torstai 16. helmikuuta 2017

Tää on tavallinen talo, kuuskytluvulta.


Viime torstaina olin varannut itselleni ajan hierontaan. Minuuttia ennen ajan alkua vedin jalkoihini villasukat, nappasin avaimen kaulaan ja hipsin kotihousuissani soittamaan yläkerran naapurin ovikelloa; meidän lähin hierojamme asuu nimittäin noin kolmenkymmenen porrasaskelman päässä. Hieronnan ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen kipitin takaisin alas, tarvitsematta vetää päälle talvitakkia tai kävellä kotiin sen pidempää matkaa. Myös ajanvaraus oli käynyt yhtä kätevästi, kun soittamisen sijasta olimme sopineet hieronta-ajasta taloyhtiön naisten yhteisen saunavuoron aikana.

Mä olen asunut koko elämäni kerrostalossa, useammassa eri lähiössä ja talossa, ensin vuokra-asunnoissa ja nyt viimeiset kuusi ja puoli vuotta omistusasunnossa. Koska en ole koskaan omistanut omaa pihaa, en sitä juuri osaa kaivatakaan. Sen sijaan rakastan ihmisten läheisyyttä ja ääniä, ikkunan alla kulkevan kadun vilinää sekä käteviä etäisyyksiä kauppoihin ja kahviloihin ja huokailen remontoiduille, omannäköisille kerrostaloasunnoille ja erityisesti vanhojen kerrostalojen isoille ikkunoille sekä kivisille ikkunalaudoille, joille mahtuu hyvin istumaan. Olen vuorannut muutaman huoneen tapetit teiniaikojen julisteilla (sori, äiti!) ja toisaalta repinyt useamman seinällisen tapettia pois maalatakseni tilalle omannäköisen struktuuriseinän, sisustanut ja suunnitellut ja aina kulloisenkin asunnon oven avatessani olen tuntenut tulevani kotiin, en esimerkiksi kämpille. Siksi välillä ihmettelen - ja suoraan sanottuna vähän pahastunkin - kun kuulen ihmisten kommentoivan, kuinka kerrostaloasuminen on jonkinasteinen synonyymi väliaikaisratkaisulle ja ettei kerrostaloasuntoa voisi pitää samanlaisena, oikeana koko elämän kotina kuin omakotitaloa tai rivitalokotia. Kyllä nimittäin voi.


KERROSTALOASUMISEN PLUSSAT

Yhteisöllisyys ja naapurit. Olen aina vähän kummastellut tarinoita puhumattomista kerrostaloasukkaista, jotka eivät edes tervehti saati tunne toisiaan. Joko kyse on ihan pelkästä urbaanilegendasta tai sitten meillä on käynyt vain aika uskomattoman hyvä tuuri saadessamme naapurit, jotka suurimman osan tunnemme nimeltä ja joiden kanssa rappukäytävässä törmätessä vaihdetaan yleensä moikkauksen sijaan pikaiset kuulumiset. Remonttia varten olemme lainanneet tikkaita ja poraa, Dermosil-tilaukseni hoidan nykyään kätevästi sujuttamalla tuotelistani naapurin postiluukusta sisään ja jos sokeri kesken leipomisen joskus ehkä vähän kliseisestikin loppuisi, tietäisin heti omasta rapustakin ainakin viisi ovikelloa, joita voisin soittaa.

Taloyhtiön turva. Kun jotain menee isosti rikki, jaetaan kulut tasan. Ja kun jotain menee pienesti rikki tai uhkaa mennä rikki - kuten meillä alas romahtanut ja pian vuotaa alkanut olohuoneen patteri - on korjausmies paikalla aika nopeasti, eikä sen takia joudu maksamaan itseään kipeäksi.


Kohtuullisen kokoinen asuntolaina, jonka suuruuden takia ei tarvitse menettää yöunia ja jonka kuukausierien jälkeen jää rahaa myös vaikka matkustaa. 


Se, ettei ole omaa pihaa, jonne jämähtää: lasten kanssa tulee sosiaalistuttua puistoissa paljon enemmän ja tavattua ihmisiä. Toisaalta meillä plussaa myös takapiha, jonne viisivuotiaan voi huoletta päästää yksinkin potkimaan palloa tai rakentamaan lumiukkoa.


Mahdollisuus lyhentää taloyhtiön isompia remonttilainoja pikku hiljaa kuukausittain ison könttäsumman maksamisen sijaan.


Joku muu auraa lumet pihalta ja etenkin parkkipaikalta jo ennen aamuseitsemää. Ja syksyllä se joku haravoi lehdet ja kesällä ajaa nurmikon.


Kuivaushuone, jonne voi ripustaa useamman koneellisen pyykkiä sen sijaan, että tuijottelisi olohuoneessa pyykinkuivaustelinettä.



KERROSTALOASUMISEN MIINUKSET

Yhteisöllisyys ja naapurit. Ja etenkin se teini, joka huudatti musiikkia aina yksin ollessaan. Mutta sekin aikuistui ja muutti omaan asuntoonsa ja laittoi myös volyymia pienemmälle, kun näki ovisilmästä toisen alakerran takakireistä kolmekymppisistä.


Tilanpuute. Tai ennemminkin: neliöihin nähden liian suuri tavaramäärä.


Naapurin jo kauan sitten kuivuneet pyykit roikkuvat edelleen kuivaushuoneessa ja olen juuri saanut idean vaihtaa kaikki lakanat ja pestä vielä pari koneellista verhoja.


Että ihan oikea, kokoelämänkoti tämäkin on ollut - tai olisi voinut olla. Siksi on ollut erityisen haikeaa, että viime viikkoina kolmekin eri kiinteistövälittäjää on käynyt koputtelemassa meidän itse maalaamiamme seiniä, kurkistelemassa kaappeihin ja pyörittelemässä numeroita: vaikka tämä rakas onkin, on meillä myös haaveissa yksi lisähuone sekä iso keittiönpöytä, jonka ympärillä olisi kahdeksan eriparituolia. Sen sijaan haaveen omasta pihasta olemme vaihtaneet haaveeksi siitä, että viisivuotias saisi parin vuoden päästä aloittaa koulunsa samassa, sisäilmaltaan puhtaassa paikassa kuin parhaat ystävänsä, ihan tässä meidän nykyisellä asuinalueella - niin, ja haaveeksi siitä, ettei asuntolaina edelleenkään kasva niin isoksi, ettemme enää voisi esimerkiksi matkustaa.

4 kommenttia:

  1. Minä asuin lapsuuteni ja nuoruuteni omakotitalossa ja rakastin omaa pihaa ja rauhaa. Mutta nyt, kerrostalossa asuessani, rakastan tätä yhtä lailla. Olen löytänyt hyvän ystävän yläkerrastani ja on helppo laittaa hänelle viesti, kysyä josko tulisin kahville ja hipsutella villasukissa kylään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tuoa villasukissa kylään hipsuttelu on kyllä ihan parhautta <3! Lapsena asuimme pitkään talossa, jossa käytännössä jokaisessa asunnossa oli suunnilleen samanikäisiä tenavia: päivät pitkät ravasimme toistemme kotien välejä kyläillen puolin ja toisin ja iltaisin meitä oli aina piha täynnä lapsia leikkimässä Kirkonrottaa tai Tuikkusta. Siksi onkin vähän tylsää, että meidän pojat ovat tällä hetkellä koko talon ainoat lapset - joskin isompi on jo oppinut hipsimään crocseissaan naapuritalon pihalle kavereiden luokse.

      Poista
  2. Turusta moi, olen asunut täällä neljässä eri kerrostalossa ja jokaisessa on aina asunut ainakin muutama naapuri, joka ei tervehdi, vaikka itse kuinka morottaisi. Ei siis ole urbaanilegenda vaan hämmentävä totuus. On ollut hippasen kiusallisia tilanteita, kun itse naama aurinkona tervehdin kovaan ääneen ja vastaan tuleva ei katso päin... tosin en itseäni nolostele, vaan niitä muita ;)

    Minä olen maalta ja lapsuuteni viettänyt omakotitalossa. Ja vaikka en tiedä haaveilenko ihan omakotitalosta, niin silti ajatus siitä, että koko loppuelämäni olisi kerrostalossa, ei tunnu omalta. Olen niin tottunut siihen hiljaisuuteen, vapauteen, omiin marjapuskiin ja tilaan. Tiedän myös sen, ettei tuollainen omakotitalossa asuminen ole halpaa tai aina kovin ihanaa. Rahaa menee, töitä riittää ja huolta myös. Ja no, tuskinpa ihan äkkiä tässä asunnon omistajaksi ryhdyn, ja jos joskus ryhdyn, niin lienee tuleva realiteetit vastaan siinä, ettei sitä omakotitaloa niin vain osteta. Ainakaan seudulta, jolla mielelläni asuisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä ihan totta, että moikkaamattomuus on kyllä ehdottomasti nolompaa sille, joka ei tervehdykseen vastaa, kuin sille, joka tervehtii. Itse olen ottanut tavaksi moikata rappukäytävässä ja pihalla jokaista vastaantulijaa, olivat ne sitten vanhoja, tuttuja naapureita, vasta muuttaneita, uusia naapureita tai sitten vaan ihan satunnaisia kyläilijöitä. Kuuluuhan tuo tervehtiminen jo ihan peruskohteliaisuuksiin!

      Realiteetit on kyllä tylsiä, pakko myöntää. Jos meilläkin olisi tuhottomasti rahaa, niin neliöitä olisi heti tuplat nykyiseen. Mutta omaa pihaa ei kyllä varmasti olisi siltikään. Tässä asuntotarjontaa sekä työ- ja koulumahdollisuuksia pompotellessa ollaan nimittäin päädytty siihen, että meille on lopulta tärkeintä asuinalue ja asutaan mieluummin vaikka vähän ahtaammin, jotta lapset saavat pitää tutut kaveriporukkansa ja pääsevät kouluun, jossa ei ole sisäilmäongelmia. Ja kun sitä tuhotonta rahamäärää ei ole, niin unelma omasta pihasta on vaihtunut iloon lähipuistosta sekä siitä, että halutessamme voimme aina hypätä autoon ja hurauttaa mummolan marjapuskien ja omenapuiden siimekseen.

      Poista