tiistai 7. maaliskuuta 2017

Sirpa Selänteestä, feminismistä, rahasta ja kotona vietetyistä kuukausista.


Tuskin olen ainoa, joka viime viikkoina on netissä törmännyt keskusteluun siitä, miten vanhempainvapaat tulisi perheissä jakaa. Useammasta blogista sekä niiden kommenttibokseista olen lukenut, kuinka nyt jos koskaan isien pitäisi saada jäädä kotiin lasten kanssa ja kuinka jokainen työuraansa ja eläkekertymäänsä yhtään ajatteleva nainen jakaa vanhempainvapaat lastensa isän kanssa edes osittain, mieluiten tietysti tasan. Mutta koska äidit edelleen kahmivat vanhempainvapaat itselleen, tarvitaan yhteiskunnan (piilo)ohjausta, jotta yhteiskunta tasa-arvoistuisi, naiset eivät jäisi palkka- ja urakehityksessään miesten jalkoihin, lastenhankinnan kustannukset jakaantuisivat työnantajien kesken aiempaa tasaisemmin ja lapset ja perheet voisivat paremmin. Aika moni tuntuu liputtavan 6+6+6-mallia, jossa molemmat vanhemmat saisivat olla lapsen kanssa kotona 6 kuukautta, minkä jälkeen viimeisen 6 kuukautta saisi käyttää kumpi vanhemmista tahansa. Ja sitten on toisaalta Sirpa Selänne, jonka mielestä nimenomaan äidin paikka on kotona - ja pitkään.

Minä olen hoitanut poikiamme kotona nyt reilun vuoden. Ja vaikka kuinka kannatankin tasa-arvoa sekä isän oikeutta - velvollisuuttakin - osallistua lastenhoitoon, en edelleenkään antaisi vanhempainvapaitani miehelleni - enkä haluaisi yhteiskunnan minua siihen myöskään pakottavan. Kerronpa miksi.

6+6+6-malli (sekä muuten myös idea subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta) tuntuu lähtevän siitä olettamuksesta, että pikkulapsiperheessä on aina kaksi edes suhteellisen vakituisessa työssä olevaa vanhempaa ja että äitien kotona oloon vaikuttaa ainoastaan se, että mies yksinkertaisesti tienaa naista enemmän. Ja kivahan se olisi, jos kumpi tahansa voisi jäädä pois töistä ja kummallakin olisi työ, jota voisi kotona vietetyn ajan jälkeen hypätä hoitamaan edes suunnilleen siitä, mihin se lähtiessä jäi. Silti kaikki yhteiskunnan pakkotoimet vanhempainvapaiden jakamiseen tuntuvat erityisen toimimattomilta yhteiskunnassa, jossa meidän vanhempien joukosta löytyy pätkätyöläisten lisäksi myös entistä enemmän esimerkiksi yrittäjiä, opiskelijoita, freelancereita ja osa-aikatyön tekijöitä. Itse asiassa 6+6+6-mallin sijaan toivoisin, että koko vanhempainvapaan saisi käyttää kumpi vanhemmista tahansa ilman sitä äidille korvamerkittyä alkuosaa, jolloin lapsenhoidon ja töiden sumpliminen helpottuisi myös niissä perheissä, joissa yksityisyrittäjä ei olekaan isä.

Ennen Pikkuveljen syntymää meilläkin oli tarkoitus jakaa vanhempainvapaa ja samalla lastenhoitovastuu nykyistä enemmän tasan, ihan koska mieskin toivoi kovasti voivansa tällä kertaa olla itsekin kotona poikien kanssa. Sitten keväällä en kuitenkaan onnistunut saamaan hakemaani, haaveilemaan ja havittelemaani duunipaikkaa, jonka varaan olimme tulevan lukuvuoden - ja vähän sitä seuraavatkin - laskeneet. Minun vielä nuollessani haavojani mies sai onneksi yllättäen ihan huikean työtarjouksen: miehen ideoimalle hankkeelle järjestyi rahoitus ja sen myötä töitä miehen lisäksi kahdelle muulle ja kahdeksi vuodeksi. Sen jälkeen ei luonnollisesti ollutkaan enää epäselvää, kumpi meistä jatkaisi kotona lasten kanssa ensin vanhempainvapaan loppuun ja sen jälkeen vielä kevään. Ja onneksi, onneksi, saimme sen vielä itse perheenä päättää.

(Ja ennen kuin kukaan ehtii tuomita minut äidit kotiin haluavaksi, oman elämänsä sirpaselänteeksi, niin on pakko kommentoida, että sairasta lasta meillä on kyllä aina jäänyt hoitamaan isi, ihan koska miehen työaika on helpommin sumplittavissa.)

Joskus opiskeluaikoina mekin toki suunnittelimme hankkivamme lapset vasta, kun pätkätyökierre tässä perheessä olisi oli, mutta onneksi muutimme mieltämme; olisi muuten jääneet nämäkin ihanat pojat saamatta. Aika moni muu on silti luultavasti päättänyt jättää lastenhankinnan odottamaan vakaampaa taloustilannetta tai turvatumpaa tulevaisuutta: syntyvyys on Suomessa laskenut vuosi vuodelta ja viime vuonna syntyneen Pikkuveljen ikäluokka on Suomessa pienin sitten Nälkävuosien. Jotta meillä riittää veronmaksajia (ja eläkkeiden rahoittajia) jatkossakin, olisi pieni vauvabuumi varmasti tarpeen. Ja uudet, entistä tiukemmat vanhempainvapaamallit - kuten vaikka tämä 6+6+6 - eivät sitä varmastikaan edesauta.

Entä pelkäänkö, että kotona oleminen vaikeuttaa asemaani työelämässä, heikentää uramahdollisuuksiani ja pahimmassa tapauksessa syrjäyttää minut työelämästä? Kyllä, ehdottomasti. Kuluneena vuotena en ole luonut uusia suhteita potentiaalisiin työpaikkoihin ja ne vanhatkin työtutut ja -kaverit muistavat minut enää lähinnä tuttuna naamana Facebook-feedistään. Olen edelleen huippuope, jolla on pirun laaja koulutus ja kahdeksan vuoden työkokemus, olen innostunut työstäni sekä enemmän kuin motivoitunut kehittelemään sivulauseen sanajärjestyksestä jotain kivaa, mutta paikkoja jonkun kuukauden kuluttua hakiessani olen taas vain yksi niistä monista kymmenistä hyvistä hakijoista, jotka haluavat sen yhden ja ainoan kaupungin avoimen paikan.

Kuluneen kotona viettämäni vuoden aikana olen huomannut myös, että näin vanhempainrahakauden loputtua naisen euro ei ole enää lähellekään kahdeksaakymmentä senttiä: vaikka tasaammekin menoja, niin pakollisten asumismenojen, laskujen ja ruokakulujen jälkeen käteen ei kuukaudessa montaa kymppiä jää. Jos käyn kaksi kertaa saman kuun aikana kahvilla, menee niistä jälkimmäinen jo säästötililtä ja ulkona syödessämme olen joutunut hiljentämään sisäisen feministini ja antanut miehen maksaa. Kun mies joku viikko sitten varasi poikien jalkapalloreissun Manchesteriin, laskin minä, että bussilippu Äänekosken-mummolaan maksaa 9,30 euroa. Kuntosalijäsenyydestä tai vaatekaapin päivityksestä kevätkuntoon en edes haaveile. 

Tekisinkö jotain toisin? En, sillä meillä vanhempainvapaiden kohtalon ratkaisisi edelleen se, kummalla sillä hetkellä sattuisi oleman töitä, joita tehdä. Ja jos totta puhutaan, niin en vaihtaisi kotona viettämääni aikaa mihinkään. Olen lähentynyt taas enemmän esikoisen, isin pojan, kanssa: kun sillä on murheita, se haluaa kertoa ne nykyisin nimenomaan äidille. Lisäksi olen kuluneen vuoden aikana nähnyt Pikkuveljen ensimmäisen hymyn, kyynelehtinyt ensimmäistä naurua, todistanut ensiaskeleet sekä kuullut ensimmäisen sanan, "äiti". CV:hen niitä ei ehkä voi kirjata, mutta onneksi elämässä on sitä tärkeämpiäkin asioita. (Mutta tää nyt on vaan tätä työttömän puhetta.)


Mitä mieltä te olette, miten vanhempainvapaat pitäisi perheissä jakaa?

4 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä: vanhempainvapaat tulisi olla vapaasti alusta loppuun jaettavissa perheen kesken. Toki tässä mallissa haasteena on se, ettei kaikissa perheissä parisuhde välttämättä ole tarpeeksi tasa-arvoinen siihen, että toinen puolisoista voisi vaatia kotona/töissä oloa. Mutta minunkin näkökulmasta pätkätöiden yhteiskunnassa on kuitenkin järkevää rytmittää vapaat sen mukaan, miten se on vanhempien työtilanteen kannalta järkevintä.

    Keväisin terkuin,
    Miina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kyllä tuokin! Itse en osannut ottaa parisuhteen sisäistä tasa-arvoa edes huomioon, sillä meillä lapset - niin kuin kaikki muukin - on aina hoidettu yhdessä ja toinen toista tukien: minä olen esimerkiksi nyt kotona, kun miehellä on töitä, mutta kun minä olen töissä, hoitaa mies poikien sairaspäivät, sillä sen työaika on helpommin sumplittavissa. Mutta valiettavan monessa perheessä lastenhoito taidetaan edelleen laskea automaattisesti pelkästään naisen hommaksi eikä silloin vanhempainvapaiden käyttäjästä edes keskustella.

      Kivaa kevättä sinnekin!

      Poista
  2. Vanhenpainvapaista minulla ei ole kovin vahvaa mielipidettä näin lapsettomana, kun asiaa ei ole koskaan tullut ihan hirveän syvällisesti pohdittua. Minusta mikään pakko-malli ei toimi, ja selität hyvin, miksi ei. Mutta minusta vapaasti jaettavassa on juuri se heikkous, että se kaatuu niin herkästi nainen-mies-suhteessa naisen harteille ja se on myös edelleen yhteiskunnan oletus, mikä ei varsinaisesti kannusta ketään palkkaamaan nuorehkoja synnytysikäisiä naisia, joista ei koskaan tiedä, koska jäävät kotiin, kun taas miesten kohdalla se riski on edelleen pienempi. Tästä pitäisi päästä oikeasti eroon. Jos nainen voi jäädä työstään pois, niin voi mieskin.

    Mutta kuten sanoin, oma ajatukseni ei ole kovin pitkälle kypsynyt. Kiva kun kirjoitit aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo synnytysikäisten naisten näkeminen työnhakutilanteessa isona riskinä on kyllä tosi harmi - ja ymmärrettävää toisaalta, sillä vaikka perheessä mies jäisikin kotiin, niin raskausaika ja kaikki senaikaiset mahdolliset (sairas)poissaolot jäävät kyllä pelkästään naisen työnantajan harteille. Mutta haepa siinä töitä sitten! Multakin on työhaastattelussa kysytty lastenhankintasuunnitelmista ja jopa siitä, onko meillä isovanhempia kaupungissa hoitoapuna. No ei ole, mutta hyvä työntekijä olisin siitäkin huolimatta.

      Poista