perjantai 30. joulukuuta 2016

17 kirjavinkkiä iltasatuhetkiin.


Aika usein - mistä olen oikeasti tosi iloinen - minulta kysellään kirjavinkkejä, suosikkidekkareita, mielipiteitä uutuuskirjoista ja lastenkirjalemppareita. Se on oikeasti aika huippua, sillä usein se vastapuolikin on edes vähän kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta, tietää minun makuni ja osaa mahdollisesti suositella myös minulle jotain uutta luettavaa. Ja ihan yhtä kiva on myöhemmin kuulla, että joku on minun vinkkini avulla löytänyt hyvän kirjan, johon ei muuten ehkä olisi ikinä törmännyt.

Aikuisten kirjavinkkien sijaan listasinkin tänään vaihteeksi vinkkejä iltasatukirjoiksi noin 4-6-vuotiaille. Ainakin tällaisista meillä on nimittäin tykätty:


KIRJAVINKKEJÄ ILTASATUHETKIIN

1. Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
2. Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina 
3. Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa
4. Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
5. Roald Dahl: Iso kiltti jätti
6. C.S. Lewis: Velho ja leijona
7. Roald Dahl: Kuka pelkää noitia?
8. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio
9. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
10. Janosch: Suuri Panamakirja
11. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
12. C.S. Lewis: Hopeinen tuoli
13. J.M. Barrie: Peter Pan
14. L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
15. Tove Jansson: Muumipappa ja meri
16. Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri (vaatii tosin hieman sensurointia)
17. Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket


Lapsille, ja etenkin pojille, lukemisesta ja sen tärkeydestä kirjoitin jo aiemmin täällä. Aika hyvä teksti löytyy myös Kodin Kuvalehdestä, joka taannoin listasi  9 asiaa, jotka voi oppia lastenkirjahahmoilta. Ja siis me, me aikuiset. (Ja tuosta räjähtäneestä rusinasta olen kyllä ihan samaa mieltä!)


Mitkä ovat muiden lastenkirjasuosikit?

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Vuonna 2016.



Tänä vuonna muun muassa...

Poika R täytti viisi ja sitä juhlittiin Oktonauttien hengessä.
Jäin tammikuussa äitiyslomalle ja synnytin sitä seuraavana päivänä.
Kolmihenkisestä perheestä tuli nelihenkinen.
Mies teki työreissut Tanskaan ja Kreikkaan samalla kun me ajoimme bussilla mummolaan.
Lomailimme kaksi kertaa Helsingissä.
Poika R aloitti kuvataidekoulussa ja Pikkuveli muskarissa.


Vietin yhteensä melkein kaksi viikkoa sairaalassa, ilman vauvaa ja sen kanssa.
Matkustimme pummilla Tukholmassa.
Hyvästelin nuoruudenrakkauteni Kentin Hartwall Areenan -jäähyväiskeikalla. 
Pikkuveli sai nimensä sairaalassa, sillä oli ristiäisten aikaan niin sairas, ettei olisi jaksanut matkaa kirkkoon.
Kävin kerran vauvakinossa. 
Maalasimme jälleen heinäkuussa omat piirroksemme Oikokatuun, mutta sade pesi ne pois.
Puhisimme useampaan otteeseen putkiremontin rasittavuutta.


Remontoimme vihdoin olohuoneen loppuun.
Shoppailin vähemmän kuin pitkiin aikoihin ja olin siitä todella tyytyväinen.
Mies teki loppuvuodesta kahta työtä, kirjoitteli ohessa kolumneja ja sai joulukuussa ison projektin kahdeksi seuraavaksi vuodeksi.
Haaveilimme aurinkolomasta.
Uin välillä syvemmissä vesissä kuin koskaan aiemmin.
Hyvästelin tammikuussa taas kerran yhden ihanan työyhteisön ja työkaverit.
Selailimme nimikirjoja, mutta päädyimme lopulta kastamaan toisenkin poikamme Astrid Lindgrenin kirjojen mukaan.
Kokeilin ensimmäistä kertaa suppausta ja innostuin.
Mies oli kaksi viikkoa rajussa keuhkokuumeessa.
Pikkuveli oppi hymyilemään, nauramaan  ja löysi varpaansa.


Ristelimme Ville Vikingin kanssa Tukholmaan ja näimme Junibackenissa Peppi Pitkätossun kodin.
Kilistelimme kuusivuotishääpäivälle Passionin brunssilla poikien mesotessa vieressä.
Hain keväällä työpaikkaa, jonka todella olisin halunnut saada, mutten saanut edes haastattelukutsua, ja olin asiasta maassa aika pitkään.
Pikkuveli oppi kääntymään ja ryömimään, nousi seisomaan , lähti kävelemään tukea vasten ja sanoi "äiti!"
Poika R oppi vihdoin ajamaan polkupyörällä yhden hermojaraastavan harjoitteluillan seurauksena.
Veimme Pikkuveljen ensimmäistä kertaa mielenosoitukseen, Linnanmäelle, kadunvaltaukseen, Tukholmaan, kesäteatteriin, ratikkaan, brunssille sekä yliopistolle.


Löysin jalastani patin, joka osoittautui kasvaimeksi. Lokakuussa se leikattiin pois.
Liikuin liian vähän enkä pitänyt tarpeeksi huolta itsestäni.
Koukutuin Orange is the new blackiin ja The Affairiin.
Kokeilin room escapea vielä kolme kertaa lisää. Joulukuussa tyttöjen kanssa pelatessa pääsin vihdoinkin ensimmäistä kertaa myös huoneesta ulos.
Otin aurinkoa ihan liian vähän, koska Suomen kesä.
Huomasin, että myös näin aikuisena voi saada uusia, hyviä ystäviä.

Näin liian vähän vanhoja ystäviäni, koska aikataulujen yhteensovittaminen tuntui niin vaikealta, mutta olin erityisen onnellinen niistä ystävistä, joiden kanssa lounastreffit saattoi sopia kahden tunnin varoitusajalla tai joiden kanssa kahvittelu onnistui heti messengerviestin jälkeen, kunhan nappasi oman termosmukin mukaan.


Söimme ulkona keskimäärin kerran viikossa.
Surin pitkään, etten koskaan ehtinyt saada Baby Showereita.
Mies kyllästyi jahkailuuni ja varasi minulle joululahjaksi tatuointiajan huhtikuulle.
Rakastuin Kentin uusimpaan ja viimeiseen levyyn, mutta vasta jäähyväiskeikan jälkeen.
Vietimme vappua ystävien lastenjuhlissa ja juhannusta maalla.
Pudotin puhelimeni vessanpönttöön, mutten raaskinut ostaa itselleni uutta. Onneksi melkein käypä puhelin löytyi poika R:n lelulaatikosta.
Lyllersin yhden päivän IKEAssa ison mahani kanssa.
Olin suurimman osan ajasta sitä mieltä, että kulunut vuosi oli meille ihan liian raskas, mutta tätä kirjoittaessani huomasin, kuinka monta ihanaa asiaa tänäkin vuonna lopulta tapahtui.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Meidän joulu eli Panadolia, suklaata, hyviä kirjoja ja valmiiksi paistettuja kinkunsiivuja.


Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, tämäkään joulu: Pikkuveljen alkuviikosta alkanut yskä muuttui nimittäin keskiviikkona rajuksi kuumeeksi ja toisin kuin suunniteltiin, ei meillä aatonaattoaamuna vielä pakattukaan farmaria mummolareissua varten. Joskus vanhemmuutta pohtiessani olen kirjoitellutkin, kuinka raskainta tässä äitielämässä on lapsen sairastelu, mutta sanonpa se vielä kerran: ei ole mitään raastavampaa kuin tukkoinen, tuskainen ja tulikuuma vauva, jonka oloa ei voi helpottaa muulla kuin sylillä ja Panadolilla.

Oikeastaan joka vuosi ollaan päätetty, että tänä vuonna vietetään joulu omassa kodissa, omalla porukalla. Viimeistään marraskuussa mieli on kuitenkin aina muuttunut, sillä lopulta meidän joulu syntyy ihmisistä: vanhemmista, siskoista, tädistä ja poikakavereista. Ja vähän myös tietenkin siitä, että voi istua valmiiseen pöytään ja tyrkätä vauvan välillä jonkin muunkin syliin. Nyt kun aatonaattona jonottelimme keskustassa valmiiksi paistettua kinkkua sekä ajoimme pikaisille hätäostoksille Prismaan, tuntui entistä selvemmin, että kyllä me edelleen haluamme viettää joulua mummoloissa - tai ainakin valmistautua siihen kotijouluun sitten kerralla kunnolla.

Kumma kyllä, joulustressiä emme silti saaneet aikaiseksi. Meillä ei tehty tänäkään vuonna joulusiivousta, mutta olohuoneen nurkassa nököttää kuitenkin jo kuusi, jonka alta löytyy lahjoja. Olisi suklaata, glögiä, hyviä kirjoja ja telkkarista tuleva Frozen. Ja sitten kun pienemmänkin vointi antaa myöten, ajamme ainakin pyörähtämään mummoloissa.

Joka tapauksessa laskeudumme joulunviettoon N-Y-T-NYT. Samalla myös blogi hiljenee toviksi, mutta loppuvuodesta palaillaan ainakin vielä perinteisen vuosikatsauksen ja lastenkirjavinkkien merkeissä.


Tässä siis vielä
hyvän joulun toivotus teille kaikille
sekä onnea uudelle vuodelle. 
Niin ja kiitos. Kommenteista, viesteistä ja koko kuluneesta vuodesta.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus

"Muistoissani valkeat merilinnut liitävät pitkin sairaalan käytäviä. Eihän niin voinut olla, mutta sen minä muistan ensimmäisistä käynneistämme sairaalassa Jimin luona. Siipien havinan, höyhenet, ohi häivähtävän meren ja kuoleman hajun, aivan kuin aallot löisivät rantaan jossain rakennuksen uumenissa, aivan kuin arkkitehtuuri kätkisi sisälleen avoimen haavan."


Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj, 2014. Suom. Outi Menna)
Tammi, 365 sivua.


Koko elämänsä ajan Jackien isä Jim on halunnut vain kuolla. Siksi Jackien ollessa kolmetoistavuotias hänen isänsä otetaan sisään Beckombergan mielisairaalaan Tukholman ulkopuolelle ja kiireisen äidin ja särkyneen alkoholisti-isän tytär joutuu rakentamaan arkensa yksin. Mutta koska suurin niistä on rakkaus, matkustaa Jackie viikosta ja vuodesta toiseen tunnollisesti kaupungin ulkopuolelle tapaamaan isäänsä. Välillä on hyviä päiviä, tarinoita ja naurua, mutta välillä myös niitä huonoja, jolloin alkoholisoitunut Jim rypee omassa mustuudessaan haluamatta päästää tytärtään lähelleen.

Vuosien kuluessa Beckombergasta tulee myös Jackien koti, eräänlainen rinnakkaistodellisuus, jossa säännöt kirjoitetaan eri kynällä kuin ulkomaailmassa, ja sairaalan muista potilaista Jackien toinen perhe, rikkinäinen ja vähän vinksallaan oleva, mutta perhe kuitenkin. Ja sitten sieltä löytyy myös rakkaus.

Sara Stridbergin Niin raskas on rakkaus on kirja rakkaudesta, hulluudesta, kuolemasta, pelosta ja toivosta, pimeydestä ja valosta. Se on myös kirja isän ja tyttären välisestä suhteesta ja vaikeasta mutta kuitenkin ehdottomasta rakkaudesta. Synkästä aiheestaan huolimatta Stridberg ei kirjallaan masenna: siellä missä on pimeyttä, on jossain aina myös edes pieni valo.

"Jim ja Lone seisovat Kammakargatanin keittiössä, iltapäivä hämärtyy, Lonella on sylissään sininen kulho ja vispilä, hän on leipomassa sitruunapiirasta, Jimillä on kädessään sherrylasi.
    'Työnnän pääni uuniin niin että tiedät missä olen', Jim kuiskaa ja suukottaa Lonen niskaa."

Osittain omaelämäkerrallinen Niin raskas on rakkaus toi Stridbergille tämän neljännen August-ehdokkuuden. Palapelimäisesti ajassa eteen ja taaksepäin etenevän tarinan ohella kirjan juju on sen lyyrisessä kielessä, metaforissa ja sinisensävyisessä tunnelmassa, joka vangitsee heti ensi sivuilta.

Tai ennemminkin; olisi pitänyt vangita. Minulle lukukokemus kun oli kuitenkin lopulta vähän viileä, pinnallinen, jotenkin puolittainen. Niin raskas on rakkaus on nimittäin kirja, joka olisi vaatinut rauhallisia, hiljaisia iltoja, jolloin voi kenenkään häiritsemättä kääriytyä teekupin kanssa viltin alle ja ihan vaan uppoutua tarinaan. Niitä minulla ei ollut. Ja kun kirjan sitten luki pätkissä, usein vähän liian väsyneenä, toisella silmällä tv:tä katsoen tai samalla vauvaa nukuttaen, jäi iso osa tarinasta saavuttamatta. Tuntui, että käsissä oli yksi vuoden kauneimmista kirjoista, mutta jonka se jokin, se ihan höyhenenkevyt, jäi minulta kiireessä ja väsymyksessä tavoittamatta.

Mutta kuitenkin: tähän kirjaan tartun vielä uudelleen. Joskus sitten, kun tiedän, että kirjaan tarttuessani saan lukea sitä keskeytyksettä, ihan yksin ja koko illan.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Jyväskylä: missä lounastaa, mitä shoppailla ja missä selvittää salapoliisi Juhani Särkän katoaminen.


Jos äitiyslomapostauksessani harmittelin, ettei äitiysloma juuri kulunutkaan matkustellen, niin ainakin jotain muuta olen kuluneen vuoden aikana huomannut: nimittäin sen, että myös täältä Jyväskylästä löytyy aika paljon mahtavia paikkoja. Lentämisen ja autoilun sijaan olenkin ottanut monena päivänä alleni linkin, pakannut mukaan lapset ja eväät ja suunnannut lounaalle, museoon, keskustaan tai ihan vaan johonkin kaupungin monista tapahtumista. Tässä siis muutama oivallus tältä vuodelta sekä useampi vinkki, mitä Jyväskylässä kannattaa tehdä, nähdä ja maistaa.


Kahvitteluun:
Miriam's, jossa kahvi ja kakut tarjoillaan tarjottimella pöytään ja maitoa saa kaataa itselleen sellaisesta ihanasta pikkukannusta. Iso peukku myös paikan vuohenjuustosalaatille ja talon chai latelle.
Wilhelmiinassa voi herkutella klassisesti kolmen suklaan kakulla tai kokeilla vaikka toffee-cappucinokakkua.
Lutakon Teeleidissä oman teensä voi valita 100 vaihtoehdon joukosta. Alakerran kaupasta voi ostaa kotiinviemiseksi vaikka Iltasoitto-teetä ja tiistaisin ja torstaisin on tarjolla peribrittiläistä iltapäiväteetä skonsseineen ja voileipineen.


Lapsille:
Lelut24, jossa maan laajin lego-valikoima ja myynnissä vanhojakin minifiguureja lukemattomista eri sarjoista.
Pienikamari eli ehkä kaupungin tunnelmallisin lelu- ja lahjatavarakauppa niille, jotka haluavat hankkia lastenhuoneeseen muutakin kuin tusinamuovikrääsää.
Suomen käsityön museossa pääsee kokeilemaan itse kangaspuita sekä pukeutumaan rooliasuun. Lapsille lisäksi oma Operaatio punainen lanka -kierros, jossa selvitellään villalangan alkuperää kuudentoista tehtävän avulla. Puuhailla voi myös avoimessa pajassa.
Uudistuneessa HopLopissa pääsee liikkumaan viidakkohengessä.
Mäki-Matin perhepuistosta löytyy talvisin luistinrata ja pulkkamäki ja kesäisin kahvila ja kaupungin parhaat korvapuustit. Grilli lämpenee läpi vuoden, kunhan muistaa tuoda sytykkeet itse.
Joko olette käyneet Keski-Suomen museossa painelemassa elokuvanappuloita ja ihailemassa pienoiskaupunkia? Jos ette, niin käykääpä äkkiä: alkuvuodesta museo menee kiinni remontin ja uuden näyttelyn kasaamisen ajaksi.


Lounaalle:
Street Food bar Taikuri, jossa voi syödä joko katuruokabuffetin tai tilata lounaan listalta. Maistamisen arvoisia ainakin bataattiranskalaiset sekä seitan burger. Paljon vaihtoehtoja myös vegaaneille.
Kaupungin parhaat sushit saa Hanko Sushista.
Ja yläkaupungin parhaat pizzat saa Pizzeria Mariasta.
Parasta thaimaalaista saa Muang Thaista, mutta erityisesti arkena pitää lounasaikaan varautua tungokseen.
Intialaisen Shalimarin listalta kannattaa kokeilla ainakin palak paniria ja perinteistä chicken tikka masalaa.
Rosso löytyy sekä Kirkkopuiston vierestä että Jyväskeskuksesta (koska lapset).


Brunssisuosikkeja:
Fransmannin brunssipöytä on melko aamiaismainen, salaattivalikoima laaja ja mehuja ja makuvesiä löytyy montaa eri sorttia.
Passion foodin brunssilla pärjää koko päivän.
Revolutionissa tarjoillaan satunnaisesti myös JYP-brunssia.


Shoppailuun:
Kirkkopuiston laidalta löytyy kaksi huonetta täynnä kirjoja. Siis täynnä kirjoja. Lukuhetki myy todella hyväkuntoisia käytettyjä kirjoja ja sarjakuvia, ja jos etsii jotain erityistä, kannattaa ehdottomasti käydä kysymässä (sanoo hän, joka löysi täältä Narnian tarinat -yhteispainoksen, jota ei enää muualla myyty).
Harjun Paperista saa kortteja, julisteita, paperitavaroita ja hyvää mieltä.
Uudistuneesta Minzistä löytyy vaatteita niille, jotka kaipaavat vaihtelua perushankkamaukkoihin.
Huippulöytöjä voi tehdä myös Maru Second handilla.


Muuta erityistä:
 Perinteistä room escapea pääsee pelaamaan Way Outin kolmessa eri huoneessa, joista ensimmäisenä kannattaa kokeilla Detective Officea. Vähän tarinallisempia arvoituksia pääsee ratkaisemaan Mysteerillä.
Paikallinen Riva Clothing valmistaa t-paitoja, huppareita, pipoja ja collareita.
Kaupungin paras olutravintola on Vihreä Haltiatar (sanoo hän, joka ei juo olutta).
Vesilinnan näkötornista näkee koko kaupungin ilmaiseksi yhdellä kertaa.
SCND valmistaa muun muassa korvakoruja pyörän sisäkumeista sekä vanhoista skeittilaudoista.
Seurakunnan Lehtisaaressa pääsee mökkeilemään kesäisin.
Perjantaisin kaupungin museoihin pääsee ilmaiseksi.


*Postaus ei sisällä mainoslinkkejä mutta sitäkin enemmän kotiseuturakkautta.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Rynnäkkökivääri lastenhuoneessa.

 
Kun viime torstaina astuimme viisivuotiaan kanssa päiväkodin ovesta sisään, näin ensimmäiseksi rynnäkkökiväärin.

Koska asumme edelleen jonkinsorttisessa lintukodossa, niin leikkipyssyhän se tietenkin oli. Sitä tosin ei olisi voinut tietää pelkän pikaisen vilkaisun perusteella: poika R:n päiväkotikaveri kun oli tuonut hoitoon mukanaan aseen, joka oli ehkä muovinen ja peräisin lelukaupasta mutta kuitenkin sen verran aidonnäköinen ja -kokoinen, että esimerkiksi lentokentällä laukusta pilkistäessään se olisi aiheuttanut heti suurhälytyksen.

Että myönnän: me olimme ne tiukkisvanhemmat, joiden takia aidonnäköisten, ja myöhemmin ihan kaikkien muidenkin, aselelujen tuominen viisivuotiaan päiväkotiryhmään tällä viikolla kiellettiin.
Aika monen pojan aseleikkivaiheen ymmärrän, mutta olen salaa aika onnellinen, ettei se ole ainakaan vielä rantautunut meille. Toki meidänkin lastenhuoneestamme löytyy yksi muovimiekka, se viime syntymäpäivänä lahjaksi saatu, sekä leikkipistooli, jonka mies voitti Suomen Tivolin pallonheitosta mutta josta panokset otettiin heti pois jo ihan lattialla ryömivää Pikkuveljeä ajatellen. Voisin hyvin kuvitella ostavani pojalleni myös jousipyssyn tai ritarivarusteet, jotka yhdistän mielessäni seikkailuihin, linnoihin, purjelaivoihin ja Mikä-Mikä-Maahan. Silloin tällöin annan viisivuotiaani  jopa ampua ilkeitä possuja isolla ritsalla.

Mutta jos viisivuotiaani leikkii puistossa poliisia tai merirosvoa, etsii hän itselleen aseeksi sopivan kepin ja käyttää mielikuvitustaan. Saman se saa tehdä myös siinä tapauksessa, että se tarvitsisi leikkeihinsä kiväärin: aidonnäköistä asetta en ikinä lapselleni ostaisi. Olkoonkin sitten kukkahattutäteilyä, mutta aidonnäköiseen kopioon aseesta, joita seikkailukirjojen tai merirosvotarinoiden sijaan näkee Syyriasta tulevissa uutiskuvissa tai kouluammuskeludokumenteissa, en halua lastenhuoneessa tai päiväkodissa törmätä.



Mitä te olette mieltä: 
ovatko aidonnäköiset aselelut ok ja saako niitä tuoda myös päiväkotiin?

tiistai 13. joulukuuta 2016

Jouluterveiset Sansibarilta.


Olen aina arvostanut jotenkin erityisen paljon niitä ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet tehdä totutuista poikkeavia, rohkeita, omannäköisiä valintoja, suuria tai pieniä: ystävääni, joka lähti huonosta suhteesta, vaikka pelottikin, sekä sitä toista, joka otti ja rakennutti unelmiensa talon eikä pelkästään haaveillut siitä. Ihan samalla tavalla ihailen uudestaan opiskelijaksi hypännyttä kaveriani, siskoa, joka lähti vuodeksi ulkomaille ja ystävää, joka hyppäsi lentokoneeseen ilman ketään tuttua, ihan vaan koska halusi nähdä Irlannin kauneimmat majakat. Pitkälti tämä johtuu varmasti siitä, että itse olen ollut aina vähän liiankin varovainen, tylsä jopa: puhunut pätkätöihin uupuneena alan- ja kaupunginvaihdosta  jo vuosia tekemättä kuitenkaan mitään asian eteen, soutanut ja huovannut jo suunnittelemani tatuoinnin ottamisen kanssa, ottanut asuntolainaa ennemmin liian vähän kuin liian paljon ja valinnut listalta sen saman chicken pocketin vielä sillä kymmenennellä kerrallakin. Vaikka järkevyydessä ja varovaisuudessa on siinäkin toki puolensa, niin aika usein olen myös ollut enemmän tai vähemmän vihainen sille ylivarovaiselle minulle, joka opiskeluaikoinakin säästi opintotuesta sen sijaan, että olisi ostanut itselleen uudet farkut tai lähtenyt leffaan.

Silti tai ehkä juuri siksi inspiroidun erityisen paljon myös blogeista, joissa uskalletaan ottaa riskejä, hypätä tuntemattomaan ja elää hetkessä. Ja sitten kesällä löysin Ikilomalla-blogin. Blogin takaa löytyvät Titta ja Thomas, jotka syyskuussa 2015 pakkasivat elämänsä pahvilaatikoihin, hyvästelivät vakkariduunit ja hyppäsivät trans Siperian junaan ilman paluulippua tai edes mitään tietoa siitä, miten pitkälle matkalle he olivatkaan lähdössä. Kuluneen reilun vuoden aikana Titta ja Thomas ovat  muun  muassa keittäneet glögiä Afrikassa, osallistuneet sansibarilaisiin hääjuhliin, telttailleet Kiinan muurilla ja nähneet ensilumen Mongolian Gobin autiomaassa. Ja aika monen sateisen tiistaiaamun tai puistoperjantain minä olen viimeisten kuukausien aikana aloittanut fiilistelemällä kaikkea tätä Ikilomalla-vlogeissa.

Kun lokakuun alussa makoilin sängynpohjalla jalkaleikkaukseni jäljiltä, Ikilomalla-blogin Facebookissa kyseltiin, ketkä seuraajista haluaisivat joulukortin Afrikasta. Minä halusin. Olin kipeä, vähän, tai aika paljonkin, maassa ja ajatus matkasta toiselle puolelle maailmaa tuntui kaukaisemmalta kuin koskaan aiemmin. Johannesburgista Nelson Mandelan kotitalon edustalla päivystävän krääsäkauppiaan kojusta ostettuja postikortteja laitettiin ympäri Suomea, 17 eri paikkakunnalle. Ja yksi niistä kolahti meidän postiluukustamme perjantaina.

Jos ensi vuonna meidän perhettä ei ehkä vielä nähdä safariretkellä, niin jo heti tammikuussa taas pitkästä aikaa Brandenburgin portilla. Ja lupaan: ensi vuonna minäkin hyppään välillä mukavuusalueen ulkopuolelle. Ja toisaalta olen ehkä vähän armollisempi itselleni silloin, kun en jostain syystä saakaan hypättyä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kaikkien self help -oppaiden äiti.


Tiedättekö sen tunteen, kun päällä on sisätiloihin ihan liian paksu turkiskauluksinen toppatakki, vaunuissa vauva ja jossain perässä vielä se isompi, ja vartissa olisi tarkoitus löytää joululahjat kolmelle eri henkilölle? Yhtenä tuollaisena päivänä poikkesimme paikalliseen kirjakauppaan hakemaan jotain ihan muuta, mutta kun ihan sattumalta nostin pinosta pikkuruisen, mustan kirjan, jonka kanteen oli kuin teipeillä liimattu nimikyltti, tiesin, että käsissäni oli nyt The joululahja.

Lopulta ei edes harmittanut, että kirja, jota alun perin olimme etsimässä, jäi sillä reissulla vielä kauppaan.

Pikainen googlaus myöhemmin kotona kertoi sen pikkuruisen mustan kirjan olevan kanadalaisen kuvataitelijan Keri Smithin teos, joka vihdoin tänä syksynä on saatu täällä meilläkin kauppoihin suomenkielisenä versiona. Ja vihdoin siksi, että vuonna 2012 ilmestynyt alkuperäinen Wreck this journal on käännetty useille kielille ja pelkästään sen englanninkielinen versio on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta. Siis hetkinen, yli kolme miljoonaa kappaletta? Selkeästi tässä on kirja, jota aika moni viime vuosina on kokenut tarvitsevansa.

Smithin idea on varsin yksinkertainen: pieni musta kirja kuuluu tuhota sen antamia ohjeita noudattaen mitä luovimmin ja oudoimmin tavoin. Samalla on tarkoitus käyttää aika paljon mielikuvitusta, taiteilla, päästää (hullu) luovuus valloilleen, rikkoa rajoja ja sääntöjä, muiden ja omia, sekä kapinoidakin, ihan pikkuisen edes.

Kuulostaako, no, hieman kummalliselta?

Joku mystinen voima Smithin kirjassa kuitenkin vetää puoleensa: kirjan ostamisen jälkeen olen useamman kerran löytänyt itseni selailemasta sen sivuja, silittelemästä niitä ja pohtimassa, kuinka tämän sivun kyllä suttaisin kuulakärkikynällä aivan tohjoksi, tämän repisin pikkuriikkisiksi palasiksi ja tälle valuttaisin aamulta pannuun jääneet kahvinjämät ja painelisin vielä kahvikupilla rinkuloita päälle. Useammin kuin kerran on myös vähän harmittanut, että ostin kirjan ystävälle joululahjaksi. Kaupassa kirjaan tarttuessani tiesin kuitenkin heti, kuka tämän todella tarvitsee, kenelle tämä voisi olla muutakin kuin pelkkää hauskaa ajanvietettä.

Ja luultavasti kipitän ensi viikolla uudestaan kirjakauppaan ja haen itsellenikin kopion.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Kuukauden jämäruoka: kinkku-perunamunakas.


Sattuipa niin, että yhtenä sunnuntaina olimme varanneet kaappiin palan savulohta lounaspastaa varten. Kävi kuitenkin vanhanaikaisesti: kun lounasaika lähestyi, huomattiin, että siellähän se lohinokare tietenkin edelleen oli, pakkasessa nimittäin. Koska oli sunnuntai ja sekä lähikauppa että kaikki lähipizzeriat aukesivat vasta kauan sen jälkeen, kun lapsiperheessä olisi ollut jo nälkä, piti keksiä jotain lounaaksi kelpaavaa jääkaapin jämistä. Kuten aika usein aiemminkin samassa tilanteessa, päädyttiin munakkaaseen - mutta tällä kertaa siitä tuli erityisen hyvää: väliin laitettiin pakkasesta löytyneet kinkkusuikalepussin loput, tomaattiviipaleita, parmesaanipalasia, mausteita sekä edelliseltä illalta jäänyttä itävaltalaista perunasalaattia, jonka ohje bongattiin aikoinaan miehen kaverin ruokablogista.


KINKKU-PERUNAMUNAKAS

6 kananmunaa
6 rkl vettä
suolaa ja mustapippuria


kinkkusuikaleita 
tomaattiviipaleita
parmesaania
basilikaa


perunoita
1 punasipuli
tuoretta basilikaa
1/2 dl oliiviöljyä
1/2 sitruunan mehu
1 rkl sinappia
1 rkl viinietikkaa
suolaa
sokeria
mustapippuria
lihaliemikuutio


Kuori ja viipaloi perunat, huuhtele ne kylmällä vedellä ja valuta kuiviksi. Kaada päälle kiehuvaa vettä, lisää lihaliemikuutio sekä suola ja kuumenna seos kiehuvaksi. Anna perunoiden kiehua täydellä teholla reilut viisi minuuttia välillä sekoitellen. Kaada vesi pois ja nostele perunat tarjoiluastiaan jäähtymään. 

Sekoita keskenään sitruunamehu, oliiviöljy, sinappi ja viinietikka sekä sokeri ja mustapippuri. Silppua sipuli ja basilika pieniksi palasiksi. Sekoita sipuli, basilika, perunat ja kastike varovasti, ja tarjoile joko lämpimänä tai jäähtyneenä.

Riko kananmunat, lisää vesi ja mausteet ja vatkaa seos tasaiseksi. Paista munakas pannulla melkein kypsäksi, lisää täytteet ja mausta.


Vajaat kaksi vuotta sitten kirjoitin ruokahävikkiahdistuksestani ja perhetaustan vaikutuksesta siihen, miten meillä ruuan pois heittämiseen suhtaudutaan: mies, jonka lapsuudenkodin jääkaapista löytyy aina samaan aikaan kolmenlaista juustoa ja neljänlaista leikkelemakkaraa, suhtautuu ruokahävikkiin selvästi rennommin kuin minä, jonka lapsuudenkodissa jokainen ruokaostos oli tarkoin harkittu ja kaikki yli jäänyt käytettiin aina jossain muodossa hyödyksi. Tuon toissatammikuisen tekstin jälkeen meidän ruokakuntamme on kasvanut yhdellä hengellä, mutta minun kotona oloni myötä perheen yhteenlasketut tulot ovat pienentyneet - ja ruuan hinta on lähinnä noussut. Entistä enemmän tekee mieli käyttää hyödyksi kaikki, mitä kaapista löytyy: pyöräyttää smoothie hedelmäkoriin jääneistä banaaneista, pastakastike tuorejuustopaketin lopusta ja lounassalaatti jääkaapin jämäkasviksista. Tai ennemminkin: osata ostaa entistä järkevämmin niin, ettei jämäruuille enää ole tarvetta.

Ja siitä munakkaasta tuli lopulta muuten sen verran hyvää, että se pesi lohipastan mennen tullen.


Ja hei, tänne voi jättää omia jämäruokareseptisuosikkeja. Jospa saataisiin meilläkin ne tummunet banaanit ja nahjustuneet yrtinjämät vielä paremmin käytettyä.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Deutschland, Deutschland über alles eli vauva lähtee lentoon.


Yhdestä asiasta ollaan pidetty kiinni jo useampi vuosi: aina on oltava joku reissu, jos ei jo varattuna niin ainakin suunnitteluasteella. Meillä ei ehkä sijoiteta keittiöremonttiin, vaihdeta autoa uuteen malliin, shoppailla muuten kuin tarpeeseen tai edes suunnitella raksaprojektia, mutta lomalle halutaan kuitenkin päästä mieluummin useammin kuin kerran vuodessa. Silti tänä vuonna, minun äitiyslomastani huolimatta, meillä on matkusteltu vähemmän kuin pitkiin aikoihin. Ensin oli Pikkuveljen keskosuus ja alun sairastelut, sitten alkoivat minun jalkakipuni ja tutkimukset, leikkauksen odottelu, leikkaus ja siitä toipuminen. Ja yhtäkkiä koko virallinen äitiysloma olikin jo ohi, ja kotimaanmatkailun ohella oli ehditty ainoastaan päiväksi Tukholmaan.

Loppuvuodesta matkakuume alkoi olla jo melkoinen. Ja vaikka parin viikon takainen Black Friday -hypetys alennuskoodeja sekä mainoslinkkejä sisältäneine blogipostauksineen sekä nettikauppojen sähköpostiryöppyineen toi ainakin minulle ihan uskomattoman kulutusähkyn jo ihan ilman shoppailuakin, niin jotain hyötyä tuosta mustasta perjantaistakin oli: nappasimme nimittäin alkuvuodeksi lopulta ihan superedulliset lennot.

Pakettimatka all inclusive -hotelleineen hylättiin oikeastaan heti kättelyssä ihan jo siksi, että varsinaisten lomapäivien sijaan kaikki viikonlopun ulkopuoliset vapaapäivät ovat miehelle palkattomia vapaapäiviä. Sen sijaan päädyttiin pidennettyyn viikonloppuun jossain päin Eurooppaa tammikuun alussa, mielellään kohtuullisen lentomatkan päässä ja edes suhteellisen edullisessa maassa. Pyöriteltiin mielessä kestosuosikki Tukholmaan Abba-museoineen, kahviloineen ja Skansenin joulumarkkinoineen sekä Kööpenhaminaa, jonne ollaan suunniteltu kaupunkilomaa jo pidempään. Myös Pariisi nostettiin esiin mutta hylättiin aika pian vuoden takaiset uutiskuvat tuoreessa muistissamme. Sitten katseltiin vielä Prahaa sekä miehen ehdottamaa Budapestia, mutta mihin sitä tiikeri lopulta raidoistaan pääsee: tammikuussa me lennämme Berliiniin, vanhoille tutuille kulmille. 

"Shiso burgerin bulgogi burger ja bataattiranskalaiset", oli miehen toive, kun fiilisteltiin tulevaa reissua ruokapöydässä. "Leonin luona kyläily", toivoi poika R, joka ystävystyi vuosi sitten miehen työkaverin tytön kanssa. "DDR-museo, Auguststrasse, Brandenburgin portti ja se Kamala-niminen thaimaalainen, jossa usein syötiin", toivoin minä, meistä se kaikkein vaativin. Kyllä noista aineksista jo yhden loman sekoittaa.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

"Hän lepää vasta kallioisella laella. Siellä on tuulen pieksemä mänty. Sen runko on oranssi ja paksu kuin omenoita ahminut orava eikä voi tietää, kuinka kauan mänty on sinnitellyt siinä. Hän hengittää jo rauhallisemmin, ottaa ilmaa sisään kuin kaikki olisi hyvin, mutta silloin varoittamatta suusta tuleekin huuto. Se syöksyy ulos sieltä mistä äsken loppui ilma, ja hän kouristuu sen voimasta linkkuun. Hän ojentaa vartaloaan, vetää henkeä rinnat pullistuen, ei saa tarpeeksi, ihan sattuu, ja sitten taas: huuto. Hän huutaa syksyn hiljentämän hämäläiskylän yli niin, että Annakin kuulee koululla.
     Että Olavi on lähtenyt eikä mikään mennyt niin kuin piti." 

 
Laura Lähteenmäki: Korkea aika (2016)
WSOY, 280 sivua.


Laura Lähteenmäen aikuisten kirjat löysin aikoinani ihan sattumalta. Lähteenmäen edellisen, Ikkunat yöhön -kirjan ilmestymisen aikoihin odotin kovasti Laura Honkasalon uusinta ja jostain syystä varausta kirjastoon tehdessäni muistin kirjailijan nimen väärin. Vasta kun pitkän odottelun jälkeen olin hakenut Ikkunat yöhön -kirjan, tajusin sekoittaneeni kaksi nimeä ja kaksi kirjailijaa. Kieltämättä harmitti, mutta kun kerran olin kirjan jo hakenut, päätin sen sitten lukeakin.

Ja hyvä, että luin. Ikkunat yöhön kun oli sen verran vaikuttava lukukokemus, että Korkean ajan ilmestyessä odottelin kirjaa jo ihan tarkoituksella.

Evakkomatka vie Annan ja pikkuisen Lauri-pojan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Kotiin rajan taakse, menetettyyn Karjalaan, on jäänyt kaikki. Annan miehen Olavin palattua jatkosodasta alkaa rakentaminen: koti-ikävä ja suru on unohdettava ja keskityttävä uuteen alkuun, uuteen kotiin ja uuteen elämäänkin, joka jo potkii Annan kämmentä vasten. Ja voisihan kaikki olla huonomminkin, ajattelee Anna katsellessaan Pihlajan emäntää Heljää ja tämän sodan lopulla pahoin vammautunutta miestä Kallea. Kunpa voisi jotenkin auttaa, antaa edes pisaran omasta onnestaan.

Myöhemmin ovat vielä Lea, Ari, Saana, Jaakko ja Emma, Riitta ja Gloria, ne joiden kaikkien tarinoiden alut kirjoitettiin Heljän ja Annan kynillä.

Lähteenmäen kirjassa tarina, tai tarinat, kerrotaan monella äänellä ja monessa eri ajassa ja pienet ja vähän isommatkin kohtalot liittyvät toisiinsa, muodostavat omia kuvioitaan. Korkea aika on kirja valinnoista, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen ja takaisin, ja hyvistä teoista, joilla voi lopulta tehdä myös pahaa.

"Kai tyttö oli selittänyt itselleen äsken puhutut, ei niin mukavat perhesuhteet monin tavoin, ja he tuijottivat toisiaan kuin arvioiden, kuinka paljon toinen kesti suoraa puhetta ja missä kohtaa asiat oli syytä sanoa hellemmin."

Olimme ihan suunniltamme -kirjasta kirjoittaessani pohdin, että olisin ehkä lopulta pitänytkin kirjasta enemmän, jos se jonkun muun sijaan olisi ollut enemmän perinteinen perhehelvettikuvaus. Laura Lähteenmäen uusin taas oli, jos ei niinkään varsinainen perhehelvettikuvaus, niin perinteisempi sukutarina kuitenkin. Mitään pyörää Lähteenmäki ei kirjassaan keksi, eikä sitä uudelleen keksiä tarvitsekaan. Sillä loppujen lopuksi kai riittää, kun on hyvä tarina, sopivasti rikkinäiset henkilöhahmot, toisiinsa kietoutuneet elämät sekä kyky kutoa näistä sanojen avulla kokoon kertomus - ihan niin kuin se on riittänyt Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, Riikka Pulkkisen Totta-kirjassa sekä Laura Honkasalon Eropapereissa. Niistä jos pidit, niin pidät kyllä tästäkin.