sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Alice Sebold: Oma taivas

"Isäni kirjoituspöydällä oli lumisadepallo ja sen sisällä pingviini, jolla oli punavalkoraitainen kaulahuivi. Kun olin pieni, isä nosti minut monesti syliinsä ja otti lumisadepallon pöydältä. Hän käänsi sen ylösalaisin, antoi kaiken lumen kerääntyä kasaksi ja käänsi sitten pallon nopeasti oikeinpäin. Katselimme yhdessä, kuinka lumi leijui pingviinin ympärille. Pingviini on siellä yksin, ajattelin, ja minua huolestutti sen vuoksi. Kun kerroin isälle, hän sanoi: 'Ei mitään hätää, Susie, se viihtyy siellä hyvin. Se on virheettömän maailman vanki.'" 

 
Alice Sebold: Oma taivas (The lovely bones, 2002. suom. Pirkko Biström)
WSOY, 408 sivua.


Kun tapaamme Susie Salmonin ensimmäistä kertaa, hänen hoikka, häväisty tytönruumiinsa viruu jo paloiteltuja ja sullottuna naapurin herra Harveyn vanhassa kassakaapissa. Vähän myöhemmin maissipellolta löytyy äidin Susielle joululahjaksi neuloma kirjava myssy, se jossa oli tupsu ja heliseviä tiukuja - sitä tappaja käytti vaientaakseen Susien avunhuudot. Kolme päivää myöhemmin naapurin Gilbertien koira kaivaa pellolta Susien kyynärpään.

"Olin neljätoistavuotias, kun minut murhattiin joulukuun kuudentena 1973. Seitsemänkymmentäluvun lehtikuvissa useimmat kadonneet tytöt näyttivät samanlaisilta kuin minä: valkoihoisilta tytöiltä joilla oli maantienruskeat hiukset. Tämä tapahtui ennen kuin maitopurkkien kylkeen ja päivän postiin alkoi ilmestyä kuvia kaikenrotuisista kadonneista lapsista, sekä tytöistä että pojista. Siihen aikaan luultiin vielä, ettei sellaista voinut tapahtua."

Oma taivas on tarina Salmonien perheestä, jonka järkyttävä tragedia repii palasiksi. Ja jotta tarina ei olisi se kaikkein tavanomaisin - niin kuin tällainen tarina ikinä voisi ollakaan - sen kertoo Susie itse. Omasta taivaastaan Susie näkee isänsä epätoivoisen etsinnän, äitinsä ajautumisen tuuliajolle, siskonsa, jonka pitää aikuistua yhdessä yössä ja pikkuisen veljensä, joka jää kaiken tapahtuneen jalkoihin. Lisäksi hän näkee ensirakkautensa, jota ei koskaan uskaltanut kunnolla suudella, sekä miehen, joka sinä joulukuun kuudentena tukki hänen suunsa äidin neulomalla pipolla.

"Joulukuun kuudentena 1973 kuitenkin satoi lunta, ja minä tulin koulusta oikotietä maissipellon läpi. Ulkona oli pimeä, koska talvella päivät ovat lyhyimmillään, ja muistan, että katkenneiden maissinvarsien vuoksi oli vaikea kävellä. Lunta satoi hiljalleen, kuin ilmassa olisi vilissyt pieniä käsiä, ja hengitin nenän kautta kunnes se vuoti niin että oli pakko avata suu. Parin metrin päässä herra Harveystä työnsin kieleni ulos maistaakseni lumihiutaletta.
       'Älä pelästy', sanoi herra Harvey."

Itse asiassa Alice Seboldin bestseller oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Silti saan siitä kirjoitettua vasta nyt. Ensin en ehtinyt, sitten en saanut ajatuksesta kiinni ja sitten kävi niin kuin kaikille töille, joita ei hoida ihan heti: mitä pidempään sitä lykkäsin, sitä vaikeammaksi kirjoittamisen aloittaminen kävi.

Toisaalta mietin myös, miksi en lopulta saanut kirjoitettua Omasta taivaasta heti mitään. Ja ei, pelkästään kirjan rankasta aiheesta se ei johtunut. Ehkä suurin syy siihen, miksi kirjasta oli niin vaikea saada mitään ylös, oli se, että Oma taivas oli niin prototyyppinen kolmenjapuolentähdenkirja, ettei siitä oikein osannut sanoa mitään: se oli hyvä, muttei kuitenkaan erinomainen, mieleenpainuva mutta toisaalta välillä myös aavistuksen liian hidastempoinen ja laskelmoiva, synkästä aiheesta huolimatta jollain tavalla turhan hajuton ja mauton. Ja vaikka kuinka olisin tähänkin kirjaan halunnut rakastua aivan silmittömästi, ei tarina enää alun täystyrmäyksen jälkeen onnistunut yllättämään niin kuin olisin toivonut.

Oma taivas on Alice Seboldin esikoisromaani, joka nousi sekä kansainväliseksi bestselleriksi että jonkin sortin ilmiöksi. Vuonna 2009 Peter Jackson ohjasi siitä myös menestyselokuvan. Minulle kirja, jostain syystä, oli kuitenkin vain ihankiva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti