessä vähän surulliselta, että tarvitsin haasteen muistaakseni kortilla minulle tärkeää ihmistä. Hyvä kuitenkin, että edes näin: parin päivän päästä sain tekstiviestin ystävältä, jota minun korttini oli työpäivän jälkeen odottanut eteisen matolla.

Viime viikolla piipahdimme muuten korttikaupassa toistamiseen, ja mukaan tarttui varmuuden vuoksi useampi kortti samalla kertaa. Tekstiviestin, statuksen kommentoinnin tai profiilikuvasta tykkäämisen sijaan olen päättänyt muistaa muutamaa muutakin ystävääni tänä keväänä vähän henkilökohtaisemmin.


Edes tällä tavalla, kerran vuodessa.


Käsi ylös, lähteekö joku mukaan? Lähetä ihan perinteinen postikortti, se kaikkein paras.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Fransmannin lauantaibrunssilla.



Mitä? Lauantaibrunssi Fransmannissa.

Milloin? Lauantaisin klo 11-14.

Kuka? Me neljä. Muuten sekä perheitä että kaveriporukoita.

Mitä maksoi? S-etukortilla 22,50 euroa aikuisilta ja 4-15-vuotialta euron ikävuodelta. Neljävuotias söi kuitenkin tänään brunssinsa ilmaiseksi, mistä iso peukku ravintolalle!

Mitä sisälsi? Runsaassa salaattipöydässä muun muassa kirsikkatomaatteja, marinoitua punasipulia, kurkkua, salaattia, pähkinöitä, paprikaa ja kastiketta. Perunasalaattia ja kinkkupiirakkaa. Chorizoa, ilmakuivattua kinkkua ja juustoa sekä lohta. Näiden lisäksi perinteisen aamiaspöydän nakit, pekoni, munakokkeli, croissantit ja paahtoleivät sekä jälkkäripöydässä muun muassa karkkeja, kakkua, hedelmiä ja juustoja.

Mitä erityistä? Perinteisen kahvin ja teen lisäksi useampia erilaisia mehuja karpalomehusta omenamehuun sekä maustettuja vesiä.

Arvio? Ehkä aamiaismaisempi kuin moni muu kaupungin brunsseista: ruokailemaan pääsee jo yhdeltätoista ja pöydästä löytyy esimerkiksi pekonia, nakkeja ja munakokkelia. Ystävällinen ja rento palvelu sekä lapsiperheille ehdottomana bonuksena (meidänkin testaama) iso leikkipaikka pallomerineen sekä hoitohuoneineen. Tykättiin.

Muuta huomioitavaa? Pikkuveli nukkui vaunuissaan tyytyväisenä jälkkärilautasen puoliväliin asti!

torstai 10. maaliskuuta 2016

Erittäin hyvä ja erittäin juustoinen kasvispasta.


Joku ehkä muistaakin meidän ikuisuusprojektin, jossa etsimme nelivuotiaallekin maistuvaa kasvisruokaa, siis muutakin kuin pinaattilettuja. Viikonloppuna löysimme vihdoin yhden. Bonuksena toki vielä se, että ruoka maistui erityisen hyvin myös perheen aikuisille. Tämän juustoisen kasvispastan ohjeen nappasin täältä, ja voin suositella erityisellä lämmöllä kyllä muillekin. Parmesaani-mozzarella-tomaatti-yhdistelmähän ei edes voi olla pahaa, eihän?



KAHDEN JUUSTON PINAATTIPASTA

täysjyväspagettia
oliiviöljyä
kaksi valkosipulinkynttä
yksi iso punasipuli
rasiallinen kirsikkatomaatteja
nelisen kourallista tuoretta baby-pinaattia
pala mozzarellaa
pala parmesaania
mustapippuria
suolaa

Keitä pasta hyvin suolatussa vedessä. Pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä hetki pannulla oliiviöljyssä. Mausta mustapippurilla ja suolalla.

Lisää pannulle puolitetut kirsikkatomaatit ja kääntele niitä hetki. Vähennä lämpöä ja lisää joukkoon huuhdellut pinaatit. Hetki kääntelyä riittää, pinaatit vetäytyvät nopeasti.

Käännä lämpö kokonaan pois ja lisää pannulle paloiteltu mozzarella sekä parmesaania. Kaada päälle keitetty pasta ja sekoita nopeasti. Lisää vielä tarvittaessa mausteita ja kuorruta parmesaanilla maun mukaan.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

"Mulla ei ole mitään tekemistä" marisi äiti ja kärräsi lapsensa HopLopiin.

 
Viime maanantaina Marja Hintikka Livessä ja blogissa keskusteltiin siitä, miten nykylapsen viihdyttäminen alkaa jo vauvana. On kolmikuisena aloitettu vauvamuskari sekä retki Muumimaailmaan jo ennen kuin vaipoista on ehditty päästä eroon, kehittävät sanapelit, värityskirjat, harrastuksista nyt puhumattakaan. Että aidon läsnäolon sijaan lapsen elämä täytetään jatkuvalla viihdyttämisellä, jossa käsitteet luppoaika ja tylsyys ovat muuttuneet täysin vieraiksi.

Vähän kieltämättä osui ja upposi. Juuri edellisen viikon lopulla miehen palattua isyyslomalta takaisin töihin olin perjantaina naputellut netissä meille kolmelle perhekerhohakemuksen sen jälkeen, kun olin laittanut muutamalla kaverille samalla päivälle treffikutsun ja saanut vastaukseksi eioota. Aamulla olimme ehtineet vielä perhekahvilaankin, vain huomaksemme muiden elävän selvästi myöhäisemmässä rytmissä kuin me sekä olevan jo ryhmäytyneet omaksi äiti-taapero-porukakseen. Turhautti, ja neljään mennessä olin jo tovin odotellut miestä töistä kotiin. Ei sillä, että päivä olisi ollut erityisen raskas tai ettemme lopulta olisi keksineet yhtä jos toistakin tekemistä ihan kolmistaankin - sillä lopulta muun muassa leivoimme ja näpersimme hamahelmiä - mutta itse kaipasin jo myös keskustelua, joka ei koskisi Oktonautteja tai sitä, mitä syötäisiin välipalaksi.

Vaikka poika R jo kyllä kaipaa myös ikäistään leikkikaveria sekä erityistä toimintaa, niin useamman päivän melkein viisivuotiaskin viihtyisi kyllä ihan kotona piirrellen, lueskellen ja lastenohjelmia katsellen ja keksii myös itse itselleen puuhaa niin, ettei käytännössä koskaan käytä lausetta Mulla ei ole mitään tekemistä. Vauvalle taas riittää syli, rinta, oma sänky ja vaipanvaihto. Joten sori Marja Hintikka, tietyssä mielessä olet väärässä: eivät ne HopLopit, eläintarhareissut, vauvamuskarit ja temppukerhot niille lapsille ole.

Itselleni minä ja me niitä järjestämme.

Esikoisen vauva-aikana kävimme vauvakerhossa ja muskarissa, kokeilimme vauvakinoa, teimme lounastreffejä kaupungille, kyläilimme ja joimme siinä sivussa monta kupillista kahvia maailmaa parantaen. Välillä kaikki puuhailu tuntui ihan elinehdolta ja piti minut vauvakuplan lisäksi mukana myös aikuisten maailmassa. Samalla sovittu ohjelma myös pakotti vaihtamaan yöpaidan tilalle jotain siistimpää ja lähtemään liikkeelle myös niinä päivinä, joina huonosti nukutun yön jälkeen vannoin, ettemme poistuisi kotoa enää ikinä. Kun työssäni olen tottunut jatkuvaan hälinään ja ihmispaljouteen, huomaan kaipaavani niitä molempia erityisen paljon myös kotona ollessani. Ilmeisesti muutkin: esikoisen aikana vauvakerhossa tai muskarissa tapaamani toiset äidit kun paljastuivat aika usein, kas kummaa, myös opettajiksi. Kun vauvan lisäksi päiviin kuului muutakin, olin enemmän minä - ja sain vauvavuoden aikana myös useamman ystävän sekä itselleni että poika R:lle. 

Nyt Pikkuveljen vauvavuoden aikana olen päättänyt opetella myös downshiftaamaan. Varmasti sovimme edelleen lounastreffejä, käymme kerhossa, puistoilemme, viestittelen ystäville ja yritän tunkea myös siihen jo valmiiksi ryhmäytyneeseen äitiporukkaankin vaikka väkisin - ihan, jotta pysyn edelleen sinä minuna, joka nauttii siitä, että ympärillä on ihmisiä ja muistaa vielä syksylläkin, miten aikuisille puhutaan. Sen ohella vietämme kuitenkin myös kotipäiviä sohvannurkassa Viirua ja Pesosta lukien ja värityskirjoja väritellen, välillä myös rehellisesti tylsistyen - ihan, koska tänä vuonna meillä ei ole kiire mihinkään (ja ihan koska minäkin aion oppia myös olemaan tekemättä mitään).

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Susan Fletcher: Noidan rippi

"Älä rakasta, oli hänen ohjeensa. Hän tarttui minua milloin ranteesta, milloin leuasta ja sanoi et saa rakastaa. Jos rakastat, sinuun voi sattua kipeästi etkä toivu siitä koskaan. Älä siis rakasta, hän sanoi. Kuuletko? Hän käski minua toistamaan mitä oli sanonut." 

Susan Fletcher: Noidan rippi (Corrag, 2010)
Like, 400 sivua.


Joskus luin teoriasta, että jos kirja ei ole kolahtanut kolmenkymmenen ensimmäisen sivun aikana, ei se tule kolahtamaan missään vaiheessa. Itse olen vielä kriittisempi: jos en kärsimättömyyksissäni jaksa lukea edes kirjan takakansitekstiä loppuun pitkästymättä, saa koko teos kyllä myös jäädä hyllyyn. Ja sitten ovat kuitenkin ne kirjat, joille kaikesta huolimatta haluaa jostain syystä antaa mahdollisuuden. Niistä on ehkä lukenut ylistäviä arvioita, saanut suosituksen hyvältä ystävältä, jonka kanssa maut yleensä menevät yksiin tai sitten, kuten Susan Fletcherin Noidan ripin kanssa, on rakastanut kirjailijan muita teoksia niin ehdoitta, että uskoo sen tylsältäkin vaikuttavan olevan varmasti jonkintasoinen helmi.

Note to myself: tänä vuonna opettelen oikeasti jättämään kirjoja myös kesken.

Noidan rippi on ihan konkreettisestikin, no, noidan rippi. Koko ikänsä Corrag on saanut kuulla olevansa noita, akka, pirun morsian - aivan kuten äitinsä ja äitinsä äiti häntä ennen. Erilaisuus ja ihmisten ennakkoluulot ovat lopulta ajaneet Corragin eristyksiin ja yksinäisyyteen: tahtomattaankin hän on alkanut elää noudattaen äitinsä viimeistä toivetta Älä koskaan rakasta. Ja sitten hän kuitenkin rakastuu.

Nyt odottaessaan pimeässä sellissään kuolemantuomiotaan Corrag kertoo tarinansa - aina alkaen äitinsä hirttämisestä päättyen viimeiseen verilöylyyn, jonka maksajaksi hänet laitettiin - häntä tapaamaan tulleelle kirkonmiehelle. Vähitellen noidan ja papin välille syntyy side, joka muuttaa heidän molempien elämän.

"Hän oli osaksi valossa, osaksi varjossa. Tuli hiipui vieressämme, ja ulkona oli lunta, ja minä rakastin häntä enemmän kuin mitään maailman vuoria ja taivaita ja tuulisia paikkoja. Kun nenäni kosketti hänen nenäänsä, hän hymyili. Kun me suutelimme, se tuntui ilmeiseltä - kuin se suudelma olisi alusta asti vain odottanut hetkeään."

Kirjan edetessä mietin moneen otteeseen, miksi Noidan ripin lukeminen tuntui ajoittain jopa jonkinasteiselta tervanjuonnilta, vaikka muut lukemani Fletcherit suunnilleen ahmaisin. Ehkä suurin syy tähän oli kirjan aihe: Skotlannin historia ja 1600-luku yleensäkin sekä noituus ja tarkat luontokuvaukset vaan eivät missään määrin ole sitä, mistä minä olisin kiinnostunut. Fletcherin kirja on tyyliltään ja kerronnaltaan hidas ja viipyilevä - jopa niin, että tarina luiskahtaa liian usein tylsän puolelle. Jos muissa Fletchereissä, erityisesti Tummanhopeisessa meressä, ihastuin aikoinaan teosten kieleen, jää se kaikki nyt toiston ja minulle kuivan aiheen jalkoihin. Toisin kuin muut lukemani Fletcherit, Noidan rippi ei missään vaiheessa imaissut mukaansa, ja se ihan kirjan viimeisille sivuille odottamani jokin jäi lopulta kokonaan puuttumaan.

Lopulta Noidan ripistä tuli alkuvuoden ikuisuusprojekti, jota luin muutaman sivun päivävauhdilla kuukausikaupalla aina neljän viikon välein lainani uusien. Ei kiva. Tänä vuonna todellakin opettelen myös jättämään kirjoja kesken.

"Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
    Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."

torstai 3. maaliskuuta 2016

Olohuoneremontti eli kuinka asiat jäivät totaalisen puolitiehen.


Jokunen viikko sitten Iltalehden nettiversiota selaillessani silmiin osui juttu asioista, joita äidit eniten katuvat. Siis ei lapsen hankkimisessa itsessään vaan siinä, mitä olisi pitänyt vielä tehdä ennen kuin kahdesta tuli kolme tai neljä. Itse en osannut samaistua kuin tekstin yhteen kohtaan. Toki olisimme voineet matkustella enemmän kahdestaankin, mutta toisaalta esikoisen syntymän ja opiskelijabudjettien taakse jäämisen jälkeen olemme reissanneet pitkin Eurooppaa sitäkin enemmän. Käymme edelleen ulkona syömässä useamman kerran kuussa tai vähintään haemme noutoruokaa - yhden lapsen kanssa sekin on onnistunut yleensä hyvin. Nelivuotiaan nukahtaessa yleensä viimeistään yhdeksään mennessä ja neliviikkoisen viihtyessä siihen aikaan joko omassa sängyssään tai rinnalla, ehdimme viettää myös kahdenkeskistä aikaa, tai ehtisimme, jos malttaisimme sulkea somen ja työkirjat. Silti katsomme yhdessä varmasti paljon keskivertopariskuntaa enemmän elokuvia ja tv-sarjoja, ja ennen pikkuveljen syntymää pääsimme silloin tällöin käymään ulkona myös ihan kaksin.

Yhtä silti kadun: olohuoneen kesken jäänyt remontti olisi pitänyt saada tehtyä loppuun ennen kun kolmesta tuli neljä.

Epäonnisesta olohuoneprojektistamme olen kertonut aiemmin täällä. Tarkoituksena meillä oli vaihtaa hyväkuntoinen mutta ah-niin-aikansa-elänyt pilkullinen tapetti kahteen uuteen: sohvan taakse valitsimme tehosteeksi vaaleanharmaan tapetin ja huoneen toiselle puolelle perinteisen valkoisen. Samalla piti uudistaa myös huoneen kirjahyllyt ja tv-tasot niin, että entisten koivunväristen tilalle tulisi raikkaampaa valkoista ja avohyllyjen sijaan kirjoja ja dvd-levyjä saataisiin enemmän piiloon. Mutta kun laskee yhteen kaksi humanistia, purkin liisteriä sekä vanhanaikaisen tapetin, joka ensiyrittämältä meni seinään ihan kupruille, ei lopputulos voi missään nimessä olla hyvä. Lopulta saimme vaihdettua tapetin vain tehosteseinältä emmekä ikinä päässeet tilaamaan uusia huonekaluja. Remontti piti tehdä loppuun ensin huomenna, sitten joululomalla, sitten kesälomalla. Jossain vaiheessa mies kiikutti ostamamme valkoiset tapettirullat ja liisterit vähin äänin vaatehuoneen nurkasta yläkerran häkkivarastoon, ja yhtäkkiä olikin kulunut kaksi ja puoli vuotta. Siis kaksi ja puoli vuotta niin, että olohuoneen toisella seinällä oli uusi tapetti, toisella edelleen vanha.

Vuoden alusta havahduimme lopulta siihen, että nyt jos koskaan huone olisi saatava valmiiksi. Siispä raskausviikolla 33 ajoimme Kuopion IKEAan mittaamaan ja kuvaamaan tv-tasoja sekä kirjahyllyratkaisuja, jotka oli tarkoitus tilata myöhemmin Jyväskylän lähi-IKEAn kautta. Seuraavalla viikolla laitoimme myyntiin vanhat huonekalumme ja tästä muutaman päivän päästä kirjahyllyt kannettiin peräkärryn kyytiin ja kirjat kasattiin olohuoneen sohvan taakse korkeintaan muutamaksi viikoksi odottamaan pääsyä uusiin hyllyihin. Tapettien repiminen piti aloittaa perjantai-iltana, minun ensimmäisenä äitiyslomapäivänäni, jona miehen piti myös ruokatunnilla soittaa tutulle remonttimiehelle ja sopia seinien tasoituksesta. Mutta sitten puoli yhdeltätoista minä soitinkin tämän puhelun.

Melkein voisi jopa vähän nauraa. Mutta uskokaa tai älkää, olohuoneremontti on oikeasti tarkoitus tehdä valmiiksi viimeistään kesällä.