torstai 6. huhtikuuta 2017

Se tien turvallisin paikka?


Oli alle kymmenestä sentistä kiinni, ettei viisivuotiaani päässyt koristamaan päiväkotikuvallaan tämänpäiväisten iltapäivälehtien kansia. Sen verran nimittäin jäi eilen ilmaa poikani kaatuneen pyörän ja suojatien pysähtymättä ylittäneen auton väliin.

Iltapäivällä sujautimme lasagnen uuniin ja otimme varastosta esille viisivuotiaan sinisen pyörän, toista kertaa tänä keväänä. Tarkoitus oli pyöräillä vaihteeksi vähän kauempana sijaitsevaan puistoon, opetella itse potkaisemaan pyörä kunnolla vauhtiin ja tarkistaa ohimennen, joko sorsat ovat palanneet Köyhälammelle. Muutaman kadunpätkän jälkeen ajoimme suoraa jalkakäytävää kohti edessä olevaa suojatietä. Molemmat kyllä huomasimme mutkan takaa tulevan auton sekä sen, että se selvästi hiljensi vauhtiaan suojatietä lähestyessään. Mutta kun lähdimme ylittämään katua, viisivuotias sinisellä Ponyllaan ja minä Pikkuveljen vaunujen kanssa perässä, päätti kuljettaja jostain syystä painaakin jarrun sijaan kaasua. Onneksi, onneksi, sain kaikessa hässäkässä vapaalla kädelläni kiinni vähän vaunujen edellä polkeneen viisivuotiaan hupusta ja vedettyä siitä poika R:n pyörineen katuun ennen, kuin pyörä ja pyöräilijä osuivat autoon. Väliin jäi alle kymmenen senttiä.

Säikähdys purkautui heti kiukkuna. Että miksi sitä nyt noin pitää sinne tielle rynnätä, että muistitko katsoa tarkasti, että eikö tästä ole puhuttu jo sata kertaa, että näitkö että se auto ei sittenkään aikonut pysähtyä, vaikka olitkin jo lähtenyt ylittämään katua. Pieni itku tuli molemmille. Vasta myöhemmin päähän nousi ajatus, että kyllähän jo lain mukaan auton on aina pysähdyttävä suojatien kohdalla ja etenkin silloin, kun joku, tässä tapauksessa viisivuotias pyöräilijä, on sitä jo lähtenyt ylittämään. Että se ei ole pelkästään mikään hyvä tapa vaan ihan sääntö, jota ei poista kiire, ruuhka-aika tai edes se, että meillä suomalaisilla jalankulkijoilla on usein tapana antaa autojen mennä ja odottaa suojatien reunassa vaikka kuinka pitkään, koska ei se kuski pysähdy kuitenkaan.

Tärinä tuli illalla kotona, ihan niin kuin kiukku kuskia kohtaan. Omaa suuttumustani pyysin viisivuotiaalta anteeksi. Puhuimme vähän liikennesäännöistä, keväästä, pyöräilystä sekä tietenkin kuskista: Äkkijarrutuksen jälkeen hän jatkoi matkaansa pysähtymättä ollenkaan pahoittelemaan tai edes varmistamaan, että tielle kaatuneelle lapselle tai pyörälle ei käynyt sen pahemmin. Ei, vaikka kuski sattui olemaan vielä jossain määrin tuttukin. Oli ehkä kiire, kun oli tuo ruuhka-aikakin, ja takapenkillä istuneet lapset piti varmaan saada ajoissa harrastuksiin.

Että pysähtykää, ihmiset, ihan oikeasti niiden suojateiden kohdalla, joohan? Siksi tuo Liikenneturvakin tuota Sinä teet suojatien  -kampanjaansakin vetää.

2 kommenttia:

  1. Ai kamala, itseänikin alkoi itkettämään tuo tapaus. Ihmiset ovat niin ajattelemattomia. Täällä pääkaupunkiseudulla, kun yksi auto pysähtyy suojatien eteen, välttämättä se viereisen kaistan auto ei pysähdy. Monta läheltäpiti tapausta olen nähnyt. Välillä mietin uskallanko päästää jalankulkijan, kun en voi olla varma lähetänkö hänet suoraan viereisen kaistan kaahaajan alle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, noin on tosiaan myös ihan älyttämän vaarallisia tilanteita! Ihmisten liikennekäyttäytyminen erityisesti suojateillä kyllä vaan jaksaa ihmetyttää, ei voi mitään; kumma, ettei kaasujalka meillä suomalaisilla tunnu kevenevän yhtään, vaikka tosi monta surullista suojatieonnettomuutta on viime aikoina päätynyt ihan isoiksi lehtijutuiksi asti...

      Poista