torstai 30. kesäkuuta 2016

Miniloma Helsingissä.



Meidän suhde Helsinkiin on vähän kaksijakoinen. Kesäistä Helsinkiä, kauppatoria kojuineen, ravintolatarjontaa, ihmisvilinää, meren tuoksua - jopa sitä lokkien kirkunaa - suorastaan rakastan. Jo lapsena meidän perheellä oli tapana tehdä vuosittainen kesälomareissu Helsinkiin tapaamaan serkkuja, kiertämään Korkeasaarta, Suomenlinnaa ja Linnanmäkeä ja ihan vaan ostoksille, ja samaan perinnettä on jatkettu myös omien lasten kanssa: Helsinki-lomilla on kierretty jo monesti sekä Linnanmäki että Korkeasaari, istuttu Tuomiokirkon portailla merelle tiiraillen, käyty museoissa ja näyttelyissä sekä syöty eri ravintoloissa. 

Toisaalta aina kaupungissa käydessä, etenkin lasten syntymän myötä, tulee tunne, että vaikka Helsingissä onkin kiva käydä, ei siellä kuitenkaan haluaisi asua. Muutaman päivän loman jälkeen on aina erityisen kiva palata kotiin Jyväskylään, jossa kyllä saa halutessaan sushia ja nepalilaista puolen tunnin varoitusajalla ja pääsee treffeillä pelaamaan room escapea, mutta jossa kuitenkin on sopivasti sitä pikkukaupunkifiilistä, jota huomaan lopulta kaipaavani.

Ennen Tukholman-matkaamme lomailimme kuitenkin kaksi päivää myös pääkaupunkiseudulla. Sen verran huonoa tuuria oli tällä kertaa matkassa, että reissulle osui ehkä vuosisadan surkein keli: kaksi päivää pelkästään satoi, satoi ja satoi. (Lukuun ottamatta sitä iltaa, jona sekä satoi että myrskysi.) Korkeasaari ja Kauppatori jätettiin siis suosiolla väliin ja niiden sijaan suunnattiin ostoksille ja hampurilaisille Naughty BRGRiin, Sea Lifeen sekä Luonnontieteelliseen museoon, joka osoittautui ihan huikeaksi paikaksi. Ne reilut seitsemän tuntia, joina meidän kahden vuorokauden Helsinki-lomallamme ei satanut, käytettiin lopulta hyödyksi Linnanmäellä, jossa poika R kiersi muutamassa tunnissa kaikki lastenlaitteet.

Ja satoi tai paistoi, yksi on kesä-Helsingissä aina saatava: Vanhalla suunniteltuun Magnumiin tuli tällä kertaa valkosuklaan päälle pistaasipähkinöitä, suolapähkinöitä sekä suklaarouhetta.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Alkukesän hyvät ja ihankivat.

Kesän alun kirjat, ne hyvät ja ihankivat.


Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

Ella ja Joe ovat olleet yhdessä kolme vuotta. Tässä ajassa Ellasta on tullut Joen vaimo, osa miehen amerikanitalialaista, räiskyvää sukua sekä ennen kaikkea äiti Joen kahdelle pienelle lapselle, Annielle ja Zachille, joista jälkimmäinen oli vasta vauva heidän äitinsä lähtiessä. Sitten onnellisen perhe-elämän hajottaa aalto, joka vie Ellalta miehen ja lapsilta isän. 
     Joen hautajaispäivänä miehen ensimmäinen vaimo ja lasten biologinen äiti Paige ilmestyy kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen yllättäen ovelle ja vaatii lapsia itselleen. Kenellä lopulta on suurempi oikeus olla lasten äiti: heidät synnyttäneellä vai heidät kasvattaneella naisella?
      Halversonin kirja käsittelee isoja, painavia aiheita kuten lapsettomuutta, kuolemaa, synnytyksen jälkeistä masennusta sekä perhesalaisuuksia. Siksi kirja kepeys yllätti. Tuntui, että kirjan teemoista olisi saanut aikaan paljon enemmänkin, mutta syvemmän pohdinnan sijaan Halverson nostaa kädet ylös ja valitsee chick litin. Äidinrakkaus on kyllä kiinnostava sekä tarinaltaan mukaansatempaava kirja, jonka hotkaisee laiturinnokassa muutamassa päivässä mutta samalla ihan pikkuisen liian hömppä ja helppolukuinen ollakseen se kesän paras kirja, jota haluaa suositella muillekin.



J.M. Barrie: Peter Pan

Lego Minifiguresin uudesta Disney-sarjasta se alkoi, perheen viisivuotiaan Peter Pan -innostus nimittäin. Omasta hyllystä löytyvän Disney-lyhennelmän jälkeen päädyttiin lukemaan myös tämä alkuperäinen versiokin. Yllätti huomata, kuinka originaali poikkesi lopulta uudemmasta melko vähän ja kuinka Kapteeni Koukku oli Barrien versiossa aika pienessä roolissa.



Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Tarina Catherinesta, joka eräänä päivänä löytää yöpöydältään oudon kirjan - ja huomaa kauhukseen sen kertovan itsestään. Kenenkään ei pitänyt tietää, mutta silti joku on kirjoittanut tarinaksi hänen synkimmän salaisuutensa, sen jota hän on kantanut ihonsa alla kaksikymmentä vuotta. Pian Catherine alkaa tuntea myös katseen: joku seuraa häntä - ja se joku toivoo hänen tuhoaan.
     Vaikka Renée Knightin trilleri on idealtaan omaperäinen ja lopulta jotain ihan muuta kuin mitä ensisivuilta olisi voinut odottaa, ei kirja lopulta, vähän yllättäen, ole kuin ihan kiva jännäri; toki lukemisen arvoinen, muttei kuitenkaan kirja, jonka muistaisi enää kuukauden päästä. Ehkä syy on lopulta Knightin henkilöhahmoissa, joita ei missään vaiheessa opi sympatiseeraamaan sekä sittenkin liian ilmeisissä ratkaisuissa ainakin Catherinen pojan Nickin suhteen. Jännärien ystäville Kenenkään ei pitänyt tietää toimii varmasti mukavana vaihteluna, mutta jos lukee kesässä vain yhden dekkarin, kannattaa tarttua mieluummin vaikka Kristina Ohlssonin Lotus Bluesiin.



L. Frank Baum: Ihmemaa Oz

Jos jostain olen lapsen kasvamisessa ollut erityisen innostunut, niin siitä, että Reipas pikku ankka ja Puppe kaivaa kuopan -tyylisistä kirjoista on jo siirrytty ihan oikeisiin satukirjoihin, niihin joita luetaan yhdessä monta iltaa ja viikkoa peräkkäin. Erityisen kiva on etsiä kirjastosta niitä omia lapsuuden suosikkeja - ja sitten löysin Ihmemaa Ozin.
      Kuinka ollakaan, muistin tarinan hirmumyrskyn mukaansa nappaamasta talosta ja hopeakenkäisestä Dorothystä lopulta yllättävän huonosti. Toisaalta sillä ei juuri ollut väliäkään: kirjan sydän kun on seikkailun sijaan sen iki-ihanissa hahmoissa kuten variksenpelättimessä, jolla ei ollut aivoja, sekä leijonassa, jolla ei ollut rohkeutta. Mielenkiintoinen juoni toimi hyvin myös nykylapsella ja viisivuotiaalle kirja oli sopivan jännittävä.



Hyvien ja ihankivojen kirjojen lisäksi olen lukenut viime viikkoina myös yhden ihan loistavan - ja vähän yllättäen se onkin elämäkerta.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Auringosta, hyvästä ruuasta, perheestä ja mansikkakakusta.



Jos jo vappu, niin juhannuskin tuntui tänä vuonna jotenkin tosi spesiaalilta. Toissavuonna hytisimme tuon saman punaisen puutalon pihassa kevyttoppiksissa ja pipoissa ja viime vuonna samaan aikaan nousimme natisevalla hissillä Berliinin tv-tornin huipulle, istuimme puistossa toisen suomalaisperheen kanssa ja söimme illalla vietnamilaisessa ravintolassa. Tänä vuonna ajoimme taas maalle, saunoimme puusaunassa, poltimme kokon, grillasimme ja paistoimme nuotiomakkaraa, poimimme juhannuskimpun ja illalla lasten mentyä nukkumaan istuimme vielä siinä kaipaamassani pihakeinussa paljain varpain ja siiderit kädessä. Auringosta, hyvästä ruuasta, perheestä ja mansikkakakusta, siitä on onnellinen juhannus tehty - ja tänä vuonna siitä teki aivan erityisen Pikkuveli, joka vielä vuosi sitten siellä Berliinin kattojen yllä oli pelkkä haikea haave, mutta joka nyt nauraa, punkeaa itseään istumaan ja lopulta nukahtaa rinnalle.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kaksikymmentäneljä kuvaa ja viisi parasta Tukholmasta.



Junibacken

Junibacken oli meidän pakko nähdä -listalla jo edellisellä Tukholman-reissulla. Silloin laivalle päästyämme tajusimme kuitenkin, ettei paikka ollut talvikaudella auki maanantaisin ja meidän kaupunkipäivämme sattui kun sattuikin juuri maanantaille. Tällä kertaa suuntasimme Djurgårdenin lautalle suoraan laivalta - emmekä olleet ainoita: suurin osa muista samalla laivalla liikkuneista lastenvaunuseurueista kun tuntui suunnitelleen ihan samoin ja perillä Junibackenissa kuuli selvästi enemmän suomea kuin ruotsia. Ei toisaalta ihmekään, sillä paikka osoittautui aivan mahtavaksi: sen kuuluisan satujunan lisäksi talosta löytyi myös muun muassa Muumien maailma, iso kirjakauppa, Viirun ja Pesosen vaja, Katto Kassisen talo, Huvikumpu sekä aivan ihana kahvila-ravintola, jossa jokainen yksityiskohta oli kuin suoraan satukirjan sivuilta.


Hädässä ruotsalainen tunnetaan

Tiedoksi muillekin Tukholmaan matkaaville: busseista ei voi enää ostaa lippuja vaan ne pitää hankkia ennakkoon Pressbyrånista. Paitsi jos kuskina sattuu olemaan erityisen ystävällinen ruotsalaisnainen, joka säälii yhtä Junibackenista Sergelin torille mielivää suomalaisperhettä ja päästää koko porukan kyytiin ilmaiseksi. Aika ihanaa. 


Gamla Stan

Samalla sekä niin nähty että pakko nähdä joka kerta. Junibackenin jälkeen piipahdettiin pikaisesti keskustassa ostoksilla ja suunnattiin lopuksi jäätelöille Stortorgetille.  


Jotain vanhaa, jotain uutta 

Vaikka Tukholmassa on tullut käytyä kohta kymmenen kertaa, on kaupungissa edelleen paljon näkemättä. Ensi kerralla suunnataan ainakin taas Södermalmiin, johon edellisellä reissulla rakastuin, sekä ABBA-museoon, johon en taaskaan saanut perheen miehiä houkuteltua. 


Vauvan kanssa reissuun, totta kai!

Ennen matkaa satuttiin ystävän kanssa puistossa juttelemaan siitä, kuinka vaivatonta laivamatkustaminen lasten kanssa on. Ja niinhän se onkin - jos ei itse satu kärsimään matkapahoinvoinnista. Menomatkalle meille nimittäin sattui se kesän toistaiseksi pahin myrsky ja kolmimetriset aallot alkoivat heitellä laivaa heti Katajanokan jäätyä taakse. Ensimmäinen ilta laivalla menikin sitten minun osaltani ensin Buffetissa varovasti salaattia (kolmenkymmenenkolmen euron edestä) nakertaen ja sen jälkeen Pikkuveljen kanssa hytissä maaten ja voiden pahoin samalla, kun loput perheen miehistä huvittelivat Ville Vikingin maassa. Ei kiva.
      Onneksi matkustaminen vauvan kanssa oli huomattavasti helpompaa kuin matkustaminen merisairaan aikuisen kanssa, sillä Pikkuveli nukkuu hyvin, viihtyy vaunuissa tai viimeistään sylissä ja nälän yllättäessä ruokakin on aina yhtä lähellä kuin lähin puistonpenkki - ja toisin kuin isoveljensä, se on täysin tyytyväinen myös vaatekaupassa eikä uhkaa heittäytyä lattialle leluhyllyn kohdalla. Kunpa vaan muutkin muistaisivat, miten lasten kanssa on kiva matkustaa ja etenkin sen, että sairaan lapsen paikka on kotona: paluumatkalla laivan leikkipaikalle nimittäin pöllähti yhtäkkiä vesirokkonäppylöiden peitossa oleva pikkupoika, joten seuraavat kaksi viikkoa meillä saadaankin jännittää, päästäänkö taas vaihteeksi sairastamaan.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Viimeiset kaksi viikkoa olen...


Matkannut nelostietä sekä pohjoiseen että etelään, päässyt taas pitkästä aikaa Kehä III:n sisäpuolelle ja ylittänyt myös Itämeren. Yöpynyt hotellissa ja laivalla ja puhunut ruotsia.

Viettänyt kaksi viikkoa futismutsin elämää ja huomannut huutavani kentän laidassa, että "potki jaloilla sitä palloa!".

Kutsunut kaksi isoa ja yhden pienen ystävän meille perjantaiaamupäivän ex tempore -brunssille. Pastasalaattia, aamiaistarpeita, paljon hedelmiä, mehua, patonkia, ciabattaa, levitettä ja suklaakeksejä sekä erityisen hyvää, kiireetöntä seuraa isompien lasten leikkiessä keskenään, siitä on hyvät perjantait tehty.

Nähnyt paljon ystäviä, sopinut puistotreffejä, käynyt leikkitreffeillä, kyläillyt ja kahvitellut ja ollut ihan älyttömän onnellinen asuinalueesta, jossa lähin vyöhyketerapeutti on yläkerrassa, lähin ystävä parin talon päässä, lähin lenkkiseura kahden kadunkulman takana ja ihan vieressä kaupungin isoin puisto, josta löytyy aina poutasäällä seuraa sekä minulle että pojille.

Laulanut pitkästä aikaa karaokea ja nähnyt myös Happoradion livenä. Kärsinyt armotonta päänsärkyä yhden viinilasillisen takia.

Keittänyt ja soseuttanut bataattia, porkkanaa ja perunaa. Ostanut myös luumusosetta. Huomannut, että Pikkuveli alkaa kovasti jo pyrkiä istuma-asentoon. Ihmetellyt, että mihin tämä aika ihan oikeasti menee.

Katsonut paljo jalkapalloa tv:stä. Ihan joka ilta.

Yrittänyt panostaa myös omaan hyvin vointiini, jonka tänä vuonna olen liian usein laiminlyönyt. Käynyt fysioterapeutilla, tehnyt uutta venyttelyohjelmaani ja joogannut. Ostanut kenkiini kunnon pohjalliset. Kokeillut itsekin vyöhyketerapiaa sen sijaan, että veisin sinne aina vain poikani. Jättänyt ruokavaliosta lisätyn sokerin, herkut ja maidon ja lisännyt siihen kasviksia ja kalaa. Nähnyt paljon ystäviä ja parantanut maailmaa. Yrittänyt välillä vaan olla.

Reilun viikon sokerittomuuden jälkeen repsahtanut taas syömään karkkia.

Huomannut, että kyllä tämä blogi edelleenkin on se mun juttu. Ei ehkä ihan joka ilta, mutta kuitenkin.



(Eli luvassa on tulevina viikkoina ainakin paljon kesäisiä kuvia, matkapostauksia, arkikuulumisia, kirjavinkkejä ja hyväksi havaittuja reseptejä. Se niistä uusista tuulista ainakin tällä erää siis!)

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Pikkuveli, jonka halusin piilottaa muiden katseilta, ja asukuvat, joissa en osannut olla.



Viime aikoina blogi on ajautunut jonkinasteiseen kriisiin, ihan niin kuin joka kevät. Tai ei ehkä blogi, ennemminkin minä.

Blogikriisistäni kirjoitin viime syksynä täällä. Sen jälkeen bloggaaminen oli hetken taas sitä, miksi siihen alun perin lähdinkin. Kirjoitin kokeilemistamme uusista kasvisruokaresepteistä, Halloween-juhlistamme, matkastamme Tallinnaan, joogasta, kahvista, hyvistä kirjoista ja kieltenopetuksen resursseista sekä tietenkin siitä kesällä matkaan tarttuneesta salamatkustajasta. Syksyn mittaan blogi täytti neljä vuotta. Ja sitten väsyin.

Alkuvuodesta bloggasin jälleen uudella innolla, mutta loppukeväästä kaikki muuttui. Siinä missä lähinnä vain minua koskevia raskausjuttuja ja vauvaan valmistautumista oli tiettyyn pisteeseen asti ollut luontevaa jakaa julkisesti, ei vauvasta ja uudesta elämänvaiheesta kirjoittaminen enää tuntunutkaan samalta. Meille Pikkuveli oli maailman täydellisin vauva juuri sellaisenaan, mutta monelle muulle ennen kaikkea ja pelkästään käsittämättömän pieni, uskomaton kirppu, ei oikea vauva ollenkaan - kommentit, joita ei varmasti missään vaiheessa tarkoitettu sanoa pahalla mutta jotka minä synnytyshormoneissani ja ahdistavissa painokontrolleissa ravatessani kuulin pelkästään loukkauksina. Siinä missä viisi vuotta aiemmin olin ylpeänä jakanut sosiaaliseen mediaan esikoiseni ensimmäiset päivät, päiväunet, hymyt ja uuden pipon sovittelun, halusin nyt mieluummin sulkea lasipurkkiin koko pikkuisen pojan - ja samalla vähän sen isoveljenkin. Tuntui ehkä luontevalta kirjoittaa omista ajatuksista, mutta itse poikani, ne kuitenkin maailman söpöimmät, halusin ennemminkin piilottaa muiden katseilta.

Ja sitten siinä perässä tuli kaikki muu. Työ(nhaku)huolet, joista en julkisesti halua kirjoittaa, ja itse työ, josta siitäkin voin vaitiolovelvollisuuden takia kertoa vain tiettyyn rajaan saakka. Hankintojen esittelyt, jotka alkoivat tuntua entistä vähemmän minulta, ja asukuvat, joissa en edelleenkään osannut olla. Puhumattakaan kirjapostauksista, joita tunnen usein kirjoittavani ihan väärälle yleisölle sekä siitä koko kevään jatkuneesta sairastelukierteestä, joka tuntui välillä imenevän kaiken positiivisen energian. Kun iltaisin olin saanut molemmat poikani nukkumaan, huomasin valitsevani yhä useammin mieluummin Yoogaian tai tv-sarjan mieheni kanssa kuin blogin ääreen istahtamisen. Monesti tuntui, ettei ollut ollut mitään kirjoitettavaa, ja että toisaalta se, mistä haluaisi kirjoittaa, ei ehkä enää julkiseen blogiin sopinutkaan. Ajoittain kohta viisi vuotta pitämäni blogi oli enemmän jotain pakollista kuin se innostava harrastus, jona sen aloitin ja jona sitä jatkoin. Useamman kerran päätin lopettaa koko blogin.

Mutta sitten taas, joka kerta kun olen lopullisesti päättänyt sulkea koko blogin, olen lopulta tullut katumapäälle. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ole ihminen, joka käyttää johonkin melkein viisi vuotta ja aika monta tuntia ja sitten vaan lopettaa. Ainakaan en halua olla. Ainakaan vielä.

Tässä kaupungissa tuulee aina ei ikinä ole ollut julkinen päiväkirja, jonka perusteella meidän menemisiä tai tekemisiä voisi kovin tarkasti seurata, eikä se myöskään ole ollut tarina minun perheestäni. Sen sijaan blogi on aina ollut ennen kaikkea blogi minusta, minun ajatuksistani ja minun kiinnostuksenkohteistani. Blogi on aina ollut sellainen kuin minäkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Viime aikoina se on kuitenkin ollut sitä vähän liikaakin: se ei oikein osaa päättää, mitä elämältään haluaisi ja minne suuntaisi energiansa, mitä haluaisi jakaa ihmisille ja mitä taas ei ja missä muodossa se pitäisi tehdä. Samalla se kaipaa kuitenkin ehdottomasti pientä freesausta, ehkä uutta nimeä, banneria, alkua (tai loppua), ideoita ja inspiraatiota, ehkä vähän lomaakin ja varmasti ainakin useamman kesäillan, joina poikien mentyä nukkumaan istumme mieheni kanssa anoppilan puutarhakeinussa eikä kumpikaan meistä ole online. (Tämä toive pitää tosin esittää myös uutisnarkkarimiehelleni.)

Joten niin kuin postauksen alusta jo ehkä saattoi arvata: Tässä kaupungissa tuulee aina jää nyt pienelle kesälomalle. Ehkä lomailen vain viikon, ehkä pidempään, ehkä olen täällä jakamassa kesäkuulumisia heti muutaman päivän päästä. Takaisin koneen ääreen istahdan kuitenkin vasta sitten, kun kirjoittaminen ja bloggaaminen saa taas kädet syyhyämään ja pää pursuaa ajatuksia, en siksi että jotain muka pitäisi tehdä.


Loppuun vielä pieni kiitos: statistiikan mukaan teitä on nyt enemmän kuin koskaan ja on kiva huomata, että niiden vanhojen tuttujen lukijoiden lisäksi mukaan eksyy aina ihan uusiakin seuraajia. Ja vaikka kuinka kirjoitankin blogia itselleni, en ikinä olisi jatkanut sitä näin pitkään ilman teitä lukijoita ja teiltä saamaani vastavuoroisuutta. Siksi näin inspiraatiota metsästäessäni kysynkin nimenomaan teiltä:


Mistä olet blogissa tykännyt ja mistä et? Minkä tyylisiä tekstejä haluaisit lukea jatkossa: kevyttä sisältöä kuten reseptejä, kirjavinkkejä, arkikuulumisia, sisustamista vai vähän syvempää pohdintaa äitiydestä, parisuhteesta, lapsista ja ruuhkavuosista? Kuvia vai tekstiä vai molempia? Vai jotain ihan muuta? Lintu vai kala vai perhonen?

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Kolmekymmentäkaksi.



1. En ole vielä koskaan omistanut yli sataa euroa maksavaa laukkua - kenkäparista nyt puhumattakaan.
2. Kiitos urani hotellisiivoojana, osaan taitella kahdesta kylpypyyhkeestä kaksi toisiaan kohti vienosti kurottautuvaa joutsenta.
3. Haaveilen matkasta Yhdysvaltoihin ja road tripistä välillä New York ja San Francisco.
4. Olen irtokarkkiaddikti.
5. Voin surutta kuluttaa kahviloihin sekä ulkona syömiseen useamman kympin viikossa, mutten siltikään raaski ostaa itselleni kunnollisia ulkoiluvaatteita kuten lämpimiä talvikenkiä tai toppatakkia.


6. Kaikkea kannattaa kokeilla kerran, myös kansantanssia ja Tyrävyön bändäröintiä.
7. Häävalssini oli Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt.
8. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa vasta parikymppisenä.
9. Olen koulutukseltani myös äikänmaikka, mutten ikinä ole saanut luettua Sinuhe, egyptiläistä loppuun.
10. Tutustuin mieheeni netissä.


11. Olen tehnyt opetusalan pätkätöitä viimeiset kahdeksan vuotta ja ilman vakityötä tunnen itseni usein todelliseksi kakkosluokan kansalaiseksi.
12. Synnyin Kajaanissa.
13. Olen siivousneurootikko ja imuroin lähes päivittäin.
14. Haalin elokuvahyllyyni klassikoita kuten Schindlerin lista ja Rita Hayworth - avain pakoon, mutta niiden lisäksi arvostan myös Will Ferrelin reikäpääkomedioita.
15. En omista edes korvareikiä...


16. ....mutta suunnittelen kyllä ottavani tatuoinnin.
17. Olen oikeasti punapää, mutta peitän luonnollisen hiusvärini luottokampaajani avulla.
18. Osaan edelleen siteerata ulkoa opiskeluaikoinani Amerikan historia -kurssilla pitämääni esitelmää. "Vietnam war was a cold war military conflict..."
19. En pysty käsittämään, miten joku, esimerkiksi mieheni, oikeasti laittaa leivälle juuston makkaran päälle.
20. Jos olisin joku Frendien hahmo, olisin ehdottomasti sarkastinen Chandler Bing.


21. Kirjoitin aikoinani laudaturin paperit.
22. Lapsena meillä oli perjantaisin sipsipäivä ja yhä edelleen minun on aina saatava perjantaiksi pussillinen sipsejä sekä dippi.
23. Olen seurannut Kauniita ja rohkeita kohta neljännesvuosisadan - enkä edes peittele sitä.
24. Pelkään lentämistä ja turbulenssi saa minut lähes hysteeriseksi.
25. En ole koskaan nähnyt yhtään James Bondia.


26. Maksoin aikoinaan aina tunnollisesti tv-lupamaksun - silloinkin, kun opiskeluaikoinani söin välillä pelkkää makaronia.
27. Olen nimennyt molemmat poikani Astrid Lindgrenin lastenkirjojen mukaan. 
28. Pepperoni-valkosipuli-jalopeno-ananas.
29. En osaa lasketella enkä ole ikinä kokeillut lumilautailua.
30. Opiskeluaikoinani kokeilin muun muassa puhelinmyyntiä ja jaksoin kokonaisen kuukauden.
31. Pikku- ja yhdyssanavirheet saavat minut näkemään punaista.


32. Kaksi vuotta sitten vietin syntymäpäivääni Roomassa, viime vuonna Berliinissä ja tänä vuonna Uuraisten Hepokuuselassa. Nyt meitä oli kuitenkin yksi enemmän. Couldn't be happier.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Olohuone, se vihdoinkin valmis sellainen.



Nyt se on valmis, meidän olohuone nimittäin. Se, jonka takia ei ehkä vuodatettu verta, hikeä tai kyyneleitä, mutta päästettiin kuitenkin aika monta ärräpäätä ja saatiin muutama hermoromahduskin. Jos joskus aiemminkin olen jo todennut, ettei meidän parisuhde ikinä kestäisi pitkää raksaprojektia, niin totean sen taas: meidän parisuhde ei ikinä kestäisi pitkää raksaprojektia. Jo nyt hermoja koeteltiin, kun reilun kuukauden remonttiprojektin aikana sairastettiin koko perhe kaksi vatsatautia ja päälle painoivat myös koko ajan isoveljen viisivuotissynttärit, joiden alta maalipurkit, hiomapöly ja olohuoneeseen tv:n taakse jämähtäneet tikkaat piti saada pois. Itku pääsi viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen IKEA-tilauksen Lack-hyllyt olivat täysin vääränkokoisia. (Myönnän, olisi voinut mitata.) Tai sitten silloin, kun struktuurimaalia sohiessa huomasimme, että kaksi maalaajaa tarkoittaa myös kahta erilaista kädenjälkeä.

Mutta nyt se on vihdoin valmis, meidän olohuone nimittäin.

Vanha tapetti korvattiin siis maalilla ja perinteisen valkoisen lisäksi päädyttiin maalaamaan huoneen takaseinä Tikkurilan Tunto Hieno -struktuurimaaleilla: kahdella eri harmaan sävyllä seinään tehtiin epätasainen, rosoinen pinta. Vanhat kirjahyllyt ja tv-taso korvattiin yhdellä IKEAn Bestålla ja kolmella Lack-hyllyllä tarkoituksena saada tavaroita vähän enemmän piiloon mutta toisaalta myös nostaa esille ne kaikista kivoimmat kirjat. Matto vaihdettiin kevyempään ja seinälle ripustettiin Berliinin kartta. Ja ihan vähään aikaan meillä ei nyt remontoida yhtään mitään.

Ja sen yhden liian epätasaiseksi jääneen struktuurimaalikohdan päälle kiinnitettiin muuten yksi niistä uusista oikeankokoisista Lackeista. Varsinainen humanistiratkaisu siis. 


Kuvia olohuoneesta ennen remonttia näet täältä ja täältä.