perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ihanasta joutilaisuudesta ja kahvikupista, joille on aina aikaa.


"Äiti, miksei meillä ole ikinä mitään menoja?" kysyi viisivuotias yhtenä päivänä. Jo useamman viikon (kuukauden) hän oli joka päivä kysellyt kahta päiväkotikaveriaan jatkamaan leikkejä hoitopäivän jälkeen puistoon, mutta kummankin kaverin perheellä tuntui olevan aina jotain muuta: harrastuksia, kauppareissuja, kyläilyjä, ihan vaan kiire kotiin, autokin tyhjäkäynnillä päiväkodin edessä.

Oikeasti meillä kyllä on menoja, paljonkin. Viisivuotias käy viikoittain kuviskoulussa ja urheilukoulussa, mies kahdesti viikossa salilla ja minä yhtä usein juoksemassa. Meillä on viikossa kaksi ja puoli hoitopäivää, joina on tietty heräämisaika, Pikkuveljen muskari, miehen useammat luottamustoimet ja perjantaiaamupäivisin oman kaveriporukan vakiintunut treffipäivä. Jompaankumpaan mummolaan ajetaan keskimäärin joka kolmas viikonloppu, joskus useamminkin. Mutta se, mikä tässä kotona olossa on parasta, on se, ettei suurinta osaa meidän menoistamme ole tarvinnut kirjata kalenteriin, aikatauluttaa tai sopia viikkoja etukäteen vaan niitä voi keksiä ihan spontaanisti. Jos ystävä laittaa viestiä, voimme pakata välipalan mukaan ja olla puistossa kymmenessä minuutissa. Voimme lähteä lounaalle ihan ex tempore, pitää leffapäivän keskellä viikkoa ja ajaa bussilla toiselle puolelle kaupunkia ystävien luokse. Ja kahden tunnin puistoilun jälkeen voimme kotiin lähdön sijaan kiivetä vielä kavereiden kanssa lämmittelemään Pikku-Maijaan ja laittaa kahvin tippumaan, koska eihän meillä oikeastaan ollut mihinkään kiire. Tänä vuonna meillä, minulla, on aina ollut aikaa ystäville, lounaalle, puistonpenkillä istuskelulle ja vielä yhdelle kupille kahvia.

Torstaina Facebook-feediini osui tämä Aamulehden artikkeli ja etenkin jutun lopusta löytynyt lista asioista, joita kuolevat katuvat eniten. Tämän kotona viettämäni vuoden aikana olen päässyt täyttämään kaksi listan viidestä kohdasta: Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin ja olisinpa tehnyt vähemmän töitä. Ja myös: olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Ei, älkää säikähtänyt: reilun vuoden aikana en ole löytänyt viisastenkiveä ja oppinut täydellistä downshiftaamista. Yhä edelleen meillä on to-do-listoja, välillä ihan liikaa rästihommia, aikatauluja, joista on pidettävä kiinni ja aamuja, joina housujen pukemisesta saadaan aikaan isokin riita. Silti meillä on aina ollut aikaa tärkeille jutuille, joutilaisuudellekin. Toivottavasti muistan tämän vielä sitten, kun työ- ja päiväkotirumba jossain vaiheessa iskevät päälle ihan kunnolla.

Tammikuusta alkaen olemme yrittäneet saada kolmen hengen porukalla sovittua yhteistä reissua. Kalenteria ehdittiin selata kesäkuun puoliväliin asti, kunnes yksi tytöistä totesi, ettei oikeasti nyt kykene töiden ja muiden menojen takia sopimaan treffeille mitään päivää ja yritetään nähdä joskus paremmalla ajalla. Ikinä, ikinä, en halua olla niin kiireinen, etten edes silloin tällöin ehtisi pysähtyä puistoon keinumaan tai että yhtä vapaata lauantaipäivää varten kalenteria pitäisi selata yli puoli vuotta eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti