perjantai 29. huhtikuuta 2016

Kolmas kuukausi Pikkuveljen kanssa...



jolloin...

...Pikkuveli alkoi hymyillä ensimmäisenä isoveljelleen, äidille ja makuuhuoneen lampulle.
... aloitimme perhekerhossa, kävimme porukalla sushilla ja thaimaalaisessa ja hurautimme ensimmäistä kertaa yöksi mummulaan.
...edelleen uudelleenlämmitin vanhaa kahvia mikrossa (mutta lähinnä laiskuuttani).
...tunsin välillä totaalista riittämättömyyttä kantaessani itkevää vauvaa samalla kun nelivuotias odotti vieressä palapeli käsissään.
...Pikkuveli oli edelleen usein sitä mieltä, että iltaisin kelpaa vain ja ainoastaan äidin syli.
...siirryimme taas uusiin vaippa- ja vaatekokoihin ja kirjautimme vaa'alle joka viikko 300 grammaa edellistä viikkoa enemmän.
...kävimme vielä kerran vyöhyketerapiassa ja saimme siitä apua.
...Pikkuveli kääntyi vatsalta kyljelleen ja alkoi jokellella.
..kroppa ilmoitti saaneensa liikaa kanniskelua, huonoja imetysasentoja ja remonttia sekä ihan liian vähän joogaa ja lenkkeilyä.
...Pikkuveli sairasti ensimmäisen vatsatautinsa. 
...aloitimme poikien kanssa oman perjantaiperinteemme: kakkukahvit kolmestaan keskustassa viikonlopun kunniaksi.
...Pikkuveljellä alkoi olla jo oma rytmi. Huraa! Ja sitten taas ei ollutkaan... Sillä ai niin, nämähän olivat vain niitä kuuluisia vaiheita.


...puistoilimme paljon, näimme ystäviä, kannoimme välillä miehen kanssa vuorotellen kiukkuavaa vauvaa, nukuimme edelleen yllättävän hyvin (ja koputimme puuta joka kerta siitä mainitessamme), luimme Astrid Lindgreniä, lämmitimme mikrossa pinaattilettuja, remontoimme olohuonetta ja pääsimme vihdoin elämään sitä tavallista, parasta arkea.


Edelliset kuukaudet löydät tästä ja tästä.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

ÄR ÄR, Otus ja pari muuta.


Viime lauantaina pyörähdin Pikkuveljen ja noin 1400 muun kanssa Veturitalleilla Lastenvaatekarnevaaleilla. Sattumaa tai ei, mutta samalla viikolla vietettiin myös kansainvälistä vaatevallankumousviikkoa, sillä sunnuntaina tuli kuluneeksi kolme vuotta bangladeshilaisen Rana Plaza -vaatetehtaan romahduksesta. Teollisuuskäyttöön sopimattomassa rakennuksessa tuotettiin alihankintana vaatteita monelle länsimäiselle vaatebrändille kuten halpavaateketju Primarkille. Tehtaan romahduksessa kuoli yli tuhat ihmistä.

Lastenvaatekarnevaaleilla vaatteiden eettisyyttä ei tarvinnut epäillä: Veturitalleilla kun nähtiin vain suomalaisia, pieniä ja vähän isompia, yrityksiä, joiden vaatteet on tehty ja tuotettu Suomessa. Meille mukaan tarttui isoveljelle ÄR ÄR:n pipo sekä Otuksen t-paita ja Pikkuveljelle ÄR ÄR:n mintunvihreä jumpsuit. Supersöpöjen kuosien ja kuvioiden hankkimisen lisäksi tuntui kivalta ostaa pojille jotain, mikä ei varmuudella ole toisten lasten valmistamaa. Mieluusti ostaisin useamminkin, jos se ei olisi kiinni niinkin tylsästä asiasta kuin raha. Tosin verrattuna monen muun enemmän hypetetyn lastenvaatemerkin hintoihin, eivät kotimaiset vaatteet lopulta tulleetkaan niin kovin kalliiksi: omat ostokseni kotiutin nimittäin 68 eurolla.

Kun muuten katsoo kuvaa oikein tarkasti, näkee myös pienen sneak peekin meidän uudesta olohuoneesta, joka on muutamaa IKEA-huonekalun kokoamista, naulojen naputtelua ja listojen liimaamista vaille valmis. Ja niin kuin näkyy, päädyttiin meillä lopulta johonkin ihan muuhun kuin siihen turvalliseen valkoiseen...

lauantai 23. huhtikuuta 2016

David Duchovny: Pyhä lehmä

"Innostunut sonni. Tajusitteko? Se on sama toisin päin! Kustannustoimittajani vinkkasi, että seksi, sukkeluudet ja kenties myös kakkahuumori ovat omiaan lisäämään 'kohderyhmän' kiinnostusta tarinaan. Minä en ollut ajatellut mitään erityistä 'kohderyhmää', koska haluan, että kaikki kuulevat kertomukseni, mutta kustannustoimittajani mielestä ihmisaikuiset eivät kykene suhtautumaan vakavissaan tarinaan, joka kertoo puhuvista eläimistä. Tässä kohden minun oli pakko esittää vastalauseeni ja kysyä, että entäs Eläinten vallankumous tai Lotta ystäväni? Tai Babe - urhea possu?"


David Duchovny: Pyhä lehmä (Holy cow, 2015)
Like, 205 sivua.


On kirjoja, jotka olen valinnut luettavakseni pelkästään kannen perusteella, kuten Will Fergusonin Onni TM. Lisäksi on niitä - niin kuin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - jotka olen napannut mukaani ihan vain siksi, että kirjalla sattuu olemaan erityisen kaunis nimi. Erään kerran muistin etsimäni kirjailijan nimen väärin, mutta löysin silloin sattumalta Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön - ja ihastuin. Ja sitten ovat kirjat, tai kirja, jonka varasin kirjastosta ainoastaan siksi, että sen kirjoittaja on teinivuosieni tosirakkaus David Duchovny (ei siis Fox Mulder vaan David Duchovny; nykyään osaan jo tehdä eron näiden kahden välillä...).

Pakko myöntää: en odottanut juuri mitään. Mutta kuinka ollakaan Pyhä lehmä osoittautui genressään ihan mahtavaksi kirjaksi.

Kirjan minäkertoja on Elsie Q -niminen lehmä, joka on elänyt pääsääntöisesti tyydyttävää, välillä onnellistakin, lehmän elämää. Eräänä iltana hän sattuu kuitenkin näkemään pätkän television uutislähetystä, minkä seurauksena hänelle paljastuu totuus ihmisistä, karjataloudesta, hampurilaispihveistä, jauhelihasta sekä tehotuotannosta. Välttääkseen äitinsä ja monen muun maatilalta selittämättömästi kadonneen lajitoverinsa kohtalon Elsie laatii suunnitelman: hän muuttaa Intiaan, missä lehmilläkin on arvoa muutenkin kuin hampurilaissämpylän välissä. Mukaansa pakomatkalle Elsie saa myös Jerry-sian sekä Tom-kalkkunan, jotka molemmat pyrkivät omiin luvattuihin maihinsa: Jerry Israeliin ja Tom Turkkiin.

Mikään realistinen kertomus Pyhä Lehmä ei luonnollisestikaan ole, vaan ennemminkin aikuisten satu, jossa kalkkuna surffaa tottuneesti älypuhelimella, ihmisiksi naamioituneet eläimet eivät herätä lainkaan epäluuloja ja mannertenväliset lennot ovat aina aikataulussaan.

Joka tapauksessa Pyhässä lehmässä juoni on jossain määrin sivuosassa: pääpaino on itse tekstissä. Kirja on täynnä sanaleikkejä, vinksahtanutta, mustaa huumoria, viittauksia elokuviin, musiikkiin ja muuhun populaarikulttuuriin - ylipäätään sellaista kielellistä ilottelua, että välillä vähän harmitti, etten lainannut kirjaa alkuperäiskielellä. Toisaalta suomentajallekin pitää kyllä antaa sananlaskuista, sananmuunnoksista ja Antero Mertaranta-sitaateista täydet pisteet, sillä David Duchovny ei ole todellakaan päästänyt kääntäjäänsä helpolla. Kaiken kohelluksen keskellä kirja laittaa lukijan myös punnitsemaan omaa suhdettaan eläimiin, tehotuotantoon ja ruuan eettiseen tuottamiseen ylipäätään.

(Itse asiassa jossain vaiheessa kirjaa Fox Mulder -vibat katoavat ja alkaa tuntua siltä, kuin tekstin kertoisikin Californicationin Hank Moody.)

Rinnastus George Orwelliin on ehkä vähän turhan ilmeinen, mutta kuitenkin: Pyhä lehmä on kuin 2010-luvun versio Eläinten vallankumouksesta - vähän kierompi, populaarisempi ja kaoottisempi vain.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Voihan Manu...!

Kenellekään ei varmaankaan ole jäänyt epäselväksi, että meillä tykätään kirjoista ja lukemisesta, paljon. Sen lisäksi, että minulla itselläni on aina vähintään yksi kirja kesken, luen luonnollisesti paljon myös lastenkirjoja. Kun poikani pari vuotta sitten alkoi olla jo niin iso, että pelkkien kuvakirjojen rinnalle saattoi ottaa iltasatukirjaksi paksumman, vain silloin tällöin kuvia sisältävän kirjan, tuuletin sisäisesti. Sen jälkeen olemme kahlanneet yhdessä läpi ison osan omia lapsuuden suosikkikirjojani: neljä ensimmäistä Narniaa, Peppi Pitkätossun, Mio, poikani, Mion ja Veljeni Leijonamielen, Uppo-Nalleja, Muumilaakson marraskuun sekä Ronja, ryövärintyttären ja Vaahteranmäen Eemelin. Yhteinen iltasatuhetki nelivuotiaan kanssa on yhtään valehtelematta minun lempihetkeni koko päivässä: päällä on yökkärit, koti alkaa olla suhteellisen siisti ja hiljainen ja käperrymme kahdestaan (tai Pikkuveljellä vahvistettuna) peiton alle ja avaamme kirjan siitä, mihin se edellisiltana jäi. Ne on niitä harvoja ja harvinaisia hetkiä, joina myös lapsiperheen kolmiossa on yllättävän rauhallista. 

Yhdestä en kuitenkaan tykkää. Miksi ihmeessä muuten niin ihanissa Peltorin Miina ja Manu -kirjoissa Manu on aina ja iankaikkisesti se, joka ei osaa, ei tiedä, ei ymmärrä tai muuten vaan mokaa?

Katsotaanpa.


Manu menettää tasapainonsa ollessaan onkimassa liukkailla rantakivillä. Loiskis vaan, vedessä ollaan - eikä Manu tietenkään osaa uida! Samaan aikaan Miina polskii kiltisti Sanni Saukon uimakoulussa. 



Hammaslääkäri antaa Miinalle ja Manulle pureskeltaviksi punaiset tabletit, joista hampaisiin tarttuva punaväri paljastaa, onko harjannut hampaansa riittävän hyvin. Miinan hampaat hohtavat valkoisina kun taas Manun... no, taitaa olla parasta tarttua kunnolla siihen hammasharjaan.


 
Manu erehtyy luulemaan mammuttia kiveksi ja viskaa keihään päin hurjistunutta eläintä. Miinan varoitus tulee liian myöhään - ja sitten juostaan! 



Manu tutkii sirkuksessa tykkiä ja siitä löytämäänsä mielenkiintoista nappia - ja tietysti painaa sitä. Kuuluu vain kumea pamahdus ja Miinan kauhunhuuto: Heikki Hiirihän kömpi juuri sisälle tykkiin!



Mutta Manu, katso nyt kunnolla, kuinka paljon sitä hammastahnaa oikein laitetaan! 



Miina ja Manu ovat olleet yön sairaalassa tutkimuksissa, mutta nyt molemmat ovat terveitä ja saaneet luvan kotiutua. Paitsi eihän Manu nyt maltakaan lähteä, sillä tarjolla on lihapullia ja perunamuusia, jotka on Sulo-enon ja Miinan odottaessa vielä hotkittava kaksin käsin. Voi tuota Manua!



Hammaslääkärin vastaanotolla Manu kiipeää ihailemaan uutta tuolia. Jälleen kerran Manu ei voi vastustaa kiusausta, vaan painaa tuolissa olevaa nappia ja on vähällä kellahtaa lattialle (puhumattakaan koko tuolin jumittamisesta).



Taas kerran Manu on tykkien kimpussa, tällä kertaa tutkimassa mielenkiintoista lankaa ja tönimässä sitä kädessään olevalla kynttilällä. Niin, kynttilällä. Manu, etkö koskaan opi!



Lentokoneessa Manulle tulee yllättäen kuuma, joten saadakseen vähän raitista ilmaa, hän päättää luonnollisesti avata koneen oven. Miina yrittää varoittaa häntä ovesta ja turvavyöstä, mutta liian myöhään... voi Manu! (Onneksi tässä tapauksessa kaikki olikin vain unta!)


Kuvat ja esimerkit kirjoista Miinan ja Manun aikamatka, Miina ja Manu sirkuksessa, Miina ja Manu hammaslääkärissä, Miina ja Manu sairaalassa ja Miina ja Manu uimakoulussa. Onneksi kotona olevasta pinkasta löytyi myös Miina ja Manu Aarrejahdissa, se ainoa lukemani sarjan kirja, jossa Manu selvittää tilanteen ennen Miinaa. Way to go, Manu!


Onkohan tämä muuten vaan joku poikien äitien juttu vai edustavatko Miinat ja Manut jonkun muunkin mielestä todella stereotyyppisiä sukupuolirooleja, joissa tyttö on se osaava, fiksu, hillitty ja nokkela kun taas poika sählää menemään paljon mitään ajattelematta ja osaamatta?
(Vai tarvitsisiko lastenkirjoja edes analysoida näin tarkasti?)

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Huoli ja pelko, ne vauva-ajan ei-toivotut vieraat.


Ennen Pikkuveljen syntymää ne ystävät, joilla jo oli useampi lapsi, ennustivat, kuinka kakkoskierroksella kaikki olisi helpompaa, rennompaa ja aika sujahtaisi ohi salamannopeasti. Arvelimme yhdessä, että rankin osuus olisi sen arvatenkin nelikiloisen vauvan synnyttäminen, mutta sen jälkeen kaikki sujuisi melkein itsestään, jopa vähän huomaamatta: pariviikkoisesta alkaen pikkuveli kiertäisi isoveljensä perässä leikkipuistot, kaupat, kyläpaikat ja HopLopit Manducassa keikkuen, nukkuisi kun nukuttaa ja söisi siinä sivussa. Että isomman perässä viilettäessä siitä pienemmästä ei juuri ehtisi huolta kantaa ja yhtäkkiä se jo söisi kiinteitä ja sitten ottaisi haparoivia askelia isoveljensä jäljessä.

Vähänpä tiesimme.

Helmikuun lopulle, 38. raskausviikolle, minulle oli varattu vielä aika ylimääräiseen ultraan, jossa päätettäisiin mahdollisesta käynnistyksestä, jos vauva olisi kovin iso. Sitten, ihan yllättäen, Pikkuveli syntyi viisi viikkoa etuajassa, isona keskosena, mutta keskosena kuitenkin. Ensimmäisen sairaalassa vietetyn yön jälkeen siirryimme vastasyntyneiden osastolle, sinne muiden kaikkein pienimpien kanssa ja opimme tuntemaan käsitteet syöttöpunnitus, bilirubiiniarvo, sokerimittaus ja painokontrolli. Vielä kolme ensimmäistä kotiviikkoakin pakkasimme vauvan kahden päivän välein autoon ja veimme neuvolaan punnittavaksi. Vasta Pikkuveljen ollessa kuukauden ikäinen pääsimme aloittamaan vauva-arkea sellaisena kuin olimme toivoneet.

Sitten iski rs-virus, raju sellainen. Kuusi päivää olimme taas sairaalassa, tällä kertaa lastenosastolla. Kotiin palatessamme tuntui siltä kuin olisimme taas samassa pisteessä kuin seitsemän viikkoa aiemmin, jolloin kotiuduimme ensimmäisen kerran.

Ja kun rs-viruksen jälkeen uskaltauduimme jälleen ihmisten ilmoille, puistoon ja perhekerhoon, iski vatsatauti.

Tiedä sitten, kuinka paljon meidän alun vastoinkäymiset lopulta vaikuttivat, mutta varmaksi ja rennoksi en ole itseäni juuri tuntenut. Ja silti minun pitäisi osata hoitaa mahdollisimman hyvin tuota uskomattoman pientä ihmistä, jonka itkun edessä tunnen itseni käsittämättömän voimattomaksi.

Viime viikolla Irene kirjoitti Mutsie-blogissaan vauva-ajan yskinäisyydestä, peloista sekä huolesta. Itse en koe kärsiväni niinkään yksinäisyydestä, sillä esikoisen lisäksi minulla on päivisinkin usein seurana joku ystävä, kaveri, naapuri tai lähialueen äiti, joka myöskin on päivisin kotona. Mutta rentous ja helppous? Niiden sijasta Pikkuveljen kanssa olen tuntenut sellaista kaiken alleen jyräävää huolta ja pelkoa, etten ikinä aiemmin. Sitä sellaista, joka ensimmäisinä viikkoina havahdutti minut yö yön perään kellontarkasti kolmen tunnin välein herättelemään vauvaa syömään ilman herätyskelloakin, ihan niin kuin sairaalassa oli ohjeistettu. Sitä sellaista, joka edelleen saa minut haahuilemaan pinniksen lähettyvillä vauvan nukkuessa, kuulostelemaan hengitysääniä, tarkkailemaan mitä tahansa normaalista poikkeavaa. Sitä sellaista, joka minun yksin ollessani kuiskii korvaa, mitä kaikkea vielä voi sattua.

No, yhdestä ne minua kokeneemmat olivat kuitenkin oikeassa: aika oikeasti kuluu salamannopeasti. Sillä ihan yhtäkkiä, melkein huomaamatta, Pikkuveljen vauvavuoden ensimmäinen neljännes alkaa olla takanapäin.


Kuvat meistä otti ihana Caro K noin viikkoa ennen Pikkuveljen syntymää.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Viikonlopun lukuvinkit.


Omia suosikkiblogejani listasin aikoinaan jo täällä. Viime aikoina tuohon joukkoon on kuitenkin liittänyt kolme uutta, joiden tuoreimpia postauksia odotan aina kieli pitkällä. Tässäpä siis teillekin viikonloppuvinkiksi kolme blogia, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua.



Julia+ihminen oli ensin blogi pieneen ihmiseen valmistautumisesta ja sen jälkeen suurimmaksi osaksi lokoisaa lattemamalifea pikkuisen beben kanssa. Välillä syvällisempiä juttuja tuoreen äidin ihmetyksistä, välillä kahvia, vaunurallia sekä tuntemattomille horisemista - ja sitten toisinaan myös jotain ihan muuta (kuten pohdintaa siitä, miksei se Sanni ikinä opi pukeutumaan lämpimämmin). Julian blogiin päädyin alun perin ihan sattumalta Lilyä selaillessani, mutta koukutuin saman tien: sen lisäksi, että tekstit on oikeasti kirjoitettu hyvin ja persoonallisesti, on kiva päästä seikkailemaan Helsingin kahviloihin Pikkuveljen ikäisen beben kanssa. 




Kolmistaan-blogista tutun Eskon uunituore blogi uudesta elämäntilanteesta ja siitä selviämisestä, opettajuudesta, vääränkokoisista kurahaalareista sekä isyydestä, katastrofikokkauksesta, tyylistä, tunteista ja erilaisesta keväästä. Eskon teksteihin tykästyin jo edellisen blogin aikoihin, mutta nyt oman blogin ja uuden elämäntilanteen myötä niihin on tullut uutta syvyyttä ja aitoutta. 




Viime vuoden lopulla Elina perheineen pakkasi elämänsä muuttolaatikoihin ja suuntasi miehen työn perässä vuodeksi Amerikkaan, syvään etelään. Puolessa vuodessa Elina on oppinut tappelemaan byrokratian kanssa englanniksi, puhumaan sujuvaa small talkia ja sanomaan Oh my gosh sekä kantamaan mukanaan isoa kuppia take away -kahvia tai limsaa - mutta myös huomannut, mitä todellinen koti-ikävä on. Blogissa ihmetellään Etelä-Carolinan elämänmenoa, suomalaisten ja amerikkalaisten eroja ja eletään ihan sitä normaalia lapsiperheen arkea, vähän eksoottisemmissa puitteissa vain.


PS. Lisää luettavaa löydät myös Facebookin Keski-Suomen sisustus- ja lifestyleblogit -sivustolta. Kymmenien blogien mielenkiintoisimmat postaukset saat omaan feediisi peukkua painamalla. 



Hei te lukijat, nyt on aika ehdottaa minulle myös muuta uutta luettavaa. Linkitä siis kommentteihin blogi, johon ehdottomasti kannattaa tutustua.

torstai 14. huhtikuuta 2016

TBT: Berlin memories.


Aika tarkalleen vuosi sitten löysimme asunnon Mittestä Augustsrasselta. Muutaman kuukauden jahkailun jälkeen olimme ostaneet myös lentoliput kaikille kolmelle. Niiden lisäksi meillä oli nyt myös kattoon asti ulottuvat ikkunat sekä leveät ikkunalaudat talossa, josta ulos astuessamme olimme heti osa jatkuvaa ihmisvilinää. Ja sitten ovat ne kahvilat, ravintolat, eläintarha, museot, kaupat, nähtävyydet ja muuri, jotka haluamme nähdä. Minun saksantaitoni rajoittuu kolmeen lauseeseen, mutta miehelle on töitä kuukaudeksi. (Oi kunpa olisin tiennyt, millaiseen tilanteeseen näistä ensin mainittu minut saattoi, kun miehen ollessa töissä asunnolle yllättäen ilmestyi työkalupakkia kantanut korjausmies, joka ei puhunut sanaakaan englantia ja jonka puheesta koko kylpyhuoneoperaation aikana ymmärsin ainoastaan sanan scheisse.)

Puolentoista kuukauden kuluttua pakkaamme tärkeimmät tavaramme, ne kaikki viitisenkymmentä kiloa, viiteen kassiin ja lennämme Berliiniin. Kaupungissa sataa kaatamalla ja lennon väsyttämä nelivuotias nukahtaa taksissa matkalla asunnolle. Koska vuokraemäntämme Lisa reppureissaa parhaillaan pitkin Kaliforniaa, odottaa meitä Auguststrassella Rasmus. Myöhemmin Suomessa opimme, että nimi tarkoittaa "rakastettua".

Kun ensimmäisen kerran astumme asunnolta ulos ja huomaamme katukivetyksen muistolaatat paikalla aiemmin asuneille ja sodassa keskitysleireillä kuolleille juutalaisille, tajuamme asuvamme kadulla, jolla on historia.

Kuukaudessa hullaannumme halvasta kosmetiikasta ja hamstraamme laukut täyteen Niveaa ja Loréalia, käymme kahdesti Legolandissa sekä yhtä monta kertaa eläintarhassa ja näemme luonnonhistoriallisessa museossa maailman suurimman dinosauruksen luurangon. Ihastumme korealaiseen ruokaan ja katsomme säälittä kotona asunnolla Netflixiä sellaisinakin iltoina, joina hyvin olisimme voineet kiertää nähtävyyksiä. Päivisin nelivuotiaan kanssa puistoilemme, sillä joka toisesta kadunkulmasta löytyy leikkipuisto, ja kahvittelemme, ihan koska vaan loma. Opimme käyttämään tottuneesti S- ja U-Bahneja ja näemme muurin jäänteet sekä paikan, johon Führerbunker aikoinaan haudattiin. Jo parin viikon jälkeen kyllästymme Haribon kumisiin karkkeihin, mutta yllättävää kyllä tykästymme kaikki kolme curry wurstiin.

Kuukaudessa opimme myös kaipaamaan kuivauskaappia, rasvatonta maitoa sekä juustohöylää, puhumattakaan ystävistämme, joiden perään kyynelehdimme muutaman kerran nelivuotiaan kanssa yhdessä. Tiiviin perhekuukauden vastapainona vietän myös kaksi päivää ihan yksinäni: ensimmäisen niistä Starbuck'sissa frappe kädessäni John Greenen teiniromaania lukien, toisen Sachsenhausenin keskitysleirillä.

Kesäkuun lopussa lennämme takaisin Suomeen mukanamme yksi pieni salamatkustaja. 

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Se lähtee sittenkin, tapetti nimittäin.


Toissa torstaina päätin kokeilla, miten tiukassa se olohuoneen vanha tapetti ylipäätään on. Selvisi, ettei se loppujen lopuksi ollutkaan tiukassa ja seuraavat kolme päivää Pikkuveljen uniajat kuluivat vanhoja vuotia repien. Samalla nelivuotias piirsi vielä seinässä kiinni olevan tapetin täyteen Oktonautteja ja erilaisia kaloja, ihan noin niin kuin varmistukseksi, ettei remontti tällä kertaa jää kesken.

Seuraavalla viikolla pestiin seinästä viisitoista vuotta vanhat liisterit. Ja jos tapetti lähti suhteellisen helposti, niin voin sanoa, että liisteri ei. Seiniä pestiin lopulta kolme päivää ja seuraavat kolme päivää kitattiin ja hiottiin. Ja sunnuntaina päästiin sutimaan seiniin pohjamaalia, vihdoinkin.

Maaliskuussa kirjoitin, miten alkuvuodesta möimme vanhat kirjahyllymme, kasasimme kirjat sohvan taakse odottamaan ja suunnittelimme tekevämme melkein kolme vuotta kesken olleen olohuoneremontin loppuun heti minun äitiyslomani alkajaisiksi. Pikkuveli kuitenkin päätti toisin - ja syntyi ihan yllättäen toisena äitiyslomapäivänäni. Sairaalasta palasimme keskelle keskeneräistä kotia.

Voisi luulla, että vauva-arki itsessään tekee elämästä aika täyttä jo ilman remonttiakin. Silti päätimme viimeistellä remontin nyt, ennen kuin yhtäkkiä Pikkuvelikin jo konttaa ympäri asuntoa ja pieniä (yli)innokkaita talttaa ja sivellintä itsenäisesti hamuavia remonttiapulaisia onkin yhden sijaan kaksi. Ja johan niitä sohvan takana piilottelevia kirjaryökkiöitä ehdittiin jo kolme kuukautta katsellakin.

Kun kuitenkin yhdistää yhden kokopäivätyön luottamustoimineen sekä kaksi lasta, on remonttia ollut pakko tehdä pienissä erissä lähinnä Pikkuveljen päiväuniaikoina tai myöhemmin illalla molempien poikien mentyä yöunilleen. Itse työtä rasittavampaa onkin ollut elää jatkuvan kaaoksen keskellä: harppoa vauva sylissä sanomalehdillä peitetyllä lattialla, raivata nelivuotiaan piirustuksille tilaa maalipurkeilta ja tuijottaa päivästä toiseen television takana tönöttäviä tikkaita - puhumattakaan niistä päivistä, joina hiontapöly tuntui peittävän koko olohuoneen ja siitä koko asunnon. (Ja nyt kukaan ei tietenkään usko näin totaalisurkeaan tuuriin, mutta luonnollisesti juuri yhtenä näistä hiontapäivistä meille rantautui myös aivan unohtumaton oksennustauti, joka vei molemmat pojat pois pelistä reiluksi vuorokaudeksi.) Mutta onneksi, toivon mukaan, uudistunut olohuone on aika pian kaiken tämän arvoinen.


(Ai niin, ja ne tapetit, ne vajaat kolme vuotta sitten ostetut, jotka myöhemmin kiikutettiin vaivihkaa vintille häkkivarastoon, ne ovat siellä vieläkin. Päätimme nimittäin, että kahden humanistin on loppujen lopuksi helpompi tarttua maalitelaan kuin tapetoida yhtään mitään.)