torstai 27. huhtikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

"Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa. Ehkä minä olin ollut sellainen, joka johdatti muita. Se oli hyvä lopettaa. Niin monta, jotka piti pitää ruodussa. Niin monta unelmaa täytettävänä. Toivo minulta jotain, saatoin sanoa. Mutta en minä koskaan pystynyt mitään toiveita täyttämään. En oikeasti."


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Vällkommen till Amerika, 2016. Suom. Petri Stenman)
Like, 96 sivua.


Heti aluksi pitää tehdä yksi tunnustus: vaikka jätän äärimmäisen harvoin kirjoja kesken, niin yhtään Knausgårdia en ole koskaan saanut luettua loppuun. Olen kyllä yrittänyt, uskokaa pois, ihan jo siitä syystä, että koko Taisteluni-sarjaa on kehuttu, hehkutettu ja hypetetty niin paljon vähän joka puolella. Sarjan neljännen osan hankin jopa omaan hyllyyni, kun se tarttui käteen kirjakaupan alelaarista. Kolmenkymmenen puisevan ja ihan uskomattoman pitkästyttävän sivun jälkeen luovutin. Siellä se on edelleen, lukemattomana, kirjahyllyssä.

Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan hotkaisin kuitenkin muutamassa päivässä. Sen ex-miestään vähemmän tunnetun Knausgårdin uusimman nimittäin.

Yksitoistavuotias Ellen on lakannut puhumasta jo vuosia sitten. Hänen veljensä kyllä vielä puhuu, mutta on naulannut huoneensa oven kiinni voidakseen olla yksin. Jossain yläpuolella, varjona, häilyy perheen isä, jonka kuolemaan Ellen tietää olevansa syypää - hänhän sitä toivoi. Me olemme valoisa perhe, väittää äiti ja muistaa pakata eväskorin erityisen huolellisesti. Lihapullat maistuvat auringossa ihanilta ja meri kimaltaa.

"Minusta isää oli paras ajatella juuri sellaisena. Veneen vieressä. Kalastamassa. Sen hän oli hallinnut. Muu oli niin kaoottista. Niin pelottavaa. Silmät, jotka kiipesivät pimeydessä ränniä pitkin ylös. Tai kun olimme mummon luona. Yhtäkkiä hän vain oli siellä. Istahti keittiönpöydän ääreen kiukku kropassa sykkien. Tai ehkä epätoivo. Häntä ei voinut sulkea ulkopuolelle."

Tervetuloa Amerikkaan ei kerro niinkään tarinaa vaan luo tunnelmia ja jakaa muistoja sieltä täältä. Kirjan minäkertojana on Ellen, jonka monologia ja ajatuksenvirtaa teksti on. Tässä mielessä Boström Knausgårdin kirjassa on paljon samaa Taisteluni-sarjan kanssa.

Ja sitten myös: harvoin olen lukenut näin raskasta kirjaa, jossa kuitenkin on sivuja alle sata. Koko kirja on täynnä pimeyttä, joka tihkuu seinien läpi ja hiipii huoneesta huoneeseen - vaikka äidissä on vielä valoa, ei siitä riitä koko perheelle. Sivulla yhdeksänkymmentäkuusi oli omakin olo jotenkin kaikkensa antanut: tässä se oli, ei enempää eikä vähempää, kaikki, tarpeeksi, juuri sen verran kun vielä itse jaksaa kantaa.

Että ehkä juuri tämän takia sen kuuluisamman Knausgårdin kirjat ovat tähän mennessä jääneet lukematta: nelisensataa sivua melankolista monologia tuntuu vähän liian raskaalta, kun taas yhdeksässäkymmenessäkuudessa sivussa on juuri sen verran, että kirjaa voi vielä kehua enemmän vaikuttavaksi kuin masentavaksi.

"Vaiti ohjasimme kohti vielä uutta saarta, mutta keskustelu ei kulkenut sillä keveydellä, josta äiti oli aina pitänyt huolen. Hän ei tiennyt, kuinka hänen tuulisi toimia. Hän purki kylmälaukun. Kaatoi mehua lasiin minulle ja veljelleni. Kahvia itselleen ja isälle. Me olimme valoisa perhe. Valoisa perhe."

2 kommenttia:

  1. Pidin tästä ja myös Helioskatastrofista, joka on myös lyhyt, mutta täynnä tunnetta ja tunnelmaa.
    En löytänyt vastaavuutta ex-Knausgårdiin, jonka Taisteluni-sarja jäi siihen ensimmäiseen kirjaan.
    Joillakin on vain uskomaton taito kertoa asiat lyhyesti. Vertaisin häntä Hanna Hauruun, joka on taitava kirjoittamaan lyhytproosaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helioskatastrofi meni minullakin kyllä ehdottomasti luettavien listalle! Ja Taisteluni-sarjallekin voisi varmaan antaa vielä toisen mahdollisuuden, mutta niin, että tällä kertaa aloittaisin neljännen osan sijaan suosiolla siitä ensimmäisestä osasta.

      Poista