perjantai 31. maaliskuuta 2017

Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

"Minä tulen hakemaan sinut, kultaseni, Providence mutisi itsekseen huomaamatta lainkaan ohitseen kulkevien turistien oudoksuvia katseita. Vähät siitä, mitä se maksaa, vähät siitä, millä keinoin, mutta mikään ei estä minua tulemasta luoksesi vielä tänään. Koeta jaksaa, kultaseni. Kuu ei nouse taivaalle ennen kuin minä olen sinun luonasi. Minä lupaan. Vaikka minun olisi opittava lentämään kuin lintu päästäkseni luoksesi.
     Providence ei osannut arvatakaan, miten lähellä totuutta hän oli lausuessaan nuo sanat."


Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven (La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel, 2015. Suom. Taina Helkamo)
Otava, 224 sivua.


Jostain syystä olen aina innostunut omaperäisesti ja erityisen kauniisti nimetyistä kirjoista. Sellaisista kuten Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Anna minun rakastaa enemmän, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin tai Kunpa joku odottaisi minua jossain. Useamman kerran on käynyt niin, etten ole kirjastossa edes viitsinyt lukea koko takakantta, vaan olen painellut suoraan kassalle - ihan koska jo pelkästä kirjan nimestä olen tiennyt, että tähän minä tulen rakastumaan päätä pahkaa. Juuri tällä tavalla kävi Romain Puértolaisin Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven -kirjan kanssa.

Tiedättekö, miksi Marokossa paistaa aina aurinko? Ai ette? Se johtuu siitä, että eräs pikkuinen tyttö, Zahera nimeltään, on niellyt kaikki pilvet ja sairastunut sen vuoksi. On varmasti kohtaloa, että juuri Marokon-lomalla Providencen umpisuoli päättää yllättäen tulehtua ja että kaikista sairaaloista hän päätyy juuri siihen kehnosti varusteltuun, kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan hoitolaan, jossa Zahera on viettänyt lähes koko elämänsä. Marrakechilaisen sairaalan naistenkerroksessa Providence tutustuu pieneen orpotyttöön, joka tahtoo tietää kaikesta kaiken ja ryhtyä isona maailman ensimmäiseksi spationautti-leipuriksi mutta joka, kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaan, on liian sairas koskaan edes kasvamaan aikuiseksi. Olet nielaissut Eiffel-tornin kokoisen pilven, keksi Providence nimetä sitä, mitä lääkärit kutsuivat kystiseksi fibroosiksi.

Pitkän adoptioprosessin ja monien Marokon-matkojen jälkeen Zaherasta tulee Providencen tytär. Mutta samana päivänä, jona Providencen oli määrä vihdoin hakea Zahera luokseen Pariisiin, purkautuu Islannissa tulivuori ja siitä syntynyt tuhkapilvi pakottaa kaikki lentokoneet pysymään maassa. Päästäkseen tyttärensä luo Providencen on tehtävä mahdottomasta mahdollista: hänen on opittava lentämään.

"Hän hymyili. Olisi voinut luulla, että hän oli alusta saakka odottanut vain tätä. Että hänen lentonsa peruttaisiin, niin että hänen olisi keksittävä keino todistaa olevansa valmis mihin tahansa päästäkseen hakemaan tyttärensä. Jopa mahdottomaan."

Ranskalaisissa nykykirjoissa on jännä piirre: niissä on aina jokin tietty ominaisuus, jota en ihan tarkasti osaa nimetä saati edes osoittaa mutta joka silti aina tekee niistä niin ranskalaisia nykykirjoja. Niin myös tässä: Puértolaisin kirjassa Anna Gavaldan Kimpassa ja Kunpa joku odottaisi minua jossain kohtaavat Muriel Barberyn Siilin eleganssin. On oivalluksia, satiiria, sanailua ja mustaa huumoria ja toisaalta taas kielellä leikittelyä, kauniita sanoja, pieniä viisauksia sekä yksi Amélien kaltainen sankaritar, joka uskoo rakkauteen, vaikka mikä olisi. Olen myyty.

"Mutta erehtyminen on inhimillistä. Sen vuoksi lyijykynien päässä on pyyhekumi. Ulkomaailmassa vauhti on liian kova. Ihmisillä ei ole aikaa pysähtyä katsomaan kaikkea kaunista, nauttia auringonlaskuista ja lasten silmistä tulvivasta rakkaudesta. Maailma on kuin vauva, joka haluaa oppia lentämään, ennen kuin on oppinut kävelemään. En tarkoita nyt teitä, mutta kaikki tapahtuu liian nopeasti. Internetissä ja niin edelleen: tietoa on tuskin ehditty jakaa kun se on jo vanhentunutta. Kuolee ennen kuin ehtii syntyäkään. Ei voi opetella ohjaamaan hävittäjää ennen kuin osaa työntää kottikärryjä."

Jos tarina munkeista, jotka pelaavat petankkia vihreillä tomaateilla, pilvien lomassa lentämisestä, kukallisista bikineistä, tipparellukeijukaisista sekä Lidlin jogurtteja syövästä senegalilaskiinalaisesta poppamiehestä tuntuu jossain vaiheessa kirjaa liian absurdilta, niin malta: lopussa sille kaikelle löytyy tarkoitus. Mutta tämä jos mikä on kirja, joka pitää ehdottomasti lukea tarkasti loppuun asti.

Tämä on kaunein tarina, jonka olet eläessäsi kuullut, luki siinä takakannessa, jota en kirjastossa malttanut edes lukea. Eikä se kyllä siitä kovin kauas jäänytkään.

"Nauru on tehokkain hyökkäys sairautta vastaan. Sille on naurettava päin naamaa. Koskaan ei saa menettää toivoaan. Koskaan ei saa luovuttaa. Sillä seikkailu ei ole vielä loppunut. Ei pidä koskaan nousta paikaltaan ja lähteä elokuvateatterista ennen kuin elokuva on loppunut, sillä loppu voi usein yllättää. Iloisestikin. Lopussa voi odottaa happy end."

2 kommenttia:

  1. Olen itsekin useasti kiinnittänyt kirjastossa huomiota tähän kirjaan, juurikin tuon nimen ja kannen kuvan takia. Silti en ole koskaan tainnut edes lukea takakannen tekstiä, koska jotenkin on pelottanut että jos se sitten onkin liian vaikeasti ymmärrettävä ja hankala kahlata läpi. Ehkä nyt uskallan ottaa tämän sitten luettavien kirjojen listalle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ehdottomasti suositus tälle helmelle! Itsekin välillä vähän vierastan erityisesti ranskalaisia kirjoja ja kuvittelen niiden olevan liikaa kohellusta minun makuuni, mutta tämä oli kyllä aivan ihana <3. Heti tällä viikolla pitikin hakea luettavaksi myös "Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin"...

      Poista