perjantai 24. maaliskuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

"Pysähdyin kadunkulmaukseen, onnistuin kuvittelemaan suklaan pehmeän ja pyöreän maun suuhuni. Rauhoituin ja jatkoin matkaani kohti asuntoa niin kuin olisin kuljettanut mukanani tulevaisuutta. Opiskeluaika Dunedinissa tuntui merkitykselliseltä: minua varten oli olemassa muutakin kuin kirjoittaminen ja lukeminen eikä minun välttämättä tarvinnutkaan tappaa itseäni."


Riitta Jalonen: Kirkkaus (2016)
Tammi, 352 sivua.

Janetilla on kirkuvanpunainen tukka ja pää täynnä ajatuksia, joita ei voi muille kertoa. Lisäksi hänellä on perhe, jonka elämää köyhyyden ja tragedioiden lisäksi varjostaa Janetin veljen kaatumatauti ja pelottavat kohtaukset, jotka halutaan piilottaa ulkopuolisten katseilta. Kodin lähistöllä pauhaava meri on vienyt perheeltä jo kaksi tytärtä, ja sinne Janetkin on päättänyt hukuttautua, kun maailma käy liian raskaaksi kantaa. Ja sitten kesken opettajaopintojen, Janet ei yhtäkkiä enää jaksakaan.

Kirkkaus on Riitta Jalosen kahdestoista romaani, ja sen keskiössä on Janet Frame (1924-2004), uusiseelantilainen kirjailija, jonka herkkyys tulkittiin pitkään virheellisesti skitsofreniaksi. Mielisairaalan seinien sisällä Janet löysi kuitenkin sanat ja kielen - ja nousi myöhemmin romaaneillaan maailmanmaineeseen.

"En avaa sateenvarjoa, vaikka se onkin mukana. Annan lumen kuorruttaa minut, takki muuttuu valkoiseksi ja huivi on häähuntu. Muutun osaksi maisemaa, olen puiston pieni puu. 
      Perillä kotona suljen verhot.
      Sisälläni on hiljaista lunta.
     Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se, joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa."

Kirkkaus ei ole elämäkerta, vaikka Jalonen seuraakin kerronnassaan melko tarkasti Framen elämänvaiheita; faktojen ympärille kudotaan tarina naisesta, jonka maailmasta tuli todellinen vasta, kun hän sai käteensä kynän ja eteensä pinon paperia. Tarina etenee ajasta toiseen hyppien, välillä tietyissä hetkissä viipyillen, välillä palaten taas menneisiin tapahtumiin. Silti juontakin tärkeämpää Kirkkaudessa on sen kieli ja lauseet, joista suurimman osan haluaisi lukea uudelleen, oikein tarkasti joka sanaa maistellen, ja kirjoittaa sitten vielä ylös.

Oikeastaan koko kirja on vähän niin kuin Janet itse: Hauras ja herkkä, kuvainnollinen ja metaforinen. Välillä vähän vaikea tulkita mutta silti jotenkin niin totta, täynnä surua mutta silti jotenkin niin haikeankaunis.

Silti kirjan jälkeen jäi tunne, että se olisi voinut olla, sen olisi pitänyt olla, minulle vielä jotain enemmän. Ehkä syynä oli lopulta Janet, jonka pään sisälle en Jalosen hienosta kerronnasta huolimatta onnistunut täysin pääsemään - tai ihan vain se, ettei minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, jolta ei vielä (jostain kumman syystä muuten!) ole suomennettu mitään, alkanut missään vaiheessa tuntua niin läheiseltä, kuin mitä olisin toivonut.

"Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.
     Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa."

2 kommenttia: